Pidän itseäni aika rohkeana ihmisenä.
Ainakin tietyissä asioissa.
En ole koskaan pelännyt esimerkiksi yksin olemista tai yksin matkustamista. En pelkää myöskään sellaisia asioita kuin vaikkapa pimeä, ahtaat paikat tai korkeat paikat.
En myöskään pelkää mitään eläimiä. En tunne kammoa, jos katson petoa silmästä silmään tai kaihda villissä luonnossa yöpymistä, oli kyse sitten telttailusta koto-Suomessa tai Afrikan savannilla.
Enkä toisaalta pelkää esimerkiksi hämähäkkejä, käärmeitä tai muita monen mielestä epäilyttäviä otuksia. En tosin aina niitä rakastakaan, mutta ne kiehtovat minua.
Enkä pelkää haasteita. Se on auttanut minua pääsemään yli myös niistä asioista, joissa lähtökohtaisesti en aina ole ollut niin kovin rohkea.
Silti ymmärrän myös heitä, joilla on pelkoja tai suoranaisia fobioita. Itse kammoan nimittäin oksentamista. Vaikka se kuinka hölmöltä kuulostaa ja tuntuu itsestänikin, niin en pääse siitä yli enkä ympäri.
Olen totaalisen hysteerinen ja avuton, kun minua oksettaa. Ehkä joskus kasvan siitä ulos tai ehkä en. Mutta osaan elää asian kanssa, sillä oikeastihan ne fobiatkaan eivät kuitenkaan tapa.
Sosiaaliset pelot ovat ihan oma lukunsa.
Kouluaikana olin vielä todella ujo ja esimerkiksi pelkäsin esiintymistä. Nykyisin ei ole mitään, mitä en kehtaisi tai uskaltaisi tehdä tai sanoa sosiaalisissa tilanteissa. Olen jopa oppinut nauttimaan esiintymisestä täysin siemauksin.
Se on sen ansiota, että olen oikein hakeutunut tai en ainakaan ole vältellyt tilanteita, joissa olen joutunut kohtaamaan esiintymiskammoni. Silti yhä jännitän, kun joudun keskipisteeseen, mutta oleellista on ollut oppia hallitsemaan omaa jännitystä – ja jopa kääntämään se vahvuudeksi. Jännityksestä pystyy nimittäin ammentamaan hyvää energiaa ja tsemppiä omaan tekemiseen.
Siinä missä itsensä haastaminen vaatii omanlaistaan rohkeutta, niin vaativat myös esimerkiksi luovuus ja itsensä toteuttaminen. Vaatii nimittäin rohkeutta uskaltaa tehdä omaa juttuansa ja sitä, mihin itse tuntee paloa. Se saattaa nimittäin olla riskaabelia, ja jotkut saattavat sitä arvostella.
On siis paitsi tietysti ensin löydettävä oma polkunsa, niin myös uskallettava astella sitä varmoin askelin, vaikkei olisikaan koskaan suunnasta täysin varma.
Onneksi kuitenkaan joka hetki ei tarvitse olla rohkea. Välillä on ihan okei myös epäröidä. Itse asiassa se on tarpeenkin, koska vain epävarmuuden kautta voi löytää esimerkiksi ne asiat, joita seuraavaksi on syytä lähteä kehittämään itsessään.
Ajoittainen epävarmuus siis johdattaa kohti uusia haasteita. Toki sitten on vaan osattava aina uudestaan ottaa itseään niskasta kiinni ja löydettävä rohkeus jatkaa.
Paikalleen ei voi nimittäin jäädä loputtomiin seisomaan.
Toisaalta epävarmuus myös suojelee meitä. Se varoittaa ja estää meitä päättömästi juoksemasta onnettomuuksiin.
Luonnossa pelko ja rohkeus kulkevat käsi kädessä. Toisaalta on löydettävä rohkeus toimia ja elää ympäröivän maailman keskellä. Toisaalta taas liiallinen rohkeus voi koitua kohtaloksi.
Läheisten puolesta sitä on usein huolestunut ja jopa pelkää. Toisaalta se juurikin todistaa, miten paljon heistä välittää. Eli sinällään se pelko on aika kauniskin asia, kunhan sille ei anna valtaa. Koko aikaa ei voi nimittäin murehtia, että jotain tapahtuu tai olla ylihuolehtivainen, sillä sellainen vaan kalvaa psyykeä ja syö onnellisuutta.
Pelko lähimmäisten menettämisestä on tavallaan se hinta, jonka rakkaudesta joudumme maksamaan.
Rohkeus ei siis ole mikään yksiselitteinen asia, ja elämä on jatkuvaa tasapainoilua rohkeuden ja epävarmuuden välillä.
Mielestäni niitä molempia tarvitaan.
Sanoin, etten pelkää esimerkiksi pimeää tai korkeita paikkoja. En kuitenkaan lähtisi pimeässä samoilemaan paikkaan, jossa sitä ei suositella. Enkä ole niin yllytyshullu, että keikkuisin jossain korkealla, mistä olisi suuri riski pudota.
Toisin sanoen en leiki pelolla aina vain isomman adrenaliinihumalan toivossa. Olen jo hypännyt benji- ja tandemhypyt ja ne riittivät niistä lajeista.
En uhmaa rohkeutta yllytyshullun lailla, vaikka rajojani olenkin haeskellut.
Ja eläinten kohdalla: En pelkää hevosia, mutta jos aistin epäluuloisen yksilön, varon sitä, sillä tiedän, että saatan saada kaviosta tai hampaista. Ja vaikken pelkää katsoa karhua silmästä silmään, en varta vastoin lähtisi metsään yksin hiippailemaan paikkaan, missä tiedän karhujen oleskelevan.
Tyhmänrohkeus on eri asia kuin rohkeus siinä missä liiallinen arkuuskin.
Mitä mieltä sinä olet rohkeudesta ja sen eri ilmenemismuodoista?
Olin viikonloppuna kaksi yötä kuvaamassa karhuja Suomussalmella.
Sanotaan, että eläimiä ei pitäisi inhimillistää, mutta kun niitä lähietäisyydeltä tarkkailee ja katsoo niitä silmästä silmään, niin itse väistämättä ajaudun peilaamaan ihmisyyttä niiden kautta.
Eläimet eivät ehkä ole inhimillisiä, mutta me olemme pohjimmiltamme eläimiä. Siten näen eläimissä niitä samoja vaistoja ja piirteitä, jotka meistäkin löytyy. Kuten juurikin se rohkeus – tai toisaalta epävarmuus.
Karhuja tarkkaillessa huomasi tuon kaiken, mitä edellä pohdin. Karhujen välillä havaitsi nopeasti eroja: toiset olivat selkeästi sosiaalisesti rohkeampia kuin toiset ja lähestyivät vieraan perheen yksilöitä herkemmin. Toiset olivat enemmän varuillaan kuin toiset ja hätkähtivät pienistäkin ympäristön muutoksista. Emokarhut selkeästi stressasivat jälkikasvunsa perään, toiset enemmän kuin toiset.
Eläimet eivät ehkä prosessoi noita aiheita samalla lailla kuin me, mutta paljon yhteistä meillä kuitenkin on. Eläinten kautta omia luonteita ja tunteitamme on ikään kuin helpompi käsitellä, sillä eläimissä ne ilmenevät ”riisutumpina” ja ”puhtaampina” kuin meissä.
Me kun olemme niin kauhean monimutkaisia.
Lisää nallefotoja & kertomusta viikonlopun kuvauskeikastamme on luvassa alkuviikosta! Kerron myös, miten noita karhuja kuvattiin ja millaisen kamerakaluston me Rajala Ambassador -kisan osallistujat saimme Rajalalta käyttöömme. Pysyhän siis kuulolla :)