Kehut ja kiitokset tuntuvat todella hyviltä, ja niitä voitaisiin minusta tässä maassa vähän avokätisemmin jaellakin. Itsekin voisin kehua ihmisiä ympärilläni paljon paljon enemmän! Toki sekään ei olisi kivaa, jos kehutaan syyttä suotta, vaan täytyy kehumiseen tietysti joku aihekin olla.
Useasti kehutaan, jos joku on hyvä jossain asiassa, kuten jonkun tekemisessä. Harvemmin kuulee kehuja, jotka kohdistuvat vaikkapa hyviin tekoihin, henkilön elämänasenteeseen tai vaikkapa huomaavaisuuteen. Eivätkö ne kuitenkin ole niitä kaikkein hienoimpia asioita/ominaisuuksia ihmisissä?
Noh, on toki ”helpompi” kohdistaa kehut vaikkapa ihmisen ammattitaitoon tai johonkin fyysisesti mitattavissa olevaan saavutukseen, kuten uuteen autoon, työpaikkaan, asuntoon, naimisiinmenoon, lasten saamiseen. Itse saan esimerkiksi paljon kehuja siitä, kuinka hyvä kuvaaja olen.
Tavallaan se tuntuu hyvältä. Tavallaan kuitenkin – etenkin tämän vuoden aikana – ne kehut ovat alkaneet tuntua erityisen pahalta. Ai miksikö?
Siksi, että vaikka minua kuinka kehutaan ja ylistetään, niin totuus on, ettei se riitä. Kehut eivät tuo tuloja pussiini tai leipää (lue: suklaata) ruokapöytääni.
Välillä tuntuu nimittäin siltä, että kehuilla yritetään myös tinkiä.
Samaan aikaan, kun kehuja satelee, niin saan pyyntöjä, että tulisinko ilmaiseksi tai puoli-ilmaiseksi kuvaamaan sinne tai tänne, ja nekin, jotka ovat valmiita maksamaan kuvistani, tinkaavat hinnan mahdollisimman alas.
Moni ei tee sitä pahuuttaan, vaan tällä hetkellä taloustilanne nyt on mitä on ja etenkin yksityishenkilöt eivät varmasti tajua, miten satuttavia heidän pyyntönsä ovat. Mutten ole heille vihainen. Vihainen olen isommille tahoille, kuten yrityksille ja esimerkiksi valtion tukemille oikeasti isoille tahoille, jotka niin ikään vuosi vuoden jälkeen ovat valmiita maksamaan ammattitaidostani vain pilkkahinnan tai enintään saman hinnan kuin aina ennenkin, vaikka ammattitaitoni koko ajan kasvaa.
Välillä mietin, että ehkä en ole vain tarpeeksi hyvä – se selittäisi sen, miksi on niin vaikea tienata ”yhtä paljon kuin muut” olettaen, että totuus tosiaan on se, että alle 2 000 euroa kuussa tienaavat ovat keskivertoa huonopalkkaisempia tai jopa köyhiä (mihin en tosin voi kyllä yhtyä, koska köyhyys ja rikkaus ovat asioita, jotka ovat mielestäni myös kiinni tulojen ja menojen tasapainottamisesta, omasta rahankäytöstä sekä omasta kokemuksesta ja asenteesta).
Ja sitten on ne kehut, jotka hämmentävät pakkaa! Niitä vaan satelee ja satelee ja huomaan, että ihmiset tuntuvat pitävän minua jonain huippukuvaajana ja tosi hyvänä ja kuvittelevat, että minulla menee tosi hyvin.
Ja niin meneekin, tavallaan. Kaikki tärkeimmät asiat ovat hyvin: voin ja uskallan tehdä nyt täysillä sitä, mitä rakastan ja olen onnellinen.
Mutta: Kun on hyvä ja ammattitaitoinen, niin sitä toivoisi jossain vaiheessa voivansa tienata ainakin sen keskiverron verran.
Voin syyttää toki vain itseäni. Olen monesti liian kiltti ja lepsu. En ole tarpeeksi ahne tai kunnianhimoinen. Keskitän energiani ehkä ”vääriin” (lue: ei rahaa eniten tuottaviin) asioihin.
Ja viimeisenä: olen kai liian onnellinen näin. En usko, että rahan eteen niska limassa raataminen ja ikävissä töissä puurtaminen olisivat tie onnellisuuteen, sillä tiedän, että onnellisuus rakentuu ihan muiden asioiden varaan kuin rahan ja rahalla saatavien saavutusten.
Ja vielä: Olen myös liian hyvä säästämään ja elämään omien tulojen mukaisesti. Mikään pakottava tarve – kuten ahneus tai häikäilemättömyys – ei siis saa minua tavoittelemaan jotain aivan älyttömiä tuloja.
Totuus kuitenkin on, ettei kehuilla elä loputtomiin tai vaikka eläisi, ei se mielestäni ole oikein.
Jokainen kuitenkin valitsee oman tiensä. Itse voisin pyrkiä johonkin päivätöihin, jos tavoitteeni olisi päästä säännölliselle hyvälle kuukausipalkalle. Ja toki olen tehnytkin monenmoisia töitä – ollut kahvilassa ja puistotyöntekijänä, ajanut kuorma-autoa, ollut tutkimusapulaisena ja eläintarhaoppaana, tehnyt keikkatöitä – jotta olen päässyt tähän pisteeseen, että minulla on mahdollisuus yrittää tehdä juuri sitä, mitä eniten haluan ja yrittää rakentaa sen varaan urani ja tulevaisuuteni.
Ja haluaisin kertoa, ettei se vaadi oikeastaan mitään ihan älyttömiä. Taloudellisesti se vaatii säästeliäisyyttä ja sen, että pitää menonsa pienempinä kuin tulonsa, olivat ne tulot sitten kuinka pienet tahansa.
Mutta mitä se eniten vaatii, on uskallusta.
Ja toisaalta myös sen tiedostamista, että ymmärrän, ettei tämä valitsemani polku välttämättä koskaan johda kovin suureen taloudelliseen menestykseen. Jos haluaa ryhtyä yrittäjäksi, se on pakko tiedostaa.
Mutta mielestäni oleellisinta onkin, miten käy omalle asenteelle, kävi sitten taloudellisesti miten tahansa.
Pystynkö kuitenkin aina täysillä nauttimaan siitä vapaudesta ja siitä, että pystyn toteuttamaan itseäni ja unelmiani, vaikkei se tie johtaisikaan juuri sellaiseen ”menestykseen” ja rikkauteen, jota yhteiskunnassamme ihannoidaan?
Jos kyllä, niin se jos mikä on avain todelliseen rikkauteen.
