Määritteletkö itsesi ihmisenä sen perusteella, mitä teet vai sen perusteella, miten teet?
Mielestäni se on erittäin tärkeä kysymys jokaisen pohdittavaksi. Sillä on nimittäin vahva yhteys itsetuntoon, psyykkiseen vahvuuteen ja kirjaimellisesti siihen, kuka juuri sinä oikeasti olet. Voi tosin olla, ettei tähän kysymykseen löydä absoluuttista vastausta muuta kuin elämän eteen tuomissa äärimmäisen vaikeissa tilanteissa.
Otetaan esimerkiksi huippu-urheilijat. Heillä on usein vahva urheilijaidentiteetti, ja urheilijan rooli on heidän elämässään erittäin tärkeässä osassa. Urheilu ei ole ainoastaan jotain, mitä tehdään 25-30 tuntia viikossa, vaan se on läsnä 24/7 ja on elämäntapa. Siihen kuuluu vahvasti, toki lajista riippuen, fyysisyys, mutta toki myös henkinen puoli vahvasti, sillä urheilu vaatiii fyysisten ominaisuuksien lisäksi vahvaa motivaatiota ja paloa omaa lajia kohtaan.
Mutta mitä tapahtuu urheilijalle, jos häneltä otetaan yhtäkkiä kokonaan pois kyky urheilla? Mitä, jos urheilija menettää totaalisesti liikuntakykynsä? Murtuuko hän, kun kaikki otetaan pois?
Kysymys onkin siinä, onko ”kaikki” otettu häneltä pois, kun liikuntakyky on poissa. Vai osaako hän sopeutua tilanteeseen ja muuttaa tavoitteitaan. Siinä, missä ennen hänen tavoitteensa oli tulla maansa tai ehkä koko maailman parhaaksi lajissaan, niin ottaako hän nyt uudeksi tavoitteekseen pysyä hengissä tai esimerkiksi kuntoutua niin hyvin, että pystyy taas kävelemään tai selviämään tavallisesta arjesta. Masentuuko hän ja velloo itsesäälissä vai osaako hän kanavoida sen saman motivaation ja palon, joka häntä aiemmin vei eteenpäin urheilussa, siihen, että hän selviää uudesta tilanteesta. Ja osaako hän vieläpä tehdä sen niin, ettei katkeroidu ja oppii saamaan elämässään iloa täysin muista asioista kuin ennen. Ja osaako hän vieläpä muistella hymyillen vanhaa elämäänsä ja iloita entisten urheilijakollegoidensa puolesta.
Jos elämältäsi yhtäkkiä viedään jalat alta ja siitä otetaan pois liki kaikki se sisältö, mitä siinä ennen oli, pysyisitkö silti sinuna itsenäsi? Mikä sinussa on sellaista, mitä mikään tapahtuma tai tapaturma ei voi ottaa pois?
Monille aktiivisesti urheileville tai liikkuville ajatus liikuntakyvyn menetyksestä voi toimia keinona pohtia tätä. Omalla kohdallani taas mietin, miten selviäisin, jos menettäisin näkökykyni: olen tosi visuaalinen, visuaalisesti luova, nautin kauniista asioista, minulla on kuva-/kasvomuisti ja valokuvaus on työni. Miten selviäisin ilman näköäni, muuttuisinko ihmisenä, mitä sitten tekisin? Jollekulle – kuten laulajalle – taas kuulon tai oman äänen menetys saattaa taas toimia tässä pohdinnassa parhaiten.
Katsoimme Markun kanssa eilen illalla Yle Areenasta dokumentin Voimistelija, joka oppi kävelemään. Se kertoo niskansa murtaneesta ruotsalaisvoimistelijasta, jonka ura loppui yhteen volttiin ja joka joutui opettelemaan uudestaan liikkumaan. Se dokkari pisti miettimään.
Elämä voi muuttua sekunnissa. Minuus ja persoona voivat kuitenkin selvitä mistä vain.
