Olipa kerran pieni temperamenttinen kani. Se ei erityisesti pitänyt minusta.

Miksi?

Koska olin se ”pahis”, joka muun muassa siivosi sen häkin, leikkasi sen kynnet, vei sitä eläinlääkäriin ja tarvittaessa puhdisti sen turkin. Toisin sanoen kanin näkökulmasta tein kaikki ne ikävimmät mahdolliset asiat, jotka sen hoidon takia oli pakko tehdä.

Toisin sanoen olin se, joka kania eniten hoiti, mutta kanin tulkinnan mukaan ”kiusasi”.

Silti rakastin kaniamme yli kaiken ja itkin itseltäni silmät päästä, kun se viime maanantaina yllättäen menehtyi. Varmaan koskaan aikaisemmin en ole itkenyt yhtä paljoa yhdellä kerralla ja niin syvältä sydänjuuria myöten.

Lemmikkihän hankitaan usein hieman itsekkäistä syistä ja tuomaan iloa meille ihmisille. Mutta itse väittäisin, että lemmikin mukana saa tilaamatta kuitenkin myös jotain ihan muuta – nimittäin se opettaa meille monista elämän tärkeimmistä asioista, kuten rakastamisesta ja kuolemasta.

Nala, ”hapanpallo”, ”pupu”, ”kiukkupussi”, ”pallero” – rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Ensinnäkin lemmikki ei aina välttämättä ole sitä, mitä sen on olettanut olevan.

Kun me hankimme Nala-pupumme, niin meillä ei ollut ennestään juurikaan tietoja kaneista. Sitä olettaa, että pieni suloinen kääpiökani olisi ulkomuotonsa veroinen herttainen lemmikki. Mutta ai miten väärässä olimmekaan.

Nala oli mitä pippurisin, omapäisin ja persoonallisin kani, enkä ikinä olisi osannut ennakkoon arvata, miten paljon luonnetta niin pieneen 1,5-kiloiseen otukseen voi mahtua.

Kuten jo aikaisemmin mainitsin, Nala osoitti välillä hyvinkin suurta kiukkua etenkin minua, mutta myös Markkua kohtaan. Tämä johtui selkeästi siitä, että me olimme ne ”pahikset”, jotka kiusasimme sitä välttämättömillä hoitotoimenpiteillämme. Silti Nala myös selkeästi haki läheisyyttämme: kotona se pomppi usein katsomaan, mitä touhusimme – mutta heti jos siihen kiinnitti huomiota, se pomppi tiehensä. Välillä se tuli rapsutettavaksi – mutta jos sitä oma-aloitteisesti meni silittämään tai tunkemaan kätensä sen häkkiin, se kiroili, nyrkkeili tai jopa puri.

Simba tykkäsi ”pupustaan” suunnattomasti, vaikka saikin siltä välillä kuonoonsa – Simban näkökulmasta kyse oli leikkimisestä ja välillä Nala kävikin kotona ihan ”huvin vuoksi” härnäämässä Simbaa, kun tämä vaikkapa pahaa aavistamattomana nukkui jossain.

Nalan piti siis saada kotona tehdä oman mielensä mukaan mitä se halusi ja lähestyä meitä silloin, kun sille itselle sopi. Ja me emme kauheasti yrittäneetkään sitä ahdistella, vaan suurimman osan ajasta se sai vapaasti pomppia ja elellä juuri sellaista kanin elämää kuin se itse halusi. Kun olimme kotona, se sai olla vapaana asunnossamme, mutta öisin ja poissaollessamme se vietti aikansa omassa ”lokaalissaan” eli kanihäkissään.

Vapaana ollessaan Nala tosin välillä sortui pieneen kiusantekoon, kuten pyrki salaa pomppimaan sohvaan pissalle tai joskus nakersi huonekaluja. Silloin sitä valitettavasti rankaistiin sulkemalla se häkkiinsä, ja usein myös Simba toimi kätevänä kanipaimenena, sillä aina jos Nala teki jotain epätavallisuudesta poikkeavaa, niin Simba kipitti katsomaan, mitä se touhusi. Siinä vaiheessa Nala usein keskeytti pahantekonsa ja kipitti takaisin jonnekin vakipaikalleen, kuten pöydän alle tai häkkinsä edustalle kököttämään.

Nala mukana mökkeilemässä ja viettämässä aikaa Markun tekemässä ulkohäkissä.

Kuulemani mukaan tyttökanit – etenkin leikkaamattomat sellaiset – saattavat usein olla luonteeltaan juurikin tällaisia pippurisia pieniä paketteja. Mutta Nalasta teki ainutlaatuisen se, että se ei kaikkien keskuudessa ollut tällainen kiukkupussi, oi ei laisinkaan. Se suhtautui eri ihmisiin hyvin eri tavalla ja osoitti siten todellista persoonallisuutta.

Nuorempana Nala oli aina matkoilla ollessamme hoidossa isovanhemmillani. Heillä Nala sai rauhassa tehdä ihan mitä lystää, kun isovanhempani lellivät sitä, eikä paikalla ollut Simbaa paimentamassa sitä pois pahanteosta. Toisin sanoen Nala oppi, ettei esimerkiksi heinää kannata enää syödä, kun tarjolle saa kyllä parempaakin sapuskaa ja lisäksi se sai isovanhempieni luona ihan rauhassa pissata ja kakata ympäri olohuonetta ja jopa pörrömatolle ja nojatuoleihin. Vastalahjaksi isovanhempani vaan lepertelivät sille ja eläkeläisinä heillä oli myös tuntitolkulla aikaa lässyttää sille ja pitää sitä sylissään. Ja kyllä, heidän sylissä Nala viihtyi ja jopa KIIPESI heidän syliinsä paijattavaksi ihan oma-aloitteisesti. Sitä se ei koskaan tehnyt kotona, vaikkakin jos sen väkipakolla otimme syliin, niin kyllä se selkeästi paijaamisesta nautti, vaikka kiukuttelikin sitä harmia, että paijaajina olimme me ”pahikset”.

Kun menin hakemaan Nalaa isovanhemmiltani, se oli aina äärimmäisen kiukkuinen. Alkuvuosina olin erittäin surullinen tästä asiasta, sillä tuntuihan se pahalta, että eläin, jota yritin hoitaa hyvin, piti enemmän isovanhemmistani kuin minusta.

Myöhempinä vuosina Nala oli matkojemme aikana hoidossa vanhempieni luona. Sielläkin se osoitti lauhkeutta äitiäni, isääni ja veljeäni kohtaan ja istui mielellään äitini sylissä paijattavana. Toisaalta vanhempieni luona se harvoin poistui hoitohäkistään, kun taas kotona se oli aina ulkona häkistään kun sillä siihen vain oli mahdollisuus ja pomppi ympäri asuntoamme. Mutta vanhempieni kohdalla toistui taas se sama kuvio, että Nala tuntui tykkäävän enemmän heistä kuin minusta ja Markusta – ja etenkin minusta. Kun menin vanhemmilleni hakemaan sitä, se usein polki mielenosoituksellisesti jalkaansa kuin sanoen ”saakeli, pitikö sun taas tulla takaisin hakemaan mut”.

Vaikka Nalan viha-rakkaussuhde meitä kohtaan tuntuikin monesti etenkin alkuvuosina pahalta, niin vuosien vieriessä pystyin kuitenkin suhtautumaan siihen entistä enemmän huumorilla. Olihan se ihan uskomatonta, että se kani kaikki ne 6,5 elinvuottaan säilytti oman jääräpäisen luonteensa ja loppuun asti kiukutteli kotona meille – mutta esimerkiksi toivotti meillä käyvät vieraat usein tervetulleeksi ja pomppi kyllä heidän silitettäväkseen ja esitti niin herttaista pientä pupua kuin vain on mahdollista.

Välillä tuntuu, että Nalan elämän missio oli antaa minulle paha mieli. Mitä enemmän sitä hoidin, sitä kiukkuisempi se oli minua kohtaan. Lisäksi se peitteli erityisen taitavasti esimerkiksi hammasongelmiaan, jotka tulivat ilmi aina vasta siinä vaiheessa, kun se lopetti totaalisesti syömisen, jolloin hampaat olivat jo todella pahassa kunnossa. Kun sen siinä vaiheessa vei eläinlääkäriin tuntui, että olin laiminlyönyt sen hoidon, vaikka todellisuudessa en ollut pystynyt aavistamaankaan, että sillä oli jokin vialla.

Kaiken huippu tapahtui viime maanantaina. Pitkän pohdinnan ja epäröinnin jälkeen veimme Nalan taas hyvää hyvyyttämme eläinlääkäriin, missä se menehtyi kaikkien odotusten ja ennusteiden vastaisesti ihan perus hammasoperaation ja kevyen nukutuksen aikana. Terveen kanin todennäköisyys menehtyä sellaiseen kevyeeseen anestesiaan on todella pieni, mutta se pieni pahis meni ja nukkui pois siitä huolimatta – ihan kuin vain aiheuttaakseen minulle taas mahdollisimman pahan mielen!

Itkin ja olin niin surullinen – ja olen edelleen – ettei siitä meinaa tulla loppua. Tietenkään Nala ei menehtynyt kiusallaan, mutta tätä pahaa mieltä ja surua ei silti mikään saa pois. Toki sain pienen helpotuksen, kun juttelin kunnolla eläinlääkärimme kanssa, ja hän vakuutti, että olimme hoitaneet Nalaa niin hyvin kuin vain on mahdollista.

Nalan kuolema todisti, että kaikesta persoonallisuudestaan ja omapäisyydestään huolimatta – tai ehkä juurikin sen luonteen takia – rakastin sitä kania ihan hirmuisesti ja itse asiassa niin paljon, etten tajunnutkaan sitä ennen kuin nyt kun se on poissa.

Nala opetti meille kantapään kautta, että lemmikkinsä luonnetta ei voi valita tai tilata, vaan hankkiessaan eläimen sitä voi saada yllätyksekseen jotain ihan muuta kuin mitä oli kuvitellut. Siitä huolimatta omistaja on aina vastuussa omasta lemmikistään, ja sitä on opittava rakastamaan sen epätäydellisyyksistä huolimatta. Eläin ei nimittäin ole mikään lelu tai olemassa ainoastaan meidän ihmisten iloksi, vaan se on aina oma persoonansa, jolla on itseisarvo ja jonka on saatava elää itselleen luontaista elämää.

Nala ei tosiaankaan elänyt miellyttääkseen minua ja Markkua, mutta tahtomattaan se pieni pirulainen opetti meille ihan hirveästi. Se opetti meidät rakastamaan itseään juuri sellaisena kuin mitä se oli: kiukkuinen ja omapäinen pieni hapanpallo, joka kaikista yrityksistämme ja hyvästä hoidostamme huolimatta tykkäsi enemmän kaikista muista ihmisistä kuin omistajistaan eli minusta ja Markusta. Kaikkein vähiten se tykkäsi siitä, joka sitä eniten hoiti ja joka sen perään nyt eniten itkee, siis minusta.

Monesti vasta elämän rajallisuuden tajutessaan sitä näkee ja todella oppii asioita. Nalankin suurimmat opetukset nousivat pinnalle vasta nyt, kun se on poissa.

Kuoleman kohtaaminen onkin toinen erittäin tärkeä asia, josta lemmikit meitä opettavat, tahtomattammekin.

Lemmikit kun ovat usein lyhytikäisempiä kuin me ihmiset, joten niiden kuolema tulee vastaan nopeammin ja useammin kuin itsemme tai läheistemme matkan päättyminen. Tuntuu, että moni meistä nykyihmisistä on kovin vieraantunut kuolemasta, ja todella harvoin joudumme kohtaamaan kuoleman ihan kasvotusten. Sen myötä kuolemaa varmasti myös pelätään enemmän kuin joskus aikaisemmin eikä se ole luonnollinen osa arkemme ja elämäämme, vaikka sen sitä pitäisi olla, sillä jokainenhan meistä jossain vaiheessa tulee tiensä päähän.

Siten lemmikkien rooli on mielestäni erittäin tärkeä siinä, että oppii kohtaamaan kuoleman, näkemään mitä se käytännössä on – ja että ennen kaikkea oppii käsittelemään sitä. Se on nimittäin ihan välttämätön taito, ja vaikka kuolema ei koskaan ole kiva asia, niin olisi hienoa pystyä kohtaamaan se jollain lailla rauhallisesti ja sen vaatimalla arvokkuudella. Sureminen on tärkeää ja osa kuoleman kohtaamista, ja ihmisen on saatava ja osattava surra vapaasti, mutta suru pitää myös osata käsitellä – ja vuorata se umpeen kultaisilla muistoilla.

Rakastin sitä pupua ja tulen rakastamaan sitä ikuisesti, halusi se sitä itse tai ei. Ei liene epäilystäkään, ettäkö me saattaisimme unohtaa noin persoonallisen pienen pupun, ja jos jossain vaiheessa hankimme toisen kanin, niin toivomme, että se olisi mahdollisimman erilainen kuin Nala. Siitä tuskin tosin tarvitsee murehtia, sillä toista samanlaista ei varmasti ihan heti tule vastaan.

Nuku hyvin pieni rakas ”hapanpallomme” – pyhä paha henkesi eläkööt muistoissamme ikuisesti!