Verkostoituminen.
Sitä minulle on toitotettu media-alalla alusta alkaen ja etenkin opintojen parissa. Siihen törmään jatkuvasti, kun yritän selvittää, miten edetä työuralla.
Tässä viime aikoina siitä on kuitenkin muodostunut mielessäni suorastaan kirosana.
Mitä se verkostoituminen todellisuudessa on?
Kaunistelua sanasta ”kaveeraaminen”?
Välillä tuntuu, että näin aikuisiälläkin pätevät samat säännöt kuin joskus lapsena ala-asteella. On niitä ”hyviä tyyppejä” ja sitten on niitä ”vähemmän hyviä tyyppejä”. Se, kuka on kaveripiireissä suosituin ei ole välttämättä se, joka on paras koulussa tai luotettavin ja ymmärtäväisin ystävä yms.
Sama sääntö pätee monissa työjutuissa. Yksin ei voi puurtaa loputtomiin, vaan työelämä rakentuu yhteistyön varaan, mikä on hieno juttu, sillä yhteistyössä on voimaa.
Mutta se, joka pääsee mukaan yhteistyökuvioihin ei ehkä aina ole se paras, lahjakkain, tunnollisin, ahkerin ja luotettavin tai se, jolla on eniten potentiaalia, vaan se, joka on osannut parhaiten ”verkostoitua”. Eli toisin sanoen se, joka tuntee oikeat typpit ja on osannut kaveerata oikeiden tyyppien kanssa.
Olen todella sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut ja rohkea. Lapsena olin ujo ja pelkäsin esiintymistä, mutta aikuisiällä olen kasvanut siitä ulos ja pikemminkin oppinut rakastamaan esillä olemista.
En kuitenkaan osaa sosialisoida itseäni väkisin. Minusta tuntuu teennäiseltä yrittää tutustua ihmisiin pelkästään ”verkostoitumisen” takia. En osaa kaveerata puhdas työelämässä etenemisen kiilto silmissäni. En osaa (tai halua) teeskennellä. Haluan yksinkertaisesti tehdä hyvää työtä, olla oma aito itseni ja tutustua ihmisiin siksi, että he ovat kiinnostavia, enkä siksi, että suhteesta olisi hyötyä.
Mutta onko siinä syy siihen, miksi tuntuu, että junnaan paikallani?
Lisäksi mielestäni on väärin, jos etenemään pääsee loppupeleissä vain tuolla tavoin. Ei riitä olla todella hyvä tai jopa muita parempi siinä missä tekee plus hyvä tyyppi, jos puuttuu se jokin kaveeraamisgeeni.
Tiedän, että työelämä pitkälti rakentuu tällaisten ”hyvä veli” -verkostojen varaan. Toki siinä on hyvätkin puolensa, että asiat etenevät sillä lailla suusta suuhun -periaatteella ja suosittelujen kautta: kun tekee hommansa hyvin, niin sana kiirii eteenpäin. (Paitsi jos siitä huolimatta, että tekee hommansa hyvin, toinen ennemmin suosittelee eteenpäin sitä, joka on hänen kaverinsa.)
Lisäksi liiallisessa veljeilyssä on mielestäni se kääntöpuoli, että homma kääntyy helposti sellaiseksi pienen sisäpiirin touhuiluksi ja muodostuu ikään kuin sellainen kupla. Näitä kuplia näkee paljon, ja oma oloni ainakin on aika voimaton ja turhautunut niitä seuratessa. Sitä tietää, ettei ole toivoakaan päästä kuplan sisään ilman, että ryhtyy ”kuplailijoiden” kaveriksi, mutta se taas tuntuisi kauhealta teeskentelyltä, nimittäin ryhtyä kaveeraamaan vaan päästäkseen mukaan. Siihen menisi sitä paitsi kauheasti aikaa ja energiaa, jonka ennemmin käyttäisin johonkin hyödyllisempään kuten omien ammattitaitojeni kehittämiseen (vaikka kai se kaveeraaminenkin on jonkinlainen ammattitaito sinällään).
Ja vielä kolmas asia: tällainen etenemiskuvio myös saattaa vääristää joidenkin käsitystä omista taidoista ja kyvyistä. Itse esimerkiksi kamppailen vähän väliä vähemmyydentunteen kanssa. Olenko minä vain huonompi tässä kuin muut? Eikö tekemäni työn jälki ole yhtä hyvää kuin muilla? Mitä voisin vielä tehdä paremmin?
Onko kellään muilla tällaisia ajatuksia? Onko kellekään muulle hiipinyt mieleen pienoinen epätoivo siitä, ettei pääse etenemään haluamallaan tavalla näistä samaisista syistä?
Kuten jo sanoin, niin yhteistyössä on kuitenkin voimaa, ja lisäksi ei pidä koskaan luovuttaa! Vaikka tällä hetkellä tuntuu ehkä, ettei niin olisi, niin silti haluan jaksaa uskoa, että kova ja hyvä työ aina palkitaan.
Ja mitäpä jos me kaikki ”kaveeraamisgeenittömät” lyöttäytyisimme yhteen ja perustaisimme oman verkoston?
Who´s with me?
Loppuun vielä voimavideo = leuanvetoa!
Seuraavaksi suuntaankin Simban kanssa lenkille ja sitten illemmalla on tämän päivän voimailutreenin vuoro (leuanvetoa ja muscle upin välivaiheen harjoittelua). Kahden päivän koneella istumisen ja asioiden hautomisen jälkeen mikään ei tee parempaa kuin tämä yhdistelmä: lenkki pistää veren ja ajatukset virtaamaan taas ihan uusiin sfääreihin, ja siinä missä lihakset vahvistuvat, niin vahvistuu oma mielikin :)
Vahvaa keskiviikkoa sinullekin!
Ps. Mitäs muuten tykkäät tän postauksen kuvista? Markku on ne napannut ja mä olen hoitanut tietysti käsittelyn… Musta niistä tuli NIIN mageita!
Pps. Etsitkö valokuvaajaa ikuistamaan sinut, läheisesi, hääsi, jonkun tapahtuman, yrityksesi tms.? Tutustu minun, Millan valokuvausportfolioon ja kuvauspalveluihin osoitteessa www.voimafoto.fi
Ja tiesitkö, että järjestämme Markun kanssa liikuntakursseja, kuten rengasvoima- ja kehonpainoharjoittelukursseja – kurkkaa lisätietoa ja ilmoittaudu mukaan täällä. Tarjoamme myös kursseja ryhmille ja yrityksille (tiedustelut: milla(at)voimavahtila.fi)
Voimaputiikistamme voit ostaa mm. puisia suomalaisia voimistelurenkaita sekä Dream Ringsejä. Treenivinkkisivultamme taas voit poimia vinkkejä ja inspiraatiota liikkumiseen!
Niin ja seuraahan meitä facessa – Voima-Vahtila, Voimafoto, rengasmies ja Instagramissa :)
Mahtava teksti ! Itse painin samojen asioiden kanssa Tästä kyllä sai taas uutta virtaa jatkaa eteenpäin!
Heh, kiitos!
Jälkeenpäin mietin, että oliko kuitenkin liian ei-positiivinen teksti… Vaikka koen, että positiivisuus ja iloisuus ovat itsessäni vallitsevia ja niitä kannattaa itsessään vaalia, niin kuitenkin sellainen kaikkea kritisoiva ja epäilevä puolikin on kaikessa aina vastapainona ja kyseenalaistamassa kaikkea ja masentamassa omaa mieltä aina välillä. Ja hyvä niin, koska täytyyhän asioita voida pohtia kriittisesti ja hulluksihan sitä tulee, jos aina yrittää olla yltiöpositiivinen.
Mut eteenpäin mennään, tsemppiä sinnekin!
Erittäin onnistuneet kuvat. Hyvät poseeraukset ja nuo kumpparit sopii niin hyvin.
Heh, kiitos! Itse asiassa pistin mieheni ottamaan nämä yhden kuvaussessiomme päätteeksi, kun olin jo vaihtanut varsinaiset kuvausvaatteet pois ja pistänyt päälle työhaalarin (olimme aikeissa ryhtyä sitten puuhommiin mökillämme). Halusin vielä lähikuvan kampauksestani, jonka olin tehnyt, ja sitten sain jonkunlaisen päähänpiston, että ”mitäs jos naisetkin tekis töitä paidatta samalla tavoin ku miehet” ja tulos oli se, että hilluin mökkipihalla ilman paitaa, ja Markku räpsi vielä siitä kuvia. Ja kuten monesti käy, tällaisista ”hömpöttelyistä” tulee sitten ne parhaat otokset :D
Haa, mulla on ihan samanlaisia ajatuksia verkostoitumisesta! Ärsytti, kun nimenomaan opiskelujen puitteissa sitä jatkuvasti painotettiin. Tottahan se on, että tutut tyypit voivat napata työpaikat ja -projektit parempien tyyppien nenien edestä, mutta silti – verkostoituminen kuulostaa mun korvaan ikävästi oman edun tavoittelulta ja kiipimiseltä eikä sellaiselta positiiviselta yhteistyömeiningiltä. Jos sitä ei pidettäisi työllistymisen ehtona ja välttämättömyytenä, varmaan olis paljon positiivisemmat fiilikset koko termistä. Mutta ainakin sulla näyttää olevan markkinointi ja mainostaminen (positiivisessa mielessä) hyvin hallussa! Tästä blogista huokuu mahtava fiilis : )
Heih, kiitos kommentistasi! Tosiaan olisi kiva, jos omalla työllä ja ahkeruudella yksin pärjäisi, eikä se ”verkostoituminen” aina ratkaisisi. Itse olen nyt päättänyt uskoa, että kyllä hyvä työ ja avoimuus sekä rehellisyys kantaa hedelmää ilman, että täytyy itselle teennäisellä tavalla lähteä hankkimaan kontakteja. Ehkä niitä väyliä on monenlaisia :)
Ja kiva kuulla, että meidän sivustosta huokuu hyvä henki! Itse olen ns. markkinointia ja mainostamista vaan ”opetellut” tässä vuosien varrella muun opiskelun ja freelancer-työn myötä, ja vaikka mainostaminenkin tuntuu välillä sellaiselta välttämättömältä pahalta, niin eihän tässä muu auta kuin yrittää – etenkin kun nyt rupean ihan virallisesti yrittäjäksi, iik!
Mukavaa viikkoa sulle :)