Uudelleenjulkaistu artikkeli (alkuperäinen julkaisupäivä 9.2.2015):
Jos olet nainen, niin vastaa rehellisesti: lähtisitkö treffeille itseäsi lyhyemmän miehen kanssa?
Kun nainen toteaa naistenlehdessä, että unelmoi ”pitkästä ja komeasta miehestä”, niin moni varmasti ajattelee, että ”oih, miten romanttista”.
Jos taas mies toteaa, että haluaa ”heikon ja kurvikkaan naisen”, niin ajatteletko, että ”voi kuinka herttaista”? Tuskinpa.
Naisen kun nyt vaan on sallitumpi asettaa tiettyjä fyysisiä (vaikkakin ehkä ääneen lausumattomia) ehtoja parinvalinnassa.
Kohta on kulunut vuosi ensimmäisen Yle Tieteelle kirjoittamani nettiartikkelin julkaisupäivästä. Jutussa pohditaan parinvalinnan ”pelisääntöjä” ja epätasa-arvoisuutta ja sitä, miksi naisten on ok kelpuuttaa kumppanikseen vain itseään pidempiä miehiä. Aihe kohahdutti silloin, ja veikkaanpa, että se kohahduttaa edelleenkin. Vieläkään aiheeseen ei juuri törmää, vaan se taitaa yksinkertaisesti olla hiljaa hyväksytty tosiasia ja normi parinvalinnassa.
Toki onhan niin, että suomalaismiehet ovat keskimäärin yli kymmenen senttiä suomalaisnaisia pidempiä. Siitä huolimatta moni nainen saattaa kävellä oman onnensa ohi, jos automaattisesti karsii valikoimastaan kaikki itseään lyhyemmät miehet.
Mikä siinä edes on niin kamalaa, jos mies on naista lyhyempi? Onko kyse siitä, että nainen tuntee olonsa naisellisemmaksi, kun rinnalla on itseä pidempi mies? Tämä ajatusmalli juontaa juurensa ajatukseen, että nainen tarvitsisi miestä fyysisesti ikään kuin suojelijakseen – ajatus, jolla nykymaailmassa ei tosin pitäisi enää olla painoarvoa.
Samaan aikaan kun naiset haaveilevat itseään fyysisesti voimakkaammista miehistä, he ovat se äänekkäämpi osapuoli naisen ja miehen välistä tasa-arvoa koskevissa asioissa. Naiset, jotka siis ajavat omia puoliaan, haluavat kuitenkin katsoa miestään ylöspäin ja tuntea olonsa pieneksi hänen rinnallaan, niinkö?
Ja jos nainen saa karsia jo lähtökohtaisesti potentiaalisista kumppaneista liian lyhyet miehet, niin silloinhan miehillä pitää olla ihan yhtä iso oikeus karsia omasta valikoimastaan vaikkapa liian pienirintaiset tai -peppuiset.
Rintojaan ja peppuaan voi kuitenkin halutessaan suurentaa, ja vallalla oleva treenibuumihan osoittaa, että aika moni nainen on ottanut näistä työn alle etenkin jälkimmäisen. Mutta epäreilua kyllä, lyhyet miehet eivät voi pituudelleen mitään, vaikka kuinka haluaisivat.
Tässä vaiheessa voidaan todeta, että eihän se kumppaninvalinta oikeasti ole kiinni vain rintojen tai pepun koosta. Mutta edelleen: jos olet nainen, niin haluaisitko kumppaniksesi itseäsi lyhyemmän miehen?
Tiedän itsekin sen epämiellyttävän tunteen, kun joutuu olemaan itseään lyhyemmän miehen rinnalla. Kun 16-vuotiaana ensi kertaa tapasin Markun, tunsin itseni ainakin päätä pidemmäksi. Kuvittelin painavani enemmän kuin tuo pieni mies, ja oloni oli kaikkea muuta kuin siro ja naisellinen.
Mutta kyse ei oikeasti ollut pituudesta vaan itsetunnosta – molempien itsetunnosta. Onneksi rakkaus salakavalasti puski pikkuhiljaa kaiken ennakkoluulon ja epävarmuuden läpi, ja me molemmat kasvoimme pituusasian yli.
Naisellisuuteni ei ole enää kiinni siitä, että rinnallani olisi itseäni paljon kookkaampi mies. Ja vaikka Markku tuntisikin itsensä ehkä entistä miehekkäämmäksi, jos olisin häntä lyhyempi, niin hänenkin itsetunto on kohonnut tämän asian yläpuolelle.
Jos se olisi ollut 5,5 sentistä kiinni, niin näitä sormuksia ei olisi koskaan vaihdettu…
…tai tätä kakkua maistettu.
Todellisuudessa 5,5 senttimetrin pituusero ei tunnu enää kovin kummoiselta, ja olen huomannut, että pitkien miesten ihannointi ei välttämättä olekaan mikään sisään rakennettu biologinen juttu, vaan kulttuuriin ja ympäröivään yhteiskuntaan sidottu ihanne. Itsekin ”unelmoin” nuorena pitkästä ja komeasta miehestä, mutta nykyisin huomaan, että jos joku mies kadulla vie huomioni, se on luultavasti lyhyt ja lihaksikas mies – siis ruumiinrakenteeltaan samantyyppinen kuin aviomieheni. Toisin sanoen rakkaus ei ole fyysisistä jutuista kiinni, mutta ympäröivän yhteisön muodostamat fyysiset ”ihanteet” saattavat rajoittaa kykyämme rakastua ihmisiin.
Onneksi omalla kohdallani rakkaus mursi nämä naurettavat ”ihanteet”. Nykyisin tuntuu vain huvittavalta ja lapselliselta, että meidän välinen pituusero tuntui niin kovin suurelta asialta silloin reilut kahdeksan vuotta sitten, kun oltiin vasta tavattu. Veikkaisin, että sen yli pääseminen on isoin kriisi, joka meillä koskaan on ollut – tai tulee enää koskaan olemaan.
Päästäkää tekin irti rakastumista rajoittavista ennakkoluuloista ja harhakuvista. Me ollaan nimittäin todiste sadusta, jossa prinsessa on prinssiään pidempi!
Täältä löytyy Yle Tieteelle vuosi sitten kirjoittamani ja yllä olevaa aihetta käsittelevä artikkeli:
Naiset saavat syrjiä lyhyitä miehiä