Me olemme Markun kanssa varmaan aika huvittavakin pari välillä, sillä meillä on aika erityyliset ulkoiset olemukset. Ja en nyt tarkoita ulkonäköä, vaan persoonia ja, hmm, olisikohan temperamentti oikea sana tähän?

Siinä missä Markku on varsinainen viilipytty, niin itse olen meistä se huomattavasti räiskyvämpi tyyppi.

Ai että kummankohan idea oli mennä hääpäivänä tanssahtelemaan Helsingin Aleksanterinkadulle?

Markku onkin etenkin ulkoisesti todella tyyni ja naama on monesti aina sillä samalla peruslukemalla. Ja vaikka tekisi mieli sanoa, että ”luemme toistemme ajatukset”, niin itselläni ei ole monesti pienintäkään aavistusta, mitä hänen pään sisällä liikkuu. Yksi kaverini kerran totesi, että Markku vaikuttaa usein siltä kuin aina pohtisi jotain syvällistä, kun nököttää paikoillaan hiljaa ja vakava ilme kasvoillaan. Ja eihän se ole yhtään huonompi juttu, jos oma ulkoinen olemus antaa mielikuvan ”suuresta filosofista”. Vaikka kuulemma välillä totuus on se, ettei Markku ajattele yhtikäs mitään eli aikamoinen huijari hän välillä osaa olla ulkoisella olemuksellaan, haha!

Omalla kohdallani filosofius taitaa sen sijaan olla ulkoisesta olemuksestani kaukana. Pääni on kyllä täynnä ajatuksia koko ajan ja itse asiassa niin täynnä, etten pysy niistä itsekään kärryillä. Ja usein käykin niin, että kun puhun esimerkiksi Markulle, niin suuni ei edes pysy ajatusteni mukana ja jätän lauseitani kesken ja hyppään jo seuraavaan mieleeni juolahtaneeseen asiaan ennen kuin ehdin pukea edellistäkään kunnolla sanoiksi. Lieneekö se siis ihme, ettei Markku-parka aina ymmärrä höpinöitäni? Välillä kyllä kadehdin hänen kykyä tyhjentää päänsä kaikista ajatuksista. Itse en pääse koskaan ajatuksiani kokonaan karkuun ja se on joskus aika rasittavaakin.

Lisäksi siinä missä Markun naamalta on mahdoton lukea hänen ajatuksia tai tunteita, niin minä taas en pysty peittelemään niitä. Molemmissa tapauksissa lienee omat hyötynsä ja heikkoutensa.

Välillä on turhauttavaa, kun en pysty tulkitsemaan Markun tunteita hänen ulkoisesta olemuksestaan, ja Markku-parka taas joutuu ottamaan vastaan kaikki tunteet, jotka purkautuvat minusta hallitemattomina pihalle. Tuntuu, että räjähtäisin, jos yrittäisin pidätellä tunteeni sisälläni, kun taas hänelle on vaikeaa näyttää niitä ulospäin.

Itselleni on välillä hyvinkin turhauttavaa, kun tuntuu, etten ollenkaan hallitse pärstälukemaani, vaan sisäinen mielentilani peilautuu naamaani samantien. Joissain tilanteissa se on ihan hyvä juttu, sillä kun esimerkiksi olen todella innostunut jostain asiasta, niin se näkyy ulospäin ja pystyn tartuttamaan innostuneisuuttani muihinkin. Toisaalta kun taas olen huonolla tuulella, niin sekin purkautuu ulos ja tarttuu muihin, ja usein tietenkin Markkuun, koska se läheisin ihminenhän on toki se, kehen tunteensa useimmiten purkaa, niin hyvässä kuin pahassakin.

Tämä alla oleva video paljastaa mielestäni hauskalla tavalla minun & Markun ulkoisen olemuksen erot. Huomatkaa etenkin alun Markun ”jumitus-moodi” – tuo on hänen perusolotilansa, kun esimerkiksi kuvailemme jotain minun päähänpistojeni synnyttämää videota tai toteutamme jotain muuta ideaani. Markku kököttää tyynen rauhallisena ja odottaa, kun minä touhuan menemään. Yritä nyt tuosta ilmeestä sitten tulkita jotain! :D

Monissa tilanteissa muutenkin minä olen se, joka puhua papatan ja Markku vaan nököttää mietteliään näköisenä hiljaa vieressä. Kuten viimeksi, kun olimme lehtihaastattelussa. Olisi tosi mielenkiintoista tietää, että millaisen kuvan me sillekin toimittajalle mahdoimme itsestämme antaa… Mutta sehän itse asiassa selviääkin sitten touko-kesäkuussa, kun kyseinen lehti ilmestyy :)

Toisaalta on myös tilanteita, joissa asetelma on täysin toisinpäin. Kuten Markun kursseilla tai jos kysyt Markulta jotain vaikkapa voimisteluun, renkailla treenaamiseen tai esimerkiksi ihmisen fysiologiaan liittyen. Kun aihe on oikea, niin on sillä hiljaisemmallakin osapuolella sanottavaa ja paljon onkin.

Mutta miten noin käytännössä toimii se, että meillä on kuitenkin siis aika erilaiset temperamentit? Eli onko temperamenttierossa parisuhteessa hyötyä vai haittaa?

No me sanoisimme, että todellakin hyötyä! Kai siihen on joku syy, miksi me kuin magneettien tavoin ajauduimme yhteen jo 17-vuotiaina ja siihen, että homma vaan toimii. Tätä hulluutta on vaikea – tai pikemminkin mahdotonta – selittää, mutta jos nyt jotain täytyisi yrittää keksiä, niin sanoisin, että nimenomaan temperamenttiero sitoo meidät hyvin yhteen.

Me ikään kuin täydennämme toisiamme ja myös opimme toinen toisiltamme ja toisaalta tasapainotamme toisiamme. Minä tuon Markkuun räiskyvyyttä ja pistän hänet tekemään asioita, joita hän ei yksinään tekisi, ja Markku taas tartuttaa minuun rauhallisuutta ja tyyneyttä.

Toisaalta yhteisten vuosiemme myötä ainakin minä olen vaan tullut entistä räiskyvämmäksi, vaikka sisäisesti ehkä olenkin löytänyt Markun kautta rauhan, ja niinikään Markkukin on muuttunut ulospäinsuuntautuneemmaksi. Eli toisaalta yhdessä olemme kehittyneet kumpikin entistä rohkeammiksi ja vapautuneemmiksi, ja ehkä voisi sanoa, että parhaassa mahdollisessa suhteessa omat luonteenpiirteet pääsevät ikään kuin hioutumaan entistä paremmin esille. Toisaalta asiaan vaikuttaa sekin, että tavatessamme 17-vuotiaina olimme vielä ”ujoja kakaroita” ja siitä olemme kasvaneet molemmat jo paljon. Ja oleellista on, että olemme kasvaneet yhdessä rinta rinnan ja siksi homma toimiikin niin hyvin.

Ja eihän siitä nyt oikeasti mitään tulisi, jos olisimme molemmat vaikkapa totaalisia tuppisuita, jotka istua nököttäisivät hiljaisina ja naama peruslukemilla tai ei toisaalta siitäkään, jos aina puhua papattaisimme kilpaa toistemme kanssa. Voin myös vannoa, että jos Markku yhtäkkiä muuttuisi samanlaiseksi kuin minä, niin tulisin totaalisen hulluksi, sillä en takuulla kestäisi elää jonkun itseni kaltaisen kanssa!

Mielestäni luonteen temperamenttieroja ratkaisevampaa on ennen kaikkea kuitenkin se, että jakaa samat unelmat, elämänarvot ja käytännön toimintakäsitykset. Temperamenttiero on jotain, mikä tuo vaan sitten tervetullutta kipinää ja jännitettä parisuhteeseen.

Enempää nyt en osaa tästä aiheesta selitellä ja totuus on, että rakkaus on kyllä varsinainen mysteeri! Olen kyllä kirjoitellut juttua aiheesta ”mistä tietää, että on löytänyt Sen Oikean”, mutta katsotaan nyt, saanko saatettua sitäkään artikkelia koskaan mihinkään tolkulliseen ja julkaisukelpoiseen muotoon.

Mystisiä juttuja nämä parisuhdeasiat, etenkin kun itse nuorempana muistan vannoneeni itselleni, että minähän en mene naimisiin ennen kuin aikaisintaan 30-vuotiaana ja että minähän pärjään omillani ja olen ”itsenäinen vahva nainen”. Mutta toisin sitten kävi, vaikka toisaalta ei naimisiin meno mitenkään poissulkenut tuota viimeisintä asiaa, päinvastoin.

Mutta nyt höpinät sikseen ja vielä salille vähän vetämään leukoja!

-Milla

Ps. Kaikki hääkuvamme ovat valokuvaaja V-P Kankaan kädenjälkeä.