Siihen on syynsä, miksi olen toimittaja ja rakastan kirjoittamista: olen hyvä kysymään ja kuuntelemaan sekä jäsentämään ajatuksiani kirjoitetun tekstin muotoon.
Mutta kun minua kannustetaan puhumaan, niin syljen ulos suustani epäloogisessa järjestyksessä kaiken, mitä mieleen juolahtaa, enkä edes itse saa siitä tolkkua, joten pahoin pelkään, etteivät muutkaan saa.
Siksi kirjoitan, enkä puhu.
Mutta tänään sitä tuli kuitenkin puhua pälpätettyä tuiki tuntemattomalle ja vielä enemmän kuin liikaakin. Olimme nimittäin Markun kanssa lehtihaastattelussa. Ja koska Markku on meistä se tuppisuumpi, niin avasin kraanani ja annoin palaa vaan.
Olen ikionnellinen, ettei minun tarvitse olla se, joka yrittää kirjoittaa juttua kaikkien niiden höpinöidemme perusteella.
Asiaa ei parantanut se, että toimittaja vieläpä kysyi monta kertaa sen kaikista vaikeimman kysymyksen: miksi.
Vaikka haastattelun aihe oli lähellä sydämiämme ja sitä, mitä eniten teemme, niin ei ollutkaan ihan helppoa olla yhtäkkiä siinä haastateltavan roolissa ja yrittää kertoa jollekulle täysin ulkopuoliselle järkevin sanoin elämästämme ja filosofioistamme.
Toimittaja esimerkiksi kyseli joitain tämänsuuntaisia kysymyksiä: Miksi otat aina valokuvia eri paikoissa (minulta)? Miksi jaatte yhteisen intohimon liikuntaan? Miksi käytte yhdessä treenaamassa? Miksi kuvaatte yhteisiä treenividoita nettiin? Miksi Millan kanssa on kiva olla (Markulta)?
Iik, apua, tyhmiä kysymyksiä (siis niitä parhaita!) – mitä noihin nyt pitäisi vastata?
Olimme molemmat välillä ihan totaalisen lukossa, vaikka yritinkin sitä kompensoida sylkemällä suustani ulos entistä enemmän (päätöntä) puhetta, kun en kerran voinut vaan istua hiljaa ja jäädä hautomaan ajatuksiani ja kirjoittaa niitä sitten myöhemmin tekstiksi, kuten mieluummin tekisin.
Mutta teki äärimmäisen hyvää joutua tuollaiseen tilanteeseen ja yrittää selventää tuntemattomalle ihmiselle koko yhteistä elämänhistoriaamme ja sitä, miksi teemme juuri sitä, mitä teemme. Vähän väliä tuntui, että olemme totaalisen sekopäitä (ja niinhän me olemmekin ja ylpeitä siitä) ja välillä iski epäluulo siitä, että tiedämmeko me tosiaan yhtään, että mitä olemme tekemässä.
Kuvat ovat yhdestä viime kesän mökkikuvaussesiostamme…
Sille kaikelle, mitä me teemme, on nimittäin hyvin vaikea keksiä äkkiseltään mitään todella ”suurta ja merkityksellistä” perustetta. Me vaan haluamme olla onnellisia ja elää omannäköistä elämäämme. Tehdä asioita, joista nautimme ja joista uskomme, että niitä tekemällä meillä on myös parhaat mahdollisuudet antaa itsestämme jotain hyvää muulle maailmallekin. Meidän kohdallamme kyse ei ehkä ole vaikkapa ihmishenkien pelastamisesta tai ihmisten ruokkimisesta ruokaa valmistamalla tai jostain muusta yhtä konkreettisesta, vaan se on jotain muunlaista ”antamista” ja ”vaikuttamista”.
Markun intohimo on voimistelu ja hän haluaa olla siinä maailman paras. Omalla tekemisellään hän voi näyttää, että unelmaansa voi oikeasti tavoitella, ja lisäksi hän voi toimia inspiraation lähteenä monelle muulle urheilijalle tai liikunnan harrastajalle tai kenelle tahansa, joka ihailee tuollaista omistautumista. Urheilu on myös itsessään omanlaista yrittäjyyttä ja Suomessa lisäksi aika hulluakin sellaista, sillä tuolla yrittäjyydellä on liki mahdoton elättää itseään. Vaikka maailmanmestaruus irtoaisi, niin se ei siltikään luultavasti toisi leipää suuhun. Lisäksi Markku on hieroja sekä kiinnostunut fysiologiasta ja ihmisten terveydestä, ja fysioterapeutin työ, jota hän opiskelee, onkin loistava yhdistelmä hänen urheiluosaamisen sekä kokemusperäisen fyysisen tietämyksen kanssa.
Minun intohimojani taas ovat kirjoittaminen ja valokuvaus ja ne ovat ikään kuin minun ”lahjani”, joiden keinoin pystyn vaikkapa kertomaan tarinoita muille ihmisille tai levittää tietoa. Lisäksi viime vuosina itselleni on selkiintynyt, että toinen vahvuuteni voisi olla se eräänlainen hulluus ja tekemisen meininki, joka minulla on: tykkään touhuta kaikenlaista vähän tavallisuudestakin poikkeavaa, enkä mieti, mitä ihmiset tekemisistäni ajattelevat, kun toteutan ideoitani ja päähänpistojani. Se, mitä itse ihailen ihmisissä, on tietylainen rohkeus toteuttaa itseään ja unelmiaan sekä tietynlainen rempseä elämänasenne. Sellaiset ihmiset inspiroivat minua ja juuri sellainen haluaisin itsekin olla!
Sillä sitähän me arjessamme lopulta koko ajan haemme ympäristöstämme, nimittäin pieniä ilon ja inspiraation lähteitä, sillä juuri ne auttavat meitä pääsemään lähemmäs sellaista niinkin pientä elämäntavoitetta kuin onnellisuus.
Me olemme Markun kanssa kaiken lisäksi päättäneet yhdistää voimavaramme – Markun urheiluosaamisen sekä minun toimittaja-valokuvaajan taidot sekä yhteisen intohimomme liikuntaan ja yrittäjyyteen – ja tehdä niistä myös ammattimme. Haluamme elättää itsemme tekemällä niitä asioita, jotka ovat suurin intohimomme ja samalla osoittaa, että sellainen on mahdollista ja siten inspiroida myös muita ihmisiä siihen, että he ukaltaisivat elää omannäköistään elämää.
Mutta mistä tiedämme, että tässä touhussamme edelleenkään on mitään järkeä?
Noh, emme tiedäkään, ja aika näyttää sen, että pystymmekö tällä kaikella koskaan edes itseämme elättämään kohtuullisesti.
Mutta tässä vaiheessa meidän ei auta kuin luottaa siihen, että tässä on järkeä. Ja siinähän se ydin piileekin: että vaikka varmoja vastauksia ei ole, niin uskallamme tehdä sitä, mitä teemme ja mistä eniten nautimme ja koemme, että olemme parhaimmillamme.
Mielestäni yksi kysymys (se vaikein) kiteyttää tämän kaiken hyvin. Sen kysymyksen toimittajakin kysyi jossain muodossa Markulta ja sitä tivaan häneltä itsekin usein:
Miksi tykkäät minusta?
Ja Markun vastaus kuuluu: Nokun sun kanssa on kiva olla ja koska rakastan sua.
Sitten tivaan yhä: Mutta MIKSI rakastat???
Ja Markku: En tiedä. Koska vaan rakastan.
Nyt alan jo oppia uskomaan, että tuon parempaa vastausta en tule koskaan saamaankaan. Ja mikä sitten olisikaan ”parempi” vastaus? Koska olen fiksu tai kaunis? Koska olen kiltti? Koska saan paljon ideoita? Koska en ole tylsä?
Kaikki ne ehkä ovat yksittäisiä pieniä syitä, mutta yksittäisinä sinällään aika mitättömiä, eivätkä riitä vastaamaan siihen kysymykseen, miksi jotakuta rakastaa. Ja ehkä juuri siitä tietääkin, että se on totta, kun sitä ei voi vielä vuosienkaan jälkeen selittää.
Sen vaan tietää ja se vaan täytyy uskoa.
Siksi vastaus kaikkiin toimittajan meiltä kysymiin muihinkin ”tyhmiin” kysymyksiin on: Koska me rakastamme sitä, mitä teemme.
No more explanations needed.
Ihanaa viikkoa kaikille – inspiroitukaa tekin asioista ja tehkää rohkeasti sitä, mitä eniten rakastatte ja inspiroikaa siten muitakin!
-Milla