Suomalainen vaatimattomuus. Itseä ei kehuta tai pidetä meteliä omista taidoista tai saavutuksista. Ennemmin painetaan kovaa duunia ja sitä kautta näytetään, että tuloksia tulee – muttei vahingossakaan tuoda niitä oma-aloitteisesti julki.

Kuulostaako tutulta?

Tässä vaatimattomuuden kulttuurissamme on vain yksi porsaanreikä – se, että joukkoon mahtuu aina myös niitä vähemmän vaatimattomia, jotka osaavat pitää meteliä itsestään. Ja he eivät välttämättä aina ole niitä, jotka ovat omassa asiassaan parhaita, vaikka esillä ovatkin. He vain ovat niitä, jotka osaavat käyttää vaatimattomuuden ilmapiiriämme hyödykseen ja nostaa itsensä näkyviin.

Eihän siinä toki ole mitään väärää, jos osaa rakentaa sillä keinolla itselleen uraa ja menestystä. Riskinä kuitenkin on, että moni hiljainen osaaja jää huomaamatta, sillä he, jotka eivät ryve omassa vaatimattomuudessaan saavat sen huomion ja kunnian, mitä joku toinen äänetön osaaja ei osaa itselleen ottaa, vaikka sen ehkä ansaitsisikin.

Ikuiseen pimentoon jää siis monia, jotka ovat todella hyviä – kenties jopa maamme parhaita jossain asiassa – mutta joita kukaan ei huomaa, sillä he eivät osaa pitää meteliä itsestään.

Itse asiassa taidan asua yhden sellaisen kanssa.

”Oon ihan p****” -fiilis huokuu hänestä tuon tuostakin. ”En oo tarpeeks hyvä ennen kuin olen maailman paras.”

Kahdeksankertainen Suomen mestari renkailla, Pohjoismaiden mestari ja Pohjois-Euroopan mestari. Maailmanluokan rengasvoimistelija, jolla on saumaa nousta ihan maailman kärkeen.

Niin ja nythän ei ole kyse mistään hetkellisestä buumista tai uudesta trendilajista, jossa jokainen osallistuja pääsee SM-mitaleille omassa kisaryhmässään, vaan telinevoimistelusta, jonka juuret juontavat antiikin kreikkaan asti ja joka on arvostettu olympialaji ja kenties yksi fyysisesti ja teknisesti vaativimmista urheilulajeista.

Kyse on siis oikeasta huippu-urheilusta.

Nämä kaikki tähänastisetkaan saavutukset – eikä välttämättä edes maailmanmestaruus, jos sellainen joskus jopa irtoaisi – eivät kuitenkaan riitä, jos ei osaa paketoida osaamistaan mediaseksikkääksi kokonaisuudeksi ja tuoda sitä esille.

Toisaalta paljon vähempikin saattaisi riittää, jos hallitsisi (tai haluaisi toteuttaa) tuon jälkimmäisen eli yksinkertaisesti pitää itsestään sitä meteliä.

Mutta onko se nyt vaan niin, että todellisten osaajien on oikeastaan arvostettavampaa pitää suunsa kiinni ja olla tuomatta osaamistaan ja taitojaan äänekkäästi julki? Onko parempi pitää taitonsa pimennossa ja tyytyä ahertamaan selkä vääränä omissa oloissaan ja jättää metelin pitäminen niille, jotka kokevat sen itselleen ominaiseksi? Osoittaa osaamisensa ja saavutuksensa teoilla, vaikka silloin on riskinä, ettei niitä missään vaiheessa huomata?

Ja millaisia tarinoita te ihmiset ylipäätänsä oikeasti haluatte kuulla? Niiden juttuja, jotka osaavat pitää sitä kuuluisaa meteliä itsestään? Vai niiden tarinoita, jotka oikeasti ovat hyviä ellei parhaita siinä, mitä tekevät, mutta eivät ehkä äänekkäimpiä, vaan kenties vasta harjoittelevat osaamisensa hienovaraista esille tuomista…

Sillä yhtä tyhmää kuin se, että pitää meteliä tyhjästä, on mielestäni se, ettei ollenkaan pidä ääntä. Silloin aika paljon osaamista sekä monet hienot tarinat, unelmat ja luonteenpiirteet saattavat jäädä totaalisesti huomaamatta, vaikka juuri niistä voisi löytyä iloa ja inspiraationlähdettä monille.

Aitoa inspiraatiota me nimittäin eniten tarvitsemme tyhjien sanojen sijaan.