Meidän talo tuhoutui kokonaan tulipalossa marraskuussa.
Yks isoin asia, joka on helpottanut omaa oloa, on se, että jo joulukuussa saatiin siirrettyä meidän tontille ihana 1800-lukulainen luhtiaitta, purettuna tietenkin. Sitä ollaan nyt pystytetty ihan kahdestaan.
Tai ennen pystytystä piti tehdä perustukset ja veistää käsin viis ”uutta” hirsivarvia, jotta saadaan aitan alakertaa vähän korotettua + eristeet lattiaan. Ne ”uudet” varvit tehtiin meidän palaneen talon osittain hiiltyneistä hiilistä.
Tekeminen oli hidasta, mutta niin tärkeää ja helpottavaa. Päästiin heti rakentamaan uudelleen meidän unelmaa, ihan konkreettisesti, ja se oli liki kokonaan meidän omissa käsissä.
Rakentaminen eteni hitaasti, mutta se ei haittaa. Se eteni. Se eteni, vaikka satoi vettä tai pakkasta oli -22 astetta. Se eteni, vaikkei meillä oo siellä mukavuuksina vielä edes huussia ja ainoana lämmönlähteenä toimi ajoittain nuotio.
Viime perjantaina kehikko alkoi viimein kunnolla ns. nousta ja nyt ensimmäinen kerros on jo pystyssä (nämä kuvat on siis vähän jäljessä).
Aitan rakentamisen ansiota on myös se, että uskallettiin tehdä elämämme suurin päätös. Ei vielä paljasteta sitä tänään, mutta lähiviikkoina kylläkin.
Sen päätöksen tekeminen oli kymmenen kertaa pelottavampaa kuin ostaa meidän ensiasunto ja unelmien talo viime keväänä – se ei nimittäin tosiaankaan ollut mikään itsestään selvä juttu meidän lähtökohdat, elämäntilanne ja maailmantilanne huomioon ottaen, ja nyt lähtökohdat on vieläkin hankalammat.
Sen nyt tehdyn päätöksemme tekeminen oli ehkä jopa hurjempaa kuin herätä palavasta talosta silloin marraskuussa. Sitä paloa me ei nimittäin valittu eikä voitu vaikuttaa sen tapahtumiseen.
Mutta tää päätös ja kaikki sen mukanaan tuomat riskit ja koko tulevaisuutemme, siihen me voidaan vaikuttaa.
Lähtökohdat on mitä ne on. Tavallaan tilanteeseen nähden tosi hyvät. Toisaalta taas on sulaa hulluutta lähteä siihen, mihin me aiotaan lähteä.
Kotivakuutus pelasti meidän unelman. Tavallaan. Vakuutus ei korvaa meille vastaavaa taloa tähän tilalle. Korvausrahat ei riitä mitenkään siihen, että meille rakennutettaisiin vastaavanlainen talo tähän tilalle. Lisäksi vakuutusprosessi oli raskas ja osoitti, että kun jotain oikeasti vakavaa tapahtuu, vakuutusyhtiö ei ole isoista sanoistaan huolimatta ihmisen puolella. Ei jaksettaisi enää antaa energiaamme asialle, mutta koetaan, että koska me tapahtuneesta huolimatta jaksetaan ja pystytään, meillä on velvollisuus pitää puolemme ja sanoa kaikki se, mikä vakuutusprosessin aikana ei mennyt ehkä niin kuin se olisi syytä mennä, kun ihmiselle käy jotain tällaista. Joten Pohjola, tää ei ole vielä tässä.
Me kuitenkin ensisijaisesti jatketaan eteenpäin, pala palalta, hirsi hirreltä, ja rakennetaan meidän unelma uudestaan.
Ja tärkeintä – aiotaan nauttia matkasta. Koska valmista ei koskaan tule.
Kiitos tässä kohtaa kaikille, jotka on tähän mennessä ollut mukana auttamassa meitä tulipalon jälkeen!
