Olen taas seuraillut viime aikoina useampiakin keskusteluja siitä, kun joku (suorasti tai epäsuorasti) kehoittaa, että olkaa valitamatta kaikesta ja sen sijaan kiitollisia niistä kaikista monista asioista, jotka meillä ovat hyvin.

Hyvä neuvo, mutta tavallaan kuitenkin ei.

Kenellä nimittäin on oikeus antaa toiselle tuota neuvoa?

Itseäkin välillä ärsyttää, kun joku muu valittaa jostain asiasta. Otetaan esimerkiksi vaikkapa tulot. Monesti olen joutunut tilanteeseen, jossa minua isompituloisempi valittaa, miten ei pärjää tuloillaan ja on ”rahaton”. Se on ärsyttänyt, kun samaan aikaan itse pärjään ja pystyn olemaan onnellinen puolet pienemmillä tuloilla.

Kuitenkin se, mitä olen oppinut on, että juuri tuollaisesta ärsyyntymisestä haluan ja mielestäni minun kannattaakin hankkiutua eroon. Se, että ärsyynnyn, ei nimittäin aiheuta hallaa muuta kuin itselleni. Toisen neuvominen ja ”valistaminen” tällaisen aiheen kohdalla taas on aika vaarallista, jopa ylimielistä.

Kyllä, sillä toisella saattaa olla isommat menot. Se toinen ei ehkä ole ”yhtä hyvä rahankäyttäjä”. Sillä toisella on ehkä isompi perhe elätettävänään ja asuntolaina maksettavanaan.

Toisaalta kyse on valinnoista. Toinen on valinnut toisin kuin minä.

Siitä huolimatta on ylimielistä yrittää sanoa, että omat valintani olisivat jotenkin parempia tai ärsyyntyä sen toisen ihmisen valinnoista – tai ainakaan valittaa toisen valittamisesta, vaikka se epäoikeutetulta tuntuisikin. Sellainen molemmin puolin harvemmin johtaa mihinkään.

Jos itse taas haluaa tuoda esille omia valintojaan, niin olen miettinyt, että ehkä se on parempi yrittää tehdä positiivisuuden kautta. Sitä voi esimerkiksi kertoa, miten ja millaisella asenteella itse elää. Se on paljon inspiroivampaa ja kannustavaa muita kohtaan kuin hyökätä toisen valintoja vastaan.

Toisaalta monesti sitä toivoisi, että ”voi kumpa muutkin osaisivat olla yhtä tyytyväisiä ja järjestää asiansa paremmin, sillä moneen asiaan – ja omaan asenteeseensa – voi kuitenkin itse vaikuttaa”. Mutta apua, tuossa ajattelussa vasta ylimielisyyden riski piileekin, vaikka sen kuinka tarkoittaisi hyvällä!!!

Itse ainakin olen sitä mieltä, etten ole ihmisenä sen kummallisempi kuin moni muukaan. Miksei siis moni muukin voisi saavuttaa ihan yhtäläistä tyytyväisyyttä ja onnea yhtä ”vähällä” kuin minäkin?

Mutta myös tässä ajattelussa piilee sokeutta – esimerkiksi sokeutta niille omaan elämään ja etenkin elämänasenteeseen vaikuttaneille tekijöille, joita itse ei ehkä edes tiedosta, mutta jotka erottavat minut kuitenkin muista ihmisistä, jotka näennäisesti olisivatkin aika samankaltaisessa elämäntilanteessa kuin minä.

Tässä tullaan myös siihen ”jokainen on oman onnensa seppä” -ajatukseen, joka ei ole ihan niin mustavalkoinen asia. Sitä vähän pohdiskelinkin jo aiemmassa postauksessani Kaikki on – ja ei ole – mahdollista.

Positiivisuus. Itse koen, että se, että ajattelee hyvää ihmisistä ja pyrkii iloisuuteen, vaikuttaa omaan ja läheisteni onnellisuuteen. Kaikesta ei kannata valittaa, vaan yrittää ajatella myös asioiden positiivinen puoli ja yrittää suhteuttaa asiat. Loppujen lopuksihan monilla meistä on asiat aika hyvin maailmanlaajuisesti verrattuna.

Toisaalta hyvinvointi ja rikkauskaan ei suojaa siltä, että kokee itsensä onnettomaksi, eivätkä köyhyys ja vastoinkäymiset estä sitä, etteikö voisi olla onnellinen. Sen suhteen toteamus ”meillä on täällä hyvinvointivaltiossamme kaikki niin hyvin, että pitäisi olla kiitollinen ja tyytyväinen” on sekin vähän laimea ja lisäksi väheksyy heitä ihmisiä, jotka ehkä elävät minua köyhemmässä ja ”huonommassa” maassa, mutta ovatkin minua onnellisempia.

Ylitiöpositiivisuuskaan ei ole toisaalta mikään ratkaisu mihinkään. Maailmassa on epäkohtia, vaikka niiden mittasuhteet toki vaihtelevatkin, mutta ihan jokaisella on asemastaan ja lähtökohdistaan riippumatta myös oikeus puuttua epäkohtiin. Asiat voisivat nimittäin aina olla myös paremmin, eikä se, että asiat ovat paremmin kuin monessa muussa paikassa ole mikään argumentti sille, etteikö täälläkin saisi toivoa ja yrittää toimia sen eteen, että asiat olisivat vieläkin paremmin.

Ei ole kuitenkaan aina helppoa yrittää arvottaa, mistä asioista ja missä määrin on aiheellista valittaa. Mutta jos aina ottaa vertailukohdaksi köyhien maiden ihmiset, ei täällä Suomessa voisi kritisoida mitään.

Ei ole taaskaan ihan helppo aihe, vaan sellainen, etten itse(kään) tiedä, miten tästä oikein pitäisi tai haluaisi ajatella.

Mutta ehkä tärkeintä onkin ymmärtää ja tiedostaa juuri se, etten ole kykenevä ajattelemaan tätä asiaa joka kantilta. Veikkaan, ettei kukaan pysty.

Voimme vaan pohdiskella, yrittää laajentaa kapeaa ajatteluamme ja miettiä, millaisella ulosannilla itse osallistumme tällaiseen keskusteluun.

Mielestäni on tärkeää oivaltaa, että joskus omilla vilpittömilläkin aikeilla ja sanoilla voi sortua vaikkapa ylimielisyyteen. Silloin kyse ei tietenkään ole mistään pahuudesta, mutta enemmänkin sokeudesta – ja tyhmyydestä. Tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä tyhmemmäksi tavallaan koko ajan itseni tunnen, kun tajuan, mitä kaikkea en tajua.

Kai sitä voi vaan toivoa, että tällaisia asioita pohdiskelemalla ja omiakin ajatuksiaan kyseenalaistamalla tulisi edes hitusen viisaammaksi. Mutta mistäpä sitäkään tietää, ehkä olenkin nyt taas asteen verran tyhmempi!

Toivon mukaan kuitenkin edes hitusen tietoisempi omasta epätietoisuudestani :)

Ihanaa & pohdiskeluntäyteistä torstai-iltaa! <3