Luin eilen saunassa artikkelin naisesta, jolta oli 29-vuotiaana löydetty jo silloin parantumattomasti levinnyt rintasyöpä (HS torstai 18. helmikuuta). Hän oli aina ollut erittäin urheilullinen ja elänyt terveellisesti.
Mutta ”syöpä ei kysele, kenelle se tulee”, kuten nainen totesi artikkelissa. Nyt, 33-vuotiaana, hänen hoitonsa on lopetettu ja paikka varattu saattohoitoon.
Hän tiesi alusta alkaen jo silloin neljä vuotta sitten kuolevansa. Ja hän hyväksyi asian – ja jatkoi elämäänsä hyväntuulisena, yrittelijäänä ja niin täysillä kuin vain kulloinkin on pystynyt.
Itkin saunassa juttua lukiessani. En ollut koskaan aiemmin kuullutkaan hänestä tai tiennyt, kuka hän on, eikä sillä olekaan väliä.
Itkin, koska minua suretti hänen puolestaan, mutta koska toisaalta tarina oli niin kaunis. Ja HÄN oli niin kaunis.
Tällä en tarkoita vain sitä, että lehden kuvissa näkyi kirkassilmäinen ja elinvoimaa huokuva nuori ja kaunis tummahiuksinen hymyilevä nainen. Vaan sitä, että kuvista huokui rauhaa ja onnellisuutta paniikin ja luovuttamisen sijaan.
Vaikka hän oli hyväksynyt kohtalonsa, niin hän ei kuitenkaan ollut luovuttanut. Päinvastoin – hän oli surullisesta kohtalostaan huolimatta säilyttänyt itsensä ja oman luonteensa ja elinvoimaisuutensa sekä halunsa toteuttaa itseään.
”En ole koskaan ollut mikään sitku-ihminen, joka lykkää asioita parempaan hetkeen. Sellainen ajattelu on pelottavaa.”
Niin, parempaa hetkeä ei ehkä koskaan tule.
Hän olikin kuluneen neljän vuoden aikana muun muassa matkustellut ja perustanut yrityksen, joka valmistaa uimapukuja rintaproteesia käyttäville naisille.
Tuntuu niin epäreilulta, että nuori nainen, jolla on tuollainen elämänasenne ja elämänjano ja joka pystyy tuolla lailla hyväksymään oman kuolemansa, mutta silti luo positiivisuutta ympärilleen ja jatkaa elämäänsä täysillä, joutuu lähtemään jo nyt.
Tämä tuntuu tajuttoman rajulta. Mutta totuushan on, että me kaikki kuolemme joskus.
Itse toivoisin, että kun se tapahtuu, osaisin ottaa sen vastaan suurella rauhalla ja onnellisena. Sillä ajatuksella, että olen aina elänyt täysillä ja tehnyt asioita, joista nautin ja ollut tukena ja iloksi myös muille.
En siten, etten anna epätoivolle, paniikille ja katkeruudeelle valtaa.
Kuolema on nimittäin asia, josta me olemme aika vieraantuneita. Mutta totuus on, että me itse päätämme, millaisen vallan ja roolin annamme kuolemalle, joka siis tosiaan on yhtä luonnollinen osa elämää kuin syntymäkin.
Surullinen asia kuolema toki aina on. Mutta oma päätöksemme on, että annammeko kuoleman kohdatessa vallan epätoivolle vai kohtaammeko sen rauhassa ja onnellisina.
Jälkimmäiseen kykenevät ovat mielestäni voittaneet.
Ja siihen pystymisessä on mielestäni elämäntavoitetta kerrakseen.
Ja vaikka tämä ajatus kuulostaakin yhtä rajulta kuin tuon nuoren naisen kohtalo, niin toisaalta: mitä väliä jos kuolee 33-vuotiaana, jos on saavuttanut jotain sellaista, mitä harva meistä kykenee saavuttamaan vaikka eläisi yli tuplasti pidempään.
Rauhallisia ja onnellisia viimeisiä hetkiä tuolle naiselle <3
Ja ihanaa sunnuntaita sekä alkavaa viikkoa meille muille. Muistetaanhan tehdä asioita ja toteuttaa unelmiamme.
Mikään ei ole parempi hetki siihen kuin juuri nyt.
Kuvat: DMC GX8, 42,5 mm, f/1.2, 1/250, ISO-200 – ISO-800