Tapasimme 16-/17-vuotiaina. Menimme naimisiin 22-/23-vuotiaina. Olemme tunteneet yli 10 vuotta. Asumme tiiviisti 50 neliössä, teemme töitä yhdessä, treenaamme yhdessä, pidämme hauskaa yhdessä.

Miten se on mahdollista? Miten jaksamme toisiamme käytännössä 24/7. Ja toiseksi miten ylläpidämme treenimotivaatiotamme vuodesta toiseen.

Oikea vastaus olisi, että en tiedä. Tai Markku varmaan vaan toteaisi tyypilliseen tapaansa, ”koska meillä on kivaa yhdessä”. Ja niinhän se on. Mutta se tuskin kelpaisi selitykseksi kyselijöille tai vastaisi kovin syvällisesti tuohon kysymykseen.

Aloitetaan parisuhdepuolesta, vaikka itse asiassa nämä kaksi (yhdessäolo + treenaaminen) liittyvät myös toisiinsa, sillä nimenomaan yhdessä harrastaminen ja tekeminen tuovat suhteeseen tiiviyttä. Jos me emme olisi näin paljon yhdessä, niin tuskin olisimme kasvaneet näin hyvin kiinni toisiimme tai meistä olisi tullut hyvää tiimiä.

Toki kaikki tämä vaatii sen, että löytää kumppanin, jota kestää kellon ympäri. Tai, kuten omalla kohdallani, Markun kanssa ollessani oloni on yhtä rento ja vapautunut kuin ollessani yksin. Ahdistun, jos saan yliannoksen sosiaalista kanssakäymistä (esim. leirit ovat tuskaa). Markun kanssa tätä ongelmaa ei ole, ja sanoisinkin, ettei kannata etsiä kumppania, jonka kanssa on ainoastaan hauskaa, vaan jonka kanssa tuntuu luonnolliselta myös vaan olla, suut supussakin.

Meillä se ei myöskään – tosiaankaan – ollut mitään rakkautta ensi silmäyksellä. Isoin kriisi oli alkuun, että Markku on minua yli viisi senttiä lyhyempi, eikä tosiaankaan vastannut jotain silloista haavekuvaani ”unelmien prinssistä”. Lisäksi olin päättänyt, etten alle kolmikymppisenä takuulla mene naimisiin.

Mutta miten hemmetissä ihminen voisi ennakkoon tietää, mikä tai kuka tekee itsen onnelliseksi? Siksi paras vinkki, mitä voin antaa, on, että älä ole liian ennakkoluuloinen ja nirso parinvalinnassa tai voit kävellä onnesi ohi. Ei kannata itsepäisesti pitää kiinni ihme haavekuvista, kuten vaikkapa pitkästä miehestä tai romanttisesta kosinnasta. Miksi tasa-arvosta toitottavat naiset haluavat katsoa miestään ylöspäin, ja jos ei jaksa odottaa miehen kosintaa tai pelkää, että hän ostaa väärän sormuksen, kosi itse, ja menkää ostamaan ne yhdessä.

Toistensa vahvuuksia kannattaa vaalia ja jos ne yhdistää, siitä voi parhaimmillaan luoda molemmille työuran. Me yhdistimme voimamme eli minun valokuvaaja-toimittajan taidot sekä Markun ammattiurheilijan, hierojan ja tulevan fysioterapeutin osaamiseen ja siitä syntyi Voima-Vahtila.

Pienyrittäjyyden hintana on toki epävarmuus ja pienet tulot (ainakin näin alkuun, mutta mahdollisesti aina), mutta rikkautena se, että voi tehdä juuri sitä, mitä rakastaa ja missä on paras sekä viettää mahdollisimman paljon aikaa yhdessä ja elää oman näköistä elämää. Kun kaksi hullua rohkenee siihen, ja asenteetkin muokkautuvat samaan suuntaan, tuloksena voi olla sielunkumppanuus, vapaus ja rikkaus, jollaista me koemme.

Mutta se vaatii oikeasti sen, että on paljon yhdessä. Ihminen kehittyy ja kasvaa jatkuvasti, enkä epäile, että vaikka kuinka rakastaisi toista, niin on mahdollista kasvaa erilleen.

Treenauspuolella salaisuutemme on niin ikään se yhdessä tekeminen ja ihmettelen pareja, jotka eivät halua harrastaa mitään yhdessä. Jos molemmilla on omat työt ja omat harrastukset, niin ihmekös, jos sitä etääntyy.

Markku on huippu-urheilija, ja minä olen tehnyt sen päätöksen, miten tiiviisti haluan kulkea siinä rinnalla. ”Uhrautumisen” sijaan päätin ruveta kuvaajaksi ja toimittajaksi, niin voin mennä Markun kisoihin töihin. Lisäksi otin Markun osaamisen ja identiteetin ja tein siitä osan yritystoimintaamme ja brändiämme. Sitä kautta löysin omat intohimoni, kuten yrittäjyyden ja valokuvauksen. Toisaalta on myös tärkeää, että molemmilla on niitä ihan omiakin juttuja.

Minä saan inspiraatiota Markun urasta ja treenaamisesta ja poimin siitä ”parhaat palat” eli innon ja uskalluksen treenata kovaakin. Huippu-urheilun paras anti onkin nimenomaan meidän tavisten inspiroiminen. Ei kuitenkaan pidä mennä äärimmäisyyksiin, kuten urheilussa, vaan treenata hyvän olon takia ja terveys edellä – ja siten, että se on kivaa. Pelkkä ulkonäkö on motivaattori, joka harvalla kantaa pitkälle.

Itse asiassa ulkonäönkin osalta huippu-urheilijat ovat hyviä inspiroijia (pois lukien ulkonäkölajit eli kehonrakennus/fitness). Urheilijat treenaavat kehittääkseen suorituskykyään ja taitojaan. Ulkonäkö tulee kaupan päälle – katsokaa nyt vaikka Markkua, joka pätkän vertaa välittää ulkonäöstään, vaan treenaa ollakseen maailman paras telinevoimistelussa renkailla. Onhan ne muskelit toki kiva bonus (etenkin minulle, hi hi), mutta eivät tekemisen itseisarvo, ja niin sen kannattaakin olla, jotta itsetunto rakentuu terveelle pohjalle.

Yksi, mihin olen hurahtanut näiden vuosien aikana, on voima, niin fyysinen kuin henkinen.

Ensinnäkin on se voima, mitä saamme toisistamme ja yhdessä tekemisestä ja siitä, että on joku, joka arvostaa minua juuri tällaisena. Se inspiroi myös kehittämään itseään, koska haluaa olla sitä toista kohtaan parempi ihminen. On myös tärkeää, ettei yritä takertua toisen heikkouksiin, vaan parantaa omiaan. Luultavasti silloin toinenkin haluaa tehdä saman.

Lisäksi on fyysinen voima, jota saa treenaamisesta ja johon haluaisin kannustaa etenkin naisia. Lenkkeilystä saa endorfiinihumalan ja virtaa ja lisäksi se tietysti kasvattaa kuntoa ja siten jaksamista, mutta vasta kunnon voimaharjoittelun myötä tunnen itseni oikeasti vahvaksi. Ja se toki heijastuu myös henkiseen puoleen.

Löysin voimaharjoittelun leuanvetoharrastuksen myötä. Sekin oli jotain, mistä en ennakkoon osannut haaveilla, mutta josta nyt saan tajuttomasti voimaa ja iloa. Rikoin niin omat kuin muiden ulkonäkööni liittyvät ennakkoluulot (kuka uskoo, että olen kaksinkertainen SM-hopeamitalisti toistoleuanvedossa?). Lisäksi pystyn entistä paremmin ymmärtämään tuota rinnallani kulkevaa voimamiestä.

Toisaalta tässä suhteessamme ja yhteisissä voimavaroissamme on myös riskinsä – jos toiselle käy jotain ikävää, en tiedä, miten toinen siitä selviäisi. Lisäksi vaikka sitä onkin vapaaehtoisesti sitoutunut toiseen, niin on tosiaan täytynyt matkan varrella muuttaa omia unelmia. Yhtä lailla olisin voinut kokea asian siten, että olen joutunut luopumaan tietyistä asioista.

Mutta en koe niin.

Toisin sanoen ”täydellinen” parisuhde ei ole ainoastaan sitä, että on löytänyt ”täydellisen” kumppanin, vaan se on tosi paljon myös oman pään sisällä. Ja yhtä lailla sen kumppanin pään sisällä. Siksi kaiken edellä mainitun lisäksi ehkä tärkeintä on avoimuus: jaamme kaiken ajatuksia myöten.

Lisäksi onnellisuus ylipäätänsä on jatkuvaa psyykkistä peliä. Huomaan, että itsessänikin piilee monia alttiuksia asioiden liialliseen miettimiseen ja vatvomiseen. Eniten on tehtävä töitä sen kanssa, ettei itse pilaa omaa onneaan.

Ja ihan viimeiseksi: Se, että katsoo niin itseä kuin toista vähän pilke silmäkulmassa, tekee ihmeitä.

Ihanaa lauantai-iltaa & sunnuntaita, tyypit!

Ps. Olemme muuten lauantaina 18.3. järjestämässä paritreenikurssin! Sinne voi tulla joko oman kumppanin kanssa tai kaverin kanssa tai yksin. Kurssilla harjoitellaan kehonpainoharjoittelupohjaisesti ja opetellaan, miten voi treenata hauskalla tavalla kahdestaan ja joko toista avustaen tai ”vastustaen” eli toimimalla tavallaan lisäpainona. Kaikkea hauskaa ja kreisiä luvassa! Lisätietoa löydät kurssisivultamme ja täältä löytyy kyseisen kurssin fb-tapahtumasivu.