Nykyään yhä useampi nainen kajoaa plastiikkakirurgiaan. Tulevaisuudessa monenlainen itsensä operointi mahdollisesti yleistyy entisestään.

Ja onhan jokaisella naisella oikeus halutessaan leikellä itseään. Yhtä lailla kuin naisella on oikeus vaikkapa värjätä hiuksiaan tai meikata, tupakoida, juoda alkoholia tai olla ylipainoinen. Tai yhtä lailla miehilläkin on näihin kaikkiin oikeus.

Saahan jokainen tehdä omalle kropalleen mitä haluaa.

Nykyisin tuntuu siltä, että on myös täysin hyväksyttyä että nainen – tai pikemminkin tyttö – ottaa ne silikonit jo vaikkapa 17-vuotiaana. Ja sitä kuulee ja lukee juttuja, että esimerkiksi heidän äitinsä ovat jopa tukeneet heitä tässä päätöksessä ja prosessissa.

Kyllä, onhan heilläkin oikeus niin tehdä, ja jokaisella on toki omat arvonsa, niin tytöillä, naisilla kuin heidän äideillään.

Silikonien ottajat vetoavat esimerkiksi siihen, että heillä on oikeus ”tuntea itsensä naisellisiksi”. He sanovat saaneensa silikonien myötä ”itsevarmuutta” ja tuntevansa olonsa niiden myötä ”onnellisemmaksi”.

Lisäksi moni sanoo, ettei kyse ole mistään pinnallisesta, vaan ”jostain syvemmästä” (itsetunnosta kenties?). Eikä nykyisin toki useinkaan oteta mitään övereitä rintoja, vaan halutaan sellaiset ”luonnolliset”, ”omaan kehoon sopivat” ja ”sopusuhtaiset”.

Välillä nousee esille ajatus, että sehän on suorastaan rohkeaa uskaltaa ottaa ne silikonit. Niiden ottajat ovat vahvoja naisia, joiden uskottavuutta ei ole oikein kyseenalaistaa vain sen perusteella, että he ottavat silikonit. Silikonirintainen nainen ei enää nykypäivänä olekaan lähtökohtaisesti mikään bimbo, vaan ”rohkea nainen”, joka uskaltaa tehdä mitä haluaa muiden mielipiteistä huolimatta. Ja vielä rohkeampaa on, kun hän uskaltaa paljastaa asian avoimesti, eikä piilotella sitä.

Olisinko ”vahvaluonteisempi”, jos ”uskaltaisin” suurentaa rintani?

Ja onhan se ehkä omanlaistaan rohkeutta, ja ei missään nimessä ole oikein tuomita ketään sen perusteella, mitä hän kropalleen tekee. Jokainen tekee omat valintansa ja ainakin minä arvostan jokaisen omia päätöksiä.

Mutta kun ajattelen itseäni, niin ai että olisin kyllä pettynyt itseeni, jos olisin ottanut 17-vuotiaana silikonit. Ja olisin myös pettynyt äitiini, jos hän olisi hyväksynyt sellaisen. Ja yhtä lailla olisin pettynyt, jos nyt vanhemmalla iällä päätyisin ottamaan silikonit – ehkä vielä pettyneempikin kuin jos olisin mennyt ottamaan ne jo nuorempana.

Olen sitä mieltä, että omalla kohdallani se olisi pelkurimainen teko ja karhunpalvelus itselleni.

Mutta jos kerran on mahdollisuus ”parannella” itseään, niin miksi sitä ei tekisi?

Noh, omasta mielestäni silikonien ottaminen on silkkaa itsensä huijaamista tiellä kohti vahvaa ja hyvää itsetuntoa, ei siis mikään ”parannus”, vaan nimenomaan jotain ihan muuta. Lisäksi olen toki epäluuloinen myös sen suhteen, että tuleeko samalla riskeeranneeksi myös oman terveytensä. Mutta tekeehän useampi meistä päivittäin toki epäterveellisempiäkin ja riskaabelimpiakin valintoja kuin silikonien ottaminen, kuten vaikkapa se tupakointi tai epäterveelliset ruokailutottumukset tai vaikkapa alkoholinkäyttö.

Mutta jos nyt oletetaan, ettei plastiikkakirurgialla olisikaan yhtikäs mitään terveysriskejä, niin itse takertuisin nimenomaan siihen itsetuntoon ja toisaalta myös omaan onnellisuuteen.

Olen nimittäin vakaasti sitä mieltä, että on paljon isompi henkinen voitto, jos onnistuu rakentamaan itselleen hyvän itsetunnon pienirintaisena kuin että jos lähtee pönkittämään itsetuntoaan sortumalla plastiikkakirurgiaan. Jos pienirintainen nainen on onnistunut rakentamaan itselleen hyvän itsetunnon, niin se on paljon vankemmalla pohjalla kuin silikonirintaisen tai ehkä jopa luonnostaankin isompirintaisen naisen.

Silloin oma itseluottamus ja se ”naisellisuus” on täytynyt perustaa jonkun ihan muun kuin omien tissien varaan.

Ja se on täysin mahdollista, ja mielestäni siis todellakin iso henkinen voitto, kun ajattelee omaa itsetuntoa ja sen vahvistamista.

Itse arvostan todella paljon sellaisia pienirintaisia naisia, jotka ovat itsevarmoja ja siten äärettömän kauniita ja silminnähden sinut itsensä kanssa. Jos saisin valita, olisin mieluummin sellainen kuin silikonirintainen itsevarma ja kaunis.

Ja minähän saan valita ja valitsen ensin mainitun, vaikka prosessi siihen tilanteeseen pääsemiseksi onkin kenties haasteellisempi – mutta toisaalta sen myötä myös antoisampi.

Ylpeänä voinkin todeta, että koen itseni todella naiselliseksi ja kauniiksi juuri tällaisena. Niin ei toki ollut vielä 17-vuotiaana, mutta kenenpä naisen/tytön itseluottamus on vielä hioutunut huippuunsa sen ikäisenä? Veikkaisin, että aika harvan.

Kun nuori nainen vetoaa siihen, että ”jää jostain paitsi”, kun pienirintaisena ei tunne itseään tarpeeksi naiselliseksi tai itsevarmaksi, niin onko parempi valinta ottaa silikonit vai kenties lähteä ennemmin kehittämään omaa korvien väliä?

Sanoisin, että jälkimmäinen vaihtoehto on niin oman itsetunnon, psyykkisen hyvinvoinnin kuin onnellisuuden kannalta loppupeleissä vankempi vaihtoehto.

Mutta tämä on toki vain ja ainoastaan oma mielipiteeni, ja edelleen en halua paheksua tai kritisoida heitä, jotka valitsevat toisin, vaan ainoastaan esittää oman näkökulmani ja sen, miten itse olen valinnut.

Itse en nimittäin usko, että olen ”jäänyt jostain paitsi”, kun olen pienirintainen. Pikemminkin uskon, että olen saanut enemmän, kun olen pystynyt rakentamaan  itselleni hyvän itsetunnon juuri tällaisena. Oma naisellisuuteni ei ole tisseissäni, vaan jossain ihan muualla, ja tiedän, että vaikka menettäisin joskus rintani kokonaan, niin naisellisuuteni säilyisi.

Siitä olen ylpeä.

Toki en kuitenkaan haluaisi menettää rintojani, sillä pidän niistä. Juuri niin, siis ihan oikeasti TYKKÄÄN omista rinnoistani. Jos joku ilmaiseksi tarjoaisi minulle rintojensuurennuksen, en tarttuisi siihen. Enkä ainoastaan terveysriskeihin vedoten, vaan vedoten juurikin omaan itsetuntooni ja onnellisuuteeni. Lisäksi pienissä rinnoissa on monia etujakin, joihin palaan kohta.

Onnellisuus vaatii mielestäni sen, että on sinut itsensä kanssa. Ja että olisi sinut itsensä kanssa, on oltava vankka itsetunto ja kyky rakastaa itseään juuri sellaisena kuin on eli kaikkine epätäydellisyyksineen. Ja mitä enemmän niitä epätäydellisyyksiä on, sitä enemmän omaa itsetuntoa on vahvistettava – mutta sitä vahvemmaksi sen toisaalta pystyy rakentamaan.

Eli oman kropan ”epätäydellisyydet” eivät siis mielestäni ole kirous, vaan nimenomaan lahja ja mahdollisuus sekä tarttumapinta, jonka varaan pystyy rakentamaan vahvan itsetunnon. Mitä enemmän niitä on, sitä enemmän henkistä työtä joutuu ehkä tekemään, mutta sitä vahvemmaksi on mahdollisuus kehittyä.

Itse välillä melkein toivon, että olisin ”rumempi”, sillä silloin minulla olisi mahdollisuus osoittaa, että epätäydellisyyksistäkin huolimatta voin olla itsevarma. Mutta silloin tuloksena olisi, että luultavasti hehkuisin myös kauneutta. Kaikki eivät sitä ehkä osaisi nähdä, mutta sillä ei itse asiassa ole väliäkään, sillä heidän kauneuskäsityksensä kenties ovat sitten erilaiset kuin minun.

Minusta kauneimpia ihmisiä ovat nimittäin he, jotka osaavat rakastaa itseään ja hyväksyvät itsensä juuri sellaisina kuin ovat. Se, että on itsensä kanssa sinut ja rakastaa itseään on nimittäin omasta mielestäni isoin edellytys sille, että kykenee myös täysillä rakastamaan muita. Ja kyky vilpittömästi ja aidosti rakastaa muita – se vasta kaunista onkin.

Mutta palatakseni itsensä muokkaamiseen. Toki itsekin tykkään esimerkiksi meikata sekä käyttää topattuja rintaliivejä.

Eivätkös nekin ole vähän niinkuin ”huijaamista”, voisi joku kysyä.

Kyllä, mutta ei samalla tavalla kuin esimerkiksi silikonien ottaminen. Niiden avulla en nimittäin pyri pysyvästi muuttamaan sitä, millainen olen aidosti ”luomuna”.

Silikoneja en nimittäin pystyisi riisumaan pois päältäni. Ja itse asiassa en suostuisi ottamaan edes tekoripsiä tai tekokynsiä, sillä niissäkin minua ahdistaa ajatus siitä, etten pystyisi riisumaan niitä.

Haluan nimittäin, että minulla on mahdollisuus olla myös täysin ”alasti”. Parhaiten nimittäin viihdyn juuri sellaisena kuin mitä luonnostaan olen. Vaikka välillä onkin ihanaa meikata ja tälläytyä oikein kunnolla, niin vapauttavinta kuitenkin on, kun sen jälkeen saa illalla riisuutua kotona siitä kaikesta ja pestä naamansa puhtaaksi. Vaikka siis rakastankin esimerkiksi valokuvattavana olemista ja kauniiksi laittautumista, niin parhaiten kuitenkin rentoudun, kun saan olla kotona mukavissa lökävaatteissa ja ilman meikkiä tai muita ”koristuksia”, ”puhtaana” omana itsenäni.

Suurimman osan ajasta olenkin itse asiassa täysin meikittä. Rakastan sitä, että itsetuntoni sallii sen, että voin ihan huoletta mennä työkeikalle tai kauppaan tai kuntosalille ilman meikkiä. Tai yhtä lailla jossain mukavassa kotiasussa.

Tai mennä vaikkapa sinne kauppaan ilman rintaliivejäkin, eikä kukaan edes huomaa mitään!

Se onkin yksi pienirintaisuuden eduista. Ylipäätänsäkin rintaliivit ovat mielestäni ahdistavia, ja olen tyytyväinen, kun rintani sallivat sen, että ne pärjäävät myös arjen askareissa ilman tukea ja voin huoletta kotona olla ilman rintaliiveja ja pelkoa, että rintani silti rupeaisivat heti painovoiman vaikutuksesta roikkumaan.

Kuitenkin edes minä en suostuisi urheilemaan ilman kunnon tukevia urheiluliivejä, sillä rintojen hölskyminen on jopa näin pienirintaiselle epämukavaa ja jopa kivuliastakin. Kaikki sympatia siis itseäni isompirintaisille, joille on varmasti vieläkin tärkeämpää löytää hyvät ja tukevat liivit, eikä välttämättä vain liikuntaharrastusten ajaksi, vaan ihan tueksi koko arkeen. On todella ihanaa, kun ei tarvitse stressata kunnon rintaliivien löytämistä.

Käytännöllisyyden lisäksi pienirintaisuudessa on muitakin etuja, kuten se, että ne helppo tarkastaa mahdollisten niihin ilmestyvien muhkuroiden tai muiden hälyttävien muutosten varalta. Lisäksi vaatteet istuvat mielestäni oikein hyvin hoikkaan varteen, ja muutenkin pienirintaisena sitä näyttää laihemmalta kuin mitä kenties näyttäisi muodokkaampana.

Lisäksi on mielestäni hyvä aina välillä miettiä oikein ajan kanssa kaikkia vallitsevia ja omaan psyykeenkin kenties alitajuisestikin vaikuttavia kauneusihanteita ja pohtia, mikä nyt oikeastaan onkaan ”kaunista”.

Itse esimerkiksi pidän erittäin kauniina kahta edesmennyttä näyttelijää: Audrey Hepburnia ja Marilyn Monroeta. Heistä toinen on rinnaton ja lättänä, toinen muodokas.

Enkä osaa sanoa, kumpi on kauniimpi, vaan molemmat ovat mielestäni omalla tavallaan ja persoonallaan kauniita, jos nyt siis puhutaan ulkonäköön liittyvästä kauneudesta (paitsi, että ulkokuorta on vaikea erotella myös olemuksen, kuten ilmeiden ja eleiden, tuomasta kauneudesta eli siinä kun ihailen heitä, en ihaile yksin ulkokuorta).

Hekin toki ”sortuvat” molemmat edustamaan sellaisia kauneisihanteita kuin laihuus sekä toisaalta se kurvikkuus. Mutta sellaistahan se on, että kauneusihanteita ja -idoleita on ja se asettaa paineita meille naisille, muttei tarkoita sitä, etteikö muunkinlainen naiskroppa voisi olla kaunis, sillä kauneus rakentuu kuitenkin myös niin paljon muiden kuin ihan vaan sen ulkokuoren varaan.

Esimerkiksi sillä on suuri merkitys, miten kannat itsesi, olit sitten minkä muotoinen tai kokoinen tahansa.

Sitä voi esimerkiksi kantaa pienet tissinsä ryhdikkäänä ja ylväänä kuin ballerina ja olla kaunis. Tai sitä voi hävetä vaikka niitä isoja ja upeamuotoisiakin rintojaan ja kävellä rinta lysyssä ja itseään häveten.

Kumman tapauksen luulet silloin olevan kauniimpi tai säväyttävämpi?

Jos taas ajattelee tätä päivää ja parhaillaan täällä meillä vallitsevaa kauneusihannetta, niin tuntuu, että tällä hetkellä ei ”riitä”, että on vain hoikka ja/tai kurvikas. Lisäksi on oltava vielä lihaksikas ja mahdollisimman rasvaton. Yhdistelmä lihaksikas, kurvikas (lue: isorintainen) ja rasvaton vaan on aika epäluonnoton yhdistelmä ja meistä suurimmalle osalle luonnollisesti mahdoton. Lisäksi se yhtälö on vieläpä aika epäterveellinenkin, sillä kyllä me naiset sitä rasvaakin tarvitsemme, jotta kroppamme toimisi mahdollisimman hyvin.

Itseäni hieman kuvottaa ja toisaalta myös huvittaa katsoa esimerkiksi silikonirintaisia rasvattomia fitnesskeikailijoita, jotka ovat vähän niinkuin syrjäyttäneet missit nykykauneusihanteissamme. Hehän ovat suorastaan koomisen näköisiä niine pallukoineen (eivät tietenkään kaikki)! Toki treenattu ihmiskroppa on omalla tavallaan kiehtova ja arvostan kyllä kehonrakennus- ja fitnesslajeja urheiluna, mutten kyllä ehkä kuitenkaan kauneusihantenteiden parhaana mahdollisena esikuvana.

Ja vielä niistä pienistä rinnoista.

Miten se, että miehet eivät ehkä tykkää yhtä paljon olemattoman pienistä rinnoista kuin isommista? Noh, onneksi miehistäkin löytyy monia makuja, ja jos mies ei tykkää sinun tisseistäsi, niin herranjestas, vaihda miestä! Todellinen kiintymys ja rakkaus kun ei sori nyt vaan ole tissien koosta kiinni.

Jos taas vakuuttelet itsellesi, ettet halua silikoneja vain, jotta rakentaisit niiden avulla itsetuntoasi, niin mieti vielä toisen kerran. Olisiko kuitenkin antoisampaa kehittää omaa korvienväliä?

Toki edelleenkin jokainen tekee omat valintansa ja hyvä niin.

Lopuksi vielä: Elämä ei joka tapauksessa ole koskaan täydellistä ja kaikkea haluamaansa ei mitenkään voi saada – ja sekös vasta tekeekin hyvää omalle itsetunnolle!

Jos oppii rakastamaan elämäänsä ja itseään kaikessa ”epätäydellisyydessäänkin”, on mielestäni selvinnyt voittajana tässä monenlaisten elämään ja ulkonäköön liittyvien paineiden hallitsemassa yhteiskunnassamme.

Luomutissit rulettaa, kaiken kokoiset!

<3 Milla

Ps. Tervetuloa muuten leuanvetokurssilleni, missä saa vapaasti (ainakin yrittää) unohtaa ulkonäköpaineet ja keskittyä ihan vaan puhtaan voiman ja naisenergian kasvattamiseen hyvässä fiiliksessä ja leuanvedon avulla :)