Voimaa on monenlaista.
Yksinkertaisimmillaan ne voi erottaa henkiseen voimaan ja fyysiseen voimaan. Toisaalta ne kaksi kulkevat myös käsi kädessä.
Markussa moni näkee ennen kaikkea fyysisen voiman, ja sitä hänellä onkin ja paljon. Markun kohdalla kyse on vieläpä ennen kaikkea suhteellisesta fyysisestä voimasta eli siitä, että hän on kokoonsa nähden vahva. Tämä on tarpeen telinevoimistelussa, missä vastuksena toimii oman kehon paino. Toisin sanoen täytyy olla mahdollisimman vahva, mutta toisaalta on edullista olla myös mahdollisimman kevyt, jotta ei olisi niin paljon kuormaa liikuteltavana. Tämän yhtälön kanssa siinä sitten joutuu tasapainoilemaan, ja luonnollisesti myös kropan mittasuhteilla on oma roolinsa.
Rengasvoimaliikkeiden vaativuutta on ehkä vaikea hahmottaa, mutta kerrottakoon silti, että esimerkiksi tähän liikkeeseen kykenee vain kourallinen ihmisiä koko maailmassa:
Markku ei varsinaisesti treenaa ollenkaan mitään monille tuttuja voimajuttuja, mutta käy silloin tällöin salilla testailemassa huvin vuoksi maksimivoimaansa. Leuanvedoissa hän vetää leuan 68 kg lisäpainoilla, dippi luonnistuu 100 kg lisäpainoilla ja penkistä on noussut parhaimmillaan 135 kg. Mies itse painaa 65-67 kg.
Mutta: Ei ole hyötyä olla vahva, jos paikat sitten menevät ja hajoilevat. Usein törmääkin vahvoihin tyyppeihin, joiden lihaksissa löytyy voimaa pienen tai isonkin kylän verran – mutta jänteissä ja nivelissä ei välttämättä olekaan sitten jerkkua kestämään sitä samaa forcea, jota lihakset pystyvät ottamaan vastaan tai tuottamaan.
Ja nämä samaiset heput saattavat olla niitä, jotka samaan aikaan ylenkatsovat kehonhuoltoa ja vaikkapa sitä otsikossa mainittua ”kuminauhan vemputtamista”. He ehkä huokuvat myös sitä mentaliteettia, että on jotenkin asiaan kuuluvaa ja siistiäkin, kun tulee vammoja ja loukkaantumisia. Ikään kuin ne olisivat itseisarvoinen osoitus siitä, että on kova treenaaja.
Ja ovathan ne sitäkin, mutta ne saattavat olla myös merkki siitä, että on tyhmä treenaaja. Sen sijaan, että vammoilla ja loukkaantumisilla kerskutaan, niin eikö niitä pitäisi enemmänkin vähän hävetä?
Se, kuka on näennäisesti vahvin ei ehkä olekaan sitä pidemmän päälle, jos hänellä on heikkoja lenkkejä, jotka jossain vaiheessa pettävät alta.
Toisaalta vahvalta mieheltä – tai naiselta – vaatii tahdonvoimaa, että jaksaa sen varsinaisen voimatreenin lisäksi tehdä kehonhuoltoa ja vemputtaa sitä kuminauhaa, vaikka olisi ehkä hauskempaa ja siistimpää vaan tehdä sitä varsinaista voimatreeniä.
Näennäisen maksimaalisen voiman alle on kuitekin helppo piilottaa omia heikkouksiaan, mikä saattaa koitua kohtaloksi. Vahvin ei loppupeleissä ehkä ole siis se, joka pystyy nostamaan penkistä eniten vaan se, jolta kovan treenin lisäksi löytyy tahdonvoimaa tehdä myös niitä oheisjuttuja, joiden tulokset ehkä tuntuvat näkymättömiltä, mutta saattavat pitkällä tähtäimellä palkita siten, että vamma- ja loukkaantumisriski pienenee.
Markku vemputtaa sitä saamarin kuminauhaa joka treeninsä alussa:
Toki tunnollisinkaan kehonhuolto ei aina riitä suojaamaan vammoilta, vaan paljon on myös kiinni yksilön fyysisistä valmiuksista sekä tuurista. Jos harjoitusmäärät nousevat epäterveellisen suuriksi ( = mennään huippu-urheilun puolelle), vammoja on aina vaan entistä vaikeampi ellei mahdoton välttää.
Tavoitteellisen urheilijan, kuntourheilijan tai terveysliikkujan kohdalla asia on kuitenkin toisin. Onko tarvetta mennä niin pitkälle, että kropan haavoittuvammat kohdat pettävät? Vai olisiko mahdollista kohdistaa oma treeni nimenomaan niiden oman kropan heikkouksien tunnistamiseen ja vahvistamiseen – ja olla siten kokonaisvaltaisesti vahva?
Aloitettaisiinko myös sellaisen mentaliteetin ruokkiminen, että vahvin ja kovin tyyppi ei ole se, joka näyttää vahvimmalta ja nostaa eniten rautaa, vaan se, jolta löytyy tahdonvoimaa tiedostaa omat heikot kohtansa ja pureutua ennen kaikkea niihin?
Vahvaa & inspiroivaa viikkoa, tyypit!
Lue myös juttumme Älä anna olkapään olla heikoin lenkkisi ja tutustu kaikkiin olkapää- ja kehonhuoltoaiheisiin artikkeleihimme.