Mikä on omasta mielestäni valokuvaamisessa parasta?

Olen valokuvannut päämäärätietoisesti 18-vuotiaasta alkaen. Sitä ennen oli aika, jona en niin kauheasti kuvannut, vaan purin visuaalisuuttani ja luovuuttani paljon esimerkiksi piirtämiseen. Muistan kuitenkin, kuinka lapsena minulla oli jossain vaiheessa jakso, jona olin totaalisen hurahtanut kuvaamiseen ja filmiä paloi. En kuvannut niinkään mitään kovin järkeviä tai hyviä kuvia, vaan kuvauskohteeni olivat aika erikoisia: ikuistin kameralleni esimerkiksi erikoisia pintoja ja materiaaleja ja yksityiskohtia. tuloksena oli melkoisen omituisia otoksia siis.

Nyt vanhempana tajuan, että oikeastaan kuvausotteeni oli silloin juurikin oikea.

Mutta koko aikuisikäni olen siis kuvannut ns. vakavissani ja yhä ”vakavampaan” suuntaan tässä ollaan menossa, sillä yhä suuremmalta osin kuvaan niin huvikseni kuin ammatikseni. Harvoin on päiviä, joina en ottaisi yhden yhtäkään kuvaa.

Mikä saa minut jatkamaan ja innostumaan kuvaamisesta päivä toisensa jälkeen?

Toki metsästän aina sitä jotain ”täydellistä otosta”, josta en edes tiedä, että millainen se on ja mitä se esittää. Mutta on kuitenkin jotain tärkeämpää kuin se, onko ottamieni kuvien rajaus, valotus, tarkennus, syväterävyys tai muu vastaava juuri täydellisen ”oikea”.

Kuvaan aika fiilispohjaisesti. Vaikka valokuvaaminen onkin todella tekninen laji ja jatkuvasti pyrin opiskelemaan uusia jippoja, niin lähtökohtaisesti kuitenkin menen tunteet edellä. Miksikö?

Koska kuvissa oleellisinta kuitenkin aina on sisältö ja se, millaisia tunteita kuvat herättävät. Yksi parhaista asioista valokuvauksessa onkin siis tunteiden ja erilaisten fiilisten ikuistaminen. Niiden myötä kuvat koskettavat ihmisiä ja jäävät ihmisten mieleen, oli kyse sitten positiivisista tunteista tai jostain ärsyttävästä tai erikoisesta tunnelmasta, jonka kuva saa aikaan katsojassa.

Toinen kuvaamisessa hieno jutska on se, että se on harrastus, jonka kautta tosiaan pääsee toteuttamaan omaa luovuuttaan ja visuaalisuuttaan. Lisäksi kuvauskohteita on yhtä paljon kuin kiinnostuksen kohteita, joten valokuvauksen mahdollisuudet ovat rajattomat.

Siinä piileekin kuvaamisen kolmas hienous: nimittäin se, että aina voi kehittyä paremmaksi ja innostua uusista kuvauskohteista. Valokuvaajana ei ole koskaan valmis, eikä koskaan onnistu ottamaan sitä täydellistä valmista otosta, sillä sellaista ei edes ole!

Valokuva ei nimittäin koskaan voi olla täydellinen, sillä valokuvahan on aina kuvaajansa näkemys ja hetkellinen heijastus todellisuudesta. Se ei koskaan ole totuus todellisuudesta, ja koska kyse on taiteenlajista, niin ei ole myöskään olemassa yhtä oikeaa näkemystä siitä, millainen jonkun tietyn kuvan tulisi olla.

Kaiken huipuksi omakin näkemys muuttuu ajan mittaan, ja siten kuukausi sitten ottamani kuva saattaakin tänään näyttää laimealta, ja tänään ottaisin tai vähintäänkin käsittelisin sen toisin. Toisin sanoen oma visuaalinen silmäkään ei ole muuttumaton, vaan se kasvaa ja kehittyy ajan saatossa, kuten me itsekin. Ja sehän vasta onkin hienoa, sillä se tarkoittaa, että omia kuvia katselemalla voi nähdä ikään kuin sen, miten oma näkemys ympäröivästä maailmasta ja sen tulkitsemisesta on muuttunut!

Tästä pääsemmekin siihen viimeisimpään asiaan, joka mielestäni on valokuvauksessa ihan kaikista tärkeintä.

Loppupeleissä kun puhutaan valokuvaamisesta harrastuksena, sillä ei nimittäin oikeastaan edes ole väliä, mitä kuvaamme ja millaisia kuvia otamme. Kannustan ihan jokaista ”huonoakin” valokuvaajaa ottamaan niitä kuvia sydämensä kyllyydestä. Jokainen meistä voi nimittäin saada taidoistaan huolimatta paljon irti kaikista noista jo mainitsemistani asioista, mutta etenkin tästä viimeisimmästä.

Omasta mielestäni valokuvaamisessa parasta on nimittäin se, että sen avulla oppii katsomaan maailmaa joka kuvauskerta hiukan uusin silmin.

Kuvauskohteita ja -kulmia hakiessa sitä nimittäin näkee maailman aina uudella tavalla. Sitä kiinnittää huomioita asioihin, joihin ei ehkä muutoin kiinnittäisi huomiota. Sitä näkee kauneutta tai mielenkiintoisia juttuja siellä, missä niitä ei olisi kuvitellut olevankaan. Sitä havainnoi erilaisia muotoja, värejä ja pintoja ihan erilailla kuin aikaisemmin.

Tässä asiassa juuri silloin lapsena olinkin ”viisas”: poimin ympäristöstäni kuvauskohteeksi asioita, joita muut eivät ehkä olisi poimineet kohteekseen ja siten nostin esille.

Ja sitä me teemme jatkuvasti koko ajan: kiinnitämme kukin ympäristössämme huomiota hiukan eri asioihin ja tarkastelemme samojakin asioita hiukan eri kulmista. Ja emme huomaa sitä ennen kuin katsomme jonkun muun ihmisen ottamia kuvia ja havahdumme siihen, että oho, ”enpä olisi osannut kiinnittää huomiota tuohon asiaan” tai ”wau, näyttääpä tuo yksityiskohta hienolta noin kuvattuna” tai ”näyttääpäs tuo asia erilaiselta, kun sen rajaa kuvaan tuolla tavoin”.

Usein emme tosin tietoisesti ajattele tuolla tavoin, vaan kuvat joko ihastuttavat, ärsyttävät, koskettavat tai muuten vaan jäävät mieleemme ilman, että sen kummemmin välttämättä tiedostamme, mistä se johtuu.

Kun seurailee mediassa, somessa ja esimerkiksi blogeissa valokuvia, sitä huomaa sen kuvaustrendin, joka parhaillaan on suosituin. Sitä helposti voi itse sortua kopioimaan tuota trendiä, mikä on sääli, sillä valokuvauksessa rikkaus on nimenomaan se, miten katsomme maailmaa kukin hiukan eri tavoin.

Muiden kuvista voi parhaimmillaan inspiroitua ja hakea vinkkejä omaan kuvaamiseen, mutta yksi omista tärkeimmistä kuvausvinkeistäni on se, että kuvaa eri tavoin kuin muut. Kuvaa eri suunnasta, eri kulmasta, eri rajauksella. Riko säännöt ja normit, kokeile rohkeasti. Sillä tavoin näet maailman omalla tavallasi ja joka kerta hieman eri tavoin kuin ennen. Se on todella avartavaa ja omaa mieltä rikastuttavaa!

Olen myös huomannut, että pikkuhiljaa sitä toisaalta helposti jumiutuu omiin pinttyneisiin tapoihin: kuvakulmiin, rajauksiin, käsittelytapaan. Silloin pitää muistaa välillä hieman ravistella itseään ja vaikkapa lähteä kuvaamaan jotain sellaista aihetta, mitä ei ennen ole kuvannut tai päättää, että kuvaa tällä kertaa kohdettaan jollain lailla täysin eri tavoin kuin aikaisemmin.

Itse koin tässä pienen herätyksen, kun sain kokeiluuni vajaa kuukausi sitten pari kiinteää linssiä. Kuten aiemmassa kuvausaiheisessa blogissani kerroin, kiinteillä linsseillä on ihan erilaista kuvata kuin zoomeilla, joilla yleensä pääasiassa kuvaan. Niillä kuvan rajausta joutuu ajattelemaan luovemmin ja ne pakottavat kuvaajan liikkeelle, sillä paikoillaan seisomalla ei luultavasti saa kohteesta sellaista rajausta, joka miellyttää omaa silmää.

Toisin sanoen vaikka valokuvaamisessa luovuus on se kaikken tärkein ”väline”, niin myös sillä, minkä linssin silmänsä eteen laittaa, on väliä. Etenkin siinä vaiheessa, kun kuvauskokemusta on jo enemmän ja sitä alkaa olla tottunut omaan kamerakalustoonsa, niin voi olla todella avartavaa iskeä silmiensä eteen välillä jokin ihan uusi putki – sen avulla sitä kenties saa taas kerran silmänsä avattua ihan uudella tavalla.

Esimerkkinä: kun nyt olen kuvaillut tällä Nikkorin 105-millisellä Micro-linssillä, jossa siis on makro-ominaisuus, niin olen kiinnittänyt ihan uudella tavalla huomiota erilaisiin ympäristön pieniin yksityiskohtiin. Minulle on vähän kuin auennut uusi maailma, kun olen kuvaillut sillä. Ja sama on yhtä lailla heijastunut myös muilla linsseillä kuvaamiseeni, sillä kysehän ei varsinaisesti tässäkään asiassa ole tuosta linssistä, vaan siitä miten näen ympäristön ja tämän linssin avulla olen oppinut taas näkemään sen vähän eri tavoin kuin ennen.

Ja siitä itse asiassa mielestäni on parhaimmillaan kyse koko tässä Rajala Ambassador -kilpailussa, jossa olen mukana. Nimittäin siitä, että meitä ambassadoreja on mukana kuusi erilaista ihmistä ja me kaikki katsomme ympäröivää maailmaa hiukan eri silmin. Se heijastuu myös ottamiimme valokuviin ja kuvauskokemuksiimme.

Näin ollen on hauska seurata, millaisia kuvia ja blogeja muut ambassadorit saavat aikaan. Sillä ei loppupeleissä taida olla väliä, kuka meistä lopulta voittaa tämän kilpailun, sillä onhan oikeastaan mahdotonta sanoa, kuka meistä on ”paras” kuvaaja, sillä olemme niin kovin erilaisia. Suurin anti on juurikin se, että me muodostamme joukon, josta löytyy tarttumapintaa monille erilaisille seuraajille.

Muistahan siis seurata Ambassador-projektia!

Ja muista seurata myös tätä minun & mieheni blogia, jossa valokuvausaiheiden lisäksi kirjoittelemme esimerkiksi liikuntaan, huippu-urheiluun, hyvinvointiin ja yrittäjyyteen liittyen.

Ihanaa ja inspiroivaa loppuviikkoa kaikille :)

Tässä vielä viimeisimmän Ambassador-osakilpailun tuotokseni – minun kuvakollaasini oli siis teos numero 4:

Tässä vielä kollaasin kuvat erikseen:

Postauksen kuvat on otettu kalustolla Nikon D750 -runko + Nikkor AF-S 105mm f/2.8G VR Micro -objektiivi.

Ps. Tiesitkö, että järjestämme liikuntakursseja, kuten rengasvoima- ja kehonpainoharjoittelukursseja – kurkkaa lisätietoa ja ilmoittaudu mukaan täällä. Tarjoamme myös kursseja ryhmille ja yrityksille (tiedustelut: milla(at)voimavahtila.fi)

Voimaputiikistamme voit ostaa mm. puisia suomalaisia voimistelurenkaita sekä Dream Ringsejä. Treenivinkkisivultamme taas voit poimia vinkkejä ja inspiraatiota liikkumiseen!

t. Milla & Markku