Minulla on erittäin tiivis suhde kameroihini. Vielä muutama vuosi sitten vaalin nitä ihan huvittavan paljonkin, ja Markun kanssa välillä vitsailimmekin, että kamerani ovat kuin vauvojani – vain kapalo puuttuu.

Mutta kamerat ovatkin minulle tärkeitä, sillä ne ovat työväline, jolla ansaitsen suuren osan kaikesta siitä (vähästä), mitä tienaan ja millä elätän itseni. Ne ovat oman fyysisen ja psyykkisen itseni jälkeen tärkein työvälineeni. Onko siis niin väärin pitää niistä hyvää huolta ja yrittää varmistaa, ettei niille satu mitään?

Lisäksi olen vuosien varrella tehnyt paljon töitä, jotta pystyisin ylipäätänsä satsaamaan laadukkaaseen kuvauskalustoon ja tienaamaan sen avulla. Sydäntäni riipaisee aina kun näen jonkun toisen valokuvaajan heittelevän huolettomasti kalustoaan pitkin pöytiä tai kolhiessa putkiaan silminnähden välinpitämättömänä. Veikkaan, että usein silloin on kyse siitä, että kuvaajalla on käytössään työnantajan tai mediatalon kamerakalusto, eikä omalla rahalla ja työllä hankittu.

Toki vakuutukset ovat olemassa sitä varten, ettei tarvitse liikaa stressata kameroiden takia, ja vakuutuksiin täytyy toki luottaa, sillä liika varominen on hölmöä, onhan kyseessä kuitenkin nimenomaan työväline. Välttämättä pienet kolhut, lika tai vesi eivät edes haittaa mitään, mutta miksi silti ottaa riskiä ja kohdella itselle tärkeää ja arvokasta välinettä huonosti? Hyvä kohtelu ja huolto pidentävät usein monen välineen käyttöikää merkittävästi – tai eivät ainakaan lyhennä sitä.

Mutta nyt hieman tarkemmin ”parisuhdehistoriastani”.

Ensimmäinen vakavampi ”seurustelusuhde” – Sony

Lapsena minulla oli jo alle kouluikäisenä jonkinlainen pieni filmipokkari. Muistan, että se oli kirkkaanpunainen ja siinä vaiheessa, kun se ei enää pelittänyt oikeana kamerana, niin se siirtyi minun ja minun jälkeeni pikkuveljeni lelukoriin ”leikkikameraksi”.

Hieman vanhempana sain tilalle mustan filmipokkarin. Merkkiä en muista, sillä se ei ollut mielestäni silloin nuorena oleellista, eikä ole itse asiassa kauhean oleellista nykyäänkään.

Itse asiassa en ole koskaan missään asioissa ollut kauhean merkkiuskovainen. Pidin aina nuorena idioottina kaikkia muotivillityksiä ja sitä, että kaikilla piti aina olla vaikkapa jotkin tietynmerkkiset farkut tai kengät tai lippis. Hulluinta on se, että ihmiset vieläpä ovat valmiita maksamaan nimenomaan pelkästä merkistä, vaikka käytännössä tuote ei välttämättä edes olisi sen laadukkaampi kuin muut ”väärän merkkiset”.

Se, mitä itse arvostan, on kyllä laatu, ja toki laatu monesti on ainakin jossain määrin sitoutunut myös tiettyihin merkkeihin.

Mutta takaisin parisuhdehistoriaani. Joskus yläaste- tai lukioaikaan alkoi digikameroiden aikakausi, ja minäkin sain jonkinlaisen edullisen digipokkarin. Taaskaan en muista merkkiä.

Vasta 18-vuotiaana ensimmäisen kerran paneuduin hiukan siihen, minkä merkkisen ja mallisen kameran sain käsiini: päätin nimittäin ostaa elämäni ensimmäisen järjestelmäkameran. Olin lähdössä kevättalvella 2009 Namibiaan kolmeksi viikoksi vapaaehtoistöihin aavikkonorsujen pariin ja halusin laadukkaamman kameran, jolla voisin ikuistaa tulevan matkani kokemukset ja maisemat.

Päädyin ostamaan Sonyn noin 500 euron hintaluokkaan istuvan järkkärin. Olin ylpeä itsestäni, kun perehdyin itse kameravaihtoehtoihin ja päädyin juuri tähän alfa-sarjan kameraan.

Pahoitin hiukan mieleni, kun videokuvaaja-isäni kritisoi ostostani ja sitä, etten ollut kysynyt häneltä neuvoa kameran hankintaan. Mutta minkäs sille voi, jääräpäinen kun silloin nuorena olin. Isäni olisi ehdottomasti halunnut minun ostavan Nikonin tai Canonin, sillä ne ovat hänestä laadukkaimpia still-kameroiden valmistajia. Noh, Sonyllä kuitenkin aloitin kuvaajantaipaleeni ja sain sillä pärjätä useamman vuoden.

Kun ostin tuon Sonyn, en oikeastaan ymmärtänyt valokuvaamisesta teknisesti vielä mitään. Vanhemmillani oli aina ollut Canonin filmijärkkäri, mutten tullut sitä juuri koskaan käyttäneeksi, vaan äitini ja isäni ikuistivat sillä kattavasti lapsuuttani ja koko perhettämme (mistä olen näin aikuisena ja valokuvien rakastajana nyt erittäin kiitollinen).

Suhteeni Sonyn kanssa alkoi siis siitä perus täysautomaattiasetuksilla kuvaamisesta, ja eipä siinä mitään pahaa toki olekaan, että aloittaa valokuvausharrastuksensa siten. Tärkeintä alussa on nimittäin innostuksen löytäminen sekä kuvien sisältöön keskittyminen eli siis siihen, mitä kuvaa. Toki sellaiset tekniset asiat kuin kuvakulmat, rajaukset ja kuvan sommittelu astuvat mukaan peliin heti ihan alussa, mutta ainakaan minä en koskaan ajatellut niitä minään teknisinä asioina, vaan kuvasin ihan vaan omaa visuaalista silmääni hyödyntäen.

Ja itse asiassa niin teen ensisijaisesti nykyäänkin: kuvien sisältö on mielestäni niin paljon tärkeämpää kuin tekninen hifistely. Toki jos haluaa kehittyä hyväksi kuvaajaksi, niin jossain vaiheessa on pakko opetella myös valokuvaamisen tekniset perusteet ja se, miten kamerasta otetaan teknisesti irti kaikki mahdollinen.

Mutta vaikka olisi kuinka iso tekniikan ihmelapsi ja vaikka tietäisi kaiken kameroiden tekniikasta ja sen pienimmistäkin hienouksista, niin se ei välttämättä riitä tekemään kuvaajasta huippukuvaajaa tai sellaista kuvaajaa, joka erottuu muista. Se, mitä nimittäin ennen kaikkea tarvitaan, on jonkinlainen visuaalinen silmä ja näkemys kuvaamiseen – sekä omanlainen tyyli ottaa ja jälkikäsitellä omat kuvansa. Yksilöllinen sisältö ja kädenjälki tekevät kuvaajasta ainutlaatuisen ja massasta erottuvan.

Namibian matkani jälkeen löysin nopeasti uusia kuvausaiheita. Muistan hengailleeni Markun joissain kotimaan telinevoimistelukilpailuissa ja pohtineeni, että vähän tylsäähän se on istuskella tuntitolkulla kisakatsomossa ja pyöritellä peukaloitaan. En tosiaankaan nimittäin ole mikään penkkiurheilija. Niinpä keksin, että haa, rupean valokuvaamaan telinevoimistelukisoissa. Ja vielä parempaa – rupean valokuvaamaan sekä kirjoittamaan lehtijuttuja ja myymään niitä, niin voin myös tienata vähän jotain extraa opiskeluideni ohessa.

Ja siitä se itse asiassa lähti liikkeelle, niin valokuvaajan kuin toimittajankin urani.

Jälkeenpäin olen myös saanut todeta, että minä sinisilmäinen neropatti menin vielä ja aloitin valokuvaamisen siitä kaikkein hankalimmasta: aloin kuvaamaan sisäurheilulajia, jossa joutuu pysäyttämään rajun liikkeen ja vielä erittäin huonoissa valaistusolosuhteissa ilman, että lisävalojen käyttö on sallittua.

Lisäksi ei riitä, että pysäyttää urheilijan liikkeen ja nappaa terävän teknisesti onnistuneen kuvan, vaan lisäksi on onnistuttava vielä taltioimaan voimistelija jotenkin edustavasta kuvakulmasta ja siten, ettei tämän ilme ole kaamea ja mieluiten asennonkin tulisi olla hyvä. Toisin sanoen voimistelun – kuten urheilulajien yleensäkin – kuvaaminen vaatii myös lajisilmää, jotta osaisi ennakoida urheilijoiden liikkeitä ja jotta tietäisi, että missä kuvissa urheilija on lajiteknisesti edustavassa ja ”puhtaassa” asennossa.

Kuvankäsittelyä en alkuvuosina tehnyt ollenkaan saatika ymmärtänyt sen merkitystä. Ja vaikka näin digiaikana on todella helppoa, kun kuvan voi vaan suoraan siirtää kamerasta vaikkapa tietokoneelle tai nettiin ja julkaista sellaisenaan, niin totuus on, että kyllä ne digikuvatkin täytyy ”kehittää”. Se jpg-kuva, jonka kamera sylkee itse ulos, on kameran automatiikan säätämä jpg-kuva, eikä siten kokonaan kuvaajan itsensä kädenjälki.

Jos haluaa oikeasti taitavaksi ja muista erottuvaksi kuvaajaksi, niin on ryhdyttävä kuvaamaan raakakuvia ja opeteltava itse ”kehittämään” raakakuvasta valmis jpg-kuva. Kyse ei siis ole kuvamanipulaatiosta, vaan nimenomaan kuvan säätämisestä raakakuvasta (vastaa filmiajan negatiivia) valmiiksi kuvaksi. Tästä aiheesta ajattelin tehdä oman artikkelin, joten palataan tähän hiukan myöhemmin.

Nyt taas eteenpäin historiassani.

Aika nopeasti Sonysta loppuivat paukut kesken. Tällä tarkoitan sitä, että aloin kehittyä teknisesti valokuvaajana ja ymmärtämään kameran asetusten päälle. Mutta vaikka itse kehityin, niin en enää saanutkaan parempia kuvia. Tämä alkoi käydä todella turhauttavaksi ja johtui siitä, että kamerani antamat rajat ja mahdollisuudet tulivat vastaan.

Sonyssani ei yksinkertaisesti riittänyt tekniikka ja laatu siihen, että sillä olisi saanut otettua enää sen parempia kuvia, etenkään sisätiloissa huonoissa valaistuksissa. Ulkona kyllä Sonyssa riittivät yhä paukut, sillä huonollakin kameralla saa kyllä melko hyviä ulkokuvia niin kauan kuin valoa riittää ja putkien zoomialueet riittävät. Mutta koska itse jatkoin uraani etenkin urheilukuvaajana ja -toimittajana, niin kehittymiseni kannalta oli välttämätön askel hankkia uusi kamera.

Ja nyt oli aika jo tähyillä hiukan ammattimaisempien kameroiden suuntaan.

Vakavampi suhde 7D:n kanssa 2011-2013

Edessäni oli valinta: Canon tai Nikon. Päädyin Canoniin, ehkä siksi, että isäni puhui Canonin puolesta ja siksi, että olin pistänyt merkille urheilukuvaajien käyttämät harmaat L-sarjan putket ja haaveilin itsekin sellaisen perään.

Unelmoin Canonin 5D-kamerasta, mutta päädyin 7D:hen, joka on enemmänkin sellainen puoliammattikamera ja etenkin urheilu- ja luontokuvaajien suosima vehje, sillä siinä on kroppikenno.

Puolentoista tonnin arvoinen 7D (runko) oli siihen mennessä 21,5-vuotisen elämäni isoin rahallinen sijoitus johonkin esineeseen. Rungon kaverina tuli mukana jokin perusputki, olisiko ollut 24-135 mm. Olin ikionnellinen. Meneillään oli alkusyksy 2011.

Kuvasin 7D:lläni taas paljon voimistelua ja aloin laajentamaan repertuaariani myös muiden urheilulajien pariin.

Jossain vaiheessa olin kuitenkin taas itku kurkussa: Miksi kuvista tulee edelleen niin rakeisia? Onko vika minussa vai kamerassa?

Noh, varmasti molemmissa, sillä en osannut vielä ottaa kaikkea kapasiteettia irti uudesta kamerastani, mutta suurimmaksi osaksi vika oli kuitenkin putkessa. Olin sortunut siihen samaan, mihin moni muukin kameraan vähän satsaava aloittelija sortuu: olin ostanut hyvän rungon, mutta sen eteen lätkäisin putken, joka ei ollut niin laadukas, että sen avulla saisi hyviä kuvia hämärissä sisäolosuhteissa. Totuus nimittäin on, että ei riitä, että on laadukas runko, vaan vielä sitäkin merkityksellisempi rooli on objektiivilla ja sisäurheilukuvauksen kohdalla etenkin esimerkiksi objektiivin valovoimalla ja tarkennusnopeudella.

Niinpä jonkun ajan kuluttua oli aika hankkia uusi putki. Sain vihdoin sellaisen haaveilemani harmaan, toisin sanoen L-sarjan putken. Vuosi oli 2012 ja vihdoinkin tunsin itseni oikeaksi urheilukuvaajaksi. Kun hankin vielä akkukahvan ja muuta tilpehööriä, niin käsissäni oli sellainen setti, että mahdoin näyttää aika herttaiselta pikkutytöltä ”tykkeineni”, kun puikkelehdin voimistelukilpailuissa muiden kuvaajien joukossa.

L-sarjan 70-200 mm putken kaveriksi hankin 24-70 mm L-sarjan putken. Tulin myös hankkineeksi edullisemman harrastajatason laajakulman sekä kiinteän 50-millisen, niin ikään sellaisen halvemman version. Ne olivat aikansa kivoja leluja, mutta eivät vetäneet lainkaan vertoja tuolle L-sarjan kaksikolleni.

Rakkaan 7D:ni kanssa minusta kehittyi hiljalleen vuosien 2011-2013 ”oikea” urheilukuvaaja ja 7D:n kanssa kiersin ensimmäiset ulkomaan kuvausmatkani ja aloin oikeasti saada isompiakin kuvauskeikkoja. Kohokohtia olivat muun muassa toimittajaharjoittelijan pesti Lontoon olympialaisissa. Kuten kuvista näkyy, niin näitä kuvia jo tosiaan vähän käsittelinkin, vaikka oma tyylini olikin vielä täysin hakusessa:

Lisäksi 2012 loppuvuodesta olimme Markun kanssa häämatkalla Tansaniassa, mistä sain upeita otoksia, joiden avulla oli ilo treenata kuvankäsittelyä entistä enemmän:

7D:n vuosieni aikana kehityin tosiaan harppauksittain myös kuvankäsittelijänä. Kesällä 2012 satsasin puolentoistatonnin arvoiseen läppäriin, jotta kuvankäsittelyohjelmat pyörisivät paremmin ja jotta saisin laadukkaan näytön, jolta ihastella ja hioa otoksiani.

Noh, miten kävi sitten pikkuhiljaa minun ja 7D:n suhteelle? Vaikka minulle kehittyikin vahva tunneside siihen, sillä se kulki mukanani pitkin maailmaa ja oli rinnallani, kun minusta kehittyi valokuvaaja-toimittaja, niin hiljalleen aloin kaipailla taas parempaa.

Se, ettei 7D:ssä ole täysikokoista kennoa, alkoi harmittamaan, samoin kuin se, ettei se kuitenkaan ole ammattikuvaajien käyttämä kamera. Lisäksi aloin havaita, ettei 7D:nkään kennon herkkyys oikein tuntunut riittävän hämärissä sisätiloissa, vaan kuvista tuli hyvin rakeisia, jos joutui käyttämään vähääkään isompia ISO-arvoja. ISO 3200 oli 7D:llä ehdoton yläraja, jonka ylittyessä kuvat alkoivat olla kaamean rakeisia ja värit kävivät ikäviksi.

Alitajunnassani oli kaikkien noiden vuosien ajan myös hautunut ajatus 5D:stä, jonka perään kuolasin jo silloin, kun ostin 7D:ni, mutta johon en vielä siinä vaiheessa raaskinut/uskaltanut satsata.

Kohti kolmen kimppaa: minä & 5D:t

Lopulta kuitenkin ostin 5D mark III:n syksyn 2013 alussa. Se oli iso askel, sillä 5D on kuitenkin Canonin toiseksi paras ammattilaiskamera, ja lisäksi nyt minulla olisi kaksi kameraa turvanani keikoille. Ajatukseni oli kuvata molemmilla, niin 7D:llä kuin 5D:llä ja siten, että voisin pitää toisessa kamerassa aina pitkää putkea ja toisessa laajakulmaa.

Alusta asti 7D jäi kuitenkin kakkoskameraksi. Totuus on, että 5D on niin paljon parempi, että en enää yksinkertaisesti halunnut kuvata 7D:llä, koska miksi ottaisin sillä huonompia kuvia, kun minulla on parempikin kamera? Vaikka minulla oli siis kaksi kameraa, niin silti päädyin keikoilla pelaamaan yhdellä kameralla ja vaihtelemaan siihen vuoronperään pidempää ja lyhyempää putkea.

Ulkomaan keikoilla 7D oli toki mukana varakamerana ja kakkoskamerana ja vuosina 2013-2015 suostuin vielä käyttämään 7D:tä etenkin joillain lomamatkoilla ulkona kuvatessani. Esimerkiksi tammikuussa 2015 olin Markun kanssa lomamatkalla Brasiliassa, ja Riossa raahasin kaupungilla mukanani 7D:tä, koska jos se olisi varastettu, niin se ei olisi harmittanut yhtä paljon kuin 5D:n menettäminen.

Mutta viime keväänä sitten menin ja ostin vieläpä toisen 5D:n, ja nyt en joudu enää kamppailemaan sen dilemman kanssa, että joutuisin keikoilla koko ajan vekslailemaan putkien kanssa, vaan voin käyttää kahta yhtä laadukasta kameraa. Lisäksi minulla on se turva, että jos toinen kamera hajoaa ja joudun viemään sen huoltoon, niin minulla on yhä toinen 5D käytössä. Vihdoinkin koen, että minulla on kaikki tarvittava kalusto!

Lisäksi olen vuosien saatossa tietenkin kartuttanut muun muassa muistikortti- ja akkuvarastoani, kuten myös päivittänyt kameralaukkujani tarpeen mukaan. Myös laadukas haastattelumikrofoni löytyy, ja noin vuosi sitten satsasin myös laadukkaaseen kinopäällä varustettuun jalustaan, ja uusin hankintani viime syksynä oli shoulder rig. 5D:stä kun löytyy HD-videokameraominaisuuskin, niin viime vuonna aloin myös hiljalleen laajentaa osaamistani videopuolelle.

Ainut, mitä vielä kaipaan kalustooni, on laajakulma. Se ”halpa” laajakulma, joka minulla oli ja jota käytin 7D:n kanssa, ei sovi yhteen 5D:n kanssa, sillä 5D:hen sopivat vain laadukkaat ns. ammattitason putket. Tiedän kyllä jo, minkä laajakulman haluan, mutta hommaan sen sitten jossain vaiheessa, kun on sopiva hetki investoida siihen, sillä se ei kuitenkaan ole mikään työni kannalta elintärkeä putki, vaan ennen kaikkea kiva lisä.

Nykyään en ole enää yhtään niin hysteerinen kuvauskalustoni kanssa, vaikka ulkomailla yksin reissatessani tulenkin joskus miettineeksi, että onneksi kukaan vastaantulija ei tajua, että kannan tässä ”muutaman” tonnin edestä roinaa mukanani. Noh, sitä vartenhan on ne vakuutukset. Toki ulkomaanmatkojen tuoreita kuviahan ei mikään vakuutuskaan korvaisi, jos ne menettää.

Nykyisestä rentoudestani kertonee myös se, että olen muun muassa kahlannut 5D:n kanssa kainaloita myöten meressä, kiipeillyt vuorella kaatosateessa, pomppinut mitä ihmeellisimmissä paikoissa kompastumis- ja putoamisvaaran uhalla sekä fillaroinut puoli kuvauskalustoani mukanani ympäri Helsinkiä liukkaalla talvisäällä. Mitä en olisikaan valmis tekemään saadakseni otettua kuvia juuri siellä, missä haluan – ja huonolla kameralla, kuten kamerakännykällähän en juurikaan suostu kuvaamaan, joten ei auta kuin roudata jättikalustoani mukana.

Kohti uusia aluevaltauksia

Mitä tulee kuvaustaitoihini, niin omasta mielestäni viimeisin silaus on tullut aivan parin viime vuoden aikana, ja sanoisin, että vuonna 2015 olen vihdoin ja viimein alkanut olla jopa tyytyväinen JOIHINKIN kuviini.

Lisäksi oman kehittymisen huomaa jatkuvasti siitä, että kun katsoo vaikkapa vuoden takaisia kuviaan, niin huomaa heti, mitä nyt tekisi niille toisin. Ja parasta on katsoa useamman vuoden taakse: kun tarkastelen alkuvuosieni kuvia, niin tulos on, että ne ovat AIVAN KAAMEITA.

Mutta toisaalta: I can live with that. Toisin sanoen olen kulkenut jo sen verran pitkän tien kuvaajana, että pystyn kuitenkin katsomaan myös esimerkiksi ensimmäisiä lehdissä julkaistuja valokuviani aivan tyynesti ja toteamaan, että hirveitähän ne ovat, mutta that´s it. Pitkän tien olen vuosien varrella kulkenut, ja itseluottamukseni se on kehittynyt yhtä lailla siinä valokuvaustaitojeni rinnalla.

Valmis valokuvaaja en kuitenkaan ole vielä, enkä tule koskaan olemaankaan, ja sehän tässä onkin parasta! Toivoisin kuitenkin, että hiljalleen kuvistani alkaisi näkyä omanlainen tyylini ja kädenjälkeni, etenkin kuvien jälkikäsittelyssä. Ja viime aikoina saamieni palautteiden mukaan en ole ainakaan huonoilla jäljillä :)

Myös valokuvauskeikkojen suhteen olen saanut viimeisen parin vuoden aikana aika upeita työkokemuksia. Olen tehnyt paljon keikkaa Ylelle (esim. Yle Uutisille ottamiani kuvia voit bongata täältä) sekä ollut Suomen maajoukkueen valokuvaajana kaksissa Universiadeissa eli opiskelijoiden olympialaisissa. Lisäksi mukaan on mahtunut liuta kaikenlaista muutakin jännittävää, kuten uusimpana nyt tämä pesti osana Rajala Ambassador -tiimiä!

Tämänhetkiset ykköskehityskohteeni ovat videokuvauspuoli sekä studiokuvaus. Olen ennen kaikkea urheilukuvauksen koulima tilannekuvaaja, mutta nyt olen varastanut isältäni valosetin, jonka avulla olen alkanut harjoittelemaan studiovalaisemista. Ihan hauska valloittaa välillä aivan uusia alueita :)

Aina välillä joku kyselee minulta vinkkejä kameran ostamiseen. Minulla on kokemusta ainoastaan noista kameroista, jotka itselläni on ollut. En osaa neuvoa, mikä tämänhetkinen myynnissä oleva kamera olisi paras harrastelijalle tai aloittelijalle.

Totuus myös on, ettei harrastelijan tai aloittelijan kannata hankkia mielestäni liian hienoa kameraa. On hölmöä satsata kameraan tuhansia euroja, jos sitten ei kuitenkaan osaa käyttää sitä/hyödyntää kaikkia kameran ominaisuuksia, joista on maksanut – tai jos ei ole edes innostunut opettelemaan niiden käyttämistä. Aina välillä hihittelen, kun näen vaikkapa jonkun aasialaisen turistin kaupungilla 5D kädessään ja huomaan, että hänellä on kameran asetukset täysautomatiikalla. Ai että mitä rahan hukkausta, sillä eihän hän automaattiasetuksilla saa hyödynnettyä 5D:n mahdollisuuksia laisinkaan!

Toisaalta vaikka olisikin innostunut valokuvaamisesta enemmänkin ja haluaisi kehittyä hyväksi, niin siltikään ei kannata ostaa ensimmäisenä liian hienoa kameraa. Ensiksikin innostus saattaa tietysti lopahtaa, jolloin jälkikäteen saattaa harmittaa, jos tuli ostaneeksi itsensä heti alkuunsa vararikon partaalle.

Toiseksi kun kuvaa ei-ihan-niin-superhyvällä kameralla, joka ei automaattiasetuksilla anna vielä ”liian” hyviä kuvia, niin siinä sitä pikkuhiljaa alkaa oppimaan, kun yrittää kiskoa kamerastaan enemmän tehoja irti ja saada sillä entistä parempia kuvia.

Itse olen kiitollinen siitä, että aloitin ensin ”huonolla” Sonyllani ja sen jälkeen ”harjoittelin” 7D:lläni, ennen kuin vasta siirryin superlaadukkaisiin 5D-kameroihini. Tämän myötä minusta kouliintui aina asteittan parempi ja parempi kuvaaja, kun opettelin hyödyntämään täysillä senhetkisen kamerani ominaisuuksia.

Mielestäni yksi riski on nimittäin juurikin siinä, että ostaa ”liian” hyvän kameran, jolla saa automaattiasetuksilla otettua tuurilla todella hyviäkin kuvia – mutta sitten kun olosuhteet yhtäkkiä muuttuvat tai käyvät haasteellisemmiksi, niin kas kummaa, nyt ei saanutkaan napattua sitä kuvaa, joka olisi pitänyt saada.

Tässä tulee esille yksi ammattikuvaajan ja harrastelijan suurin ero, nimittäin luotettavuus: ammattikuvaajan kohdalla voi aina luottaa, että hän saa napattua ne kuvat, jotka on luvannutkin, kun taas harrastelija ehkä räpsii välillä todella upeitakin kuvia, mutta hänellä ei välttämättä aina ole tilanne hallinnassa. Esimerkiksi urheilu- ja tapahtumakuvauksessa se voi koitua kohtaloksi: tuloksena voi olla, että harrastelijalta jää juuri se tärkein hetki, kuten onnistunut kisasuoritus tai juhlien kohokohta ikuistamatta. Ja kuka haluaa maksaa kuvaajalle, johon ei voi luottaa?

Nyt kun olen mukana Rajala Ambassador -kisassa, niin pääsen tämän vuoden aikana kokeilemaan useita erimerkkisiä kuvauskalustoja. Siitä tulee todella mielenkiintoista, sillä harvoinpa sitä on mahdollisuus testailla eri merkkisiä kameroita ja vieläpä useamman viikon ajan kutakin.

Ensimmäisenä vuorossa on Panasonicin Lumix GX8 -järjestelmäkamera. Kuten aiemmassa artikkelissa jo mainitsinkin, niin Panasonicin heppu ylisti meille esittelytilausuudessa kyseistä kameraa ihan maasta taivaisiin – tottakai, sehän on hänen työnsä, ja olihan hänen innostuneisuutensa aika sympaattista katseltavaa ja kuunneltavaa.

Mitä enemmän hän kameraa hehkutti, niin sitä epäluuloisemmaksi kuitenkin itse tulin. Etenkin siinä vaiheessa kun hän selitti, miten hyvin kamera soveltuu urheilun kuvaamiseen, oli vähän että jaa-a, niinköhän. Eipä tuollaisia leluilta näyttäviä minikameroita vaan urheilukuvaajien keskuudessa näe.

Mutta lähdetään siis laittamaan tämä minikamera koetukselle ja testaamaan, miten se toimii sisäurheilukuvauksessa – saako sillä otettua minkäänlaisia kuvia liikkuvista kohteista kaameassa sekavalossa? Entä miten Panasonicin hepun intoilema 4K-kuvaus pystyy pysäyttämään vaikkapa Markun rengasalastulon?

Eli ei huolta, aion kyllä antaa tälle kameralle mahdollisuuden ja lähteä tutustumaan siihen mahdollisimman avoimena. Vaikka minulla onkin ammattilaisen vaatimukset, niin ajattelin lähestyä myös testiin saamiani kameroita sillä ajatuksella, että josko ne sopisivat kaltaiselleni ammattikuvaajalle kakkoskameraksi vapaa-ajalle. Onhan totuus nimittäin se, että kyllä nuo minun 5D:t ovat aika järkäleitä raahattaviksi mukana esimerkiksi ulkomaan reissuilla ja vaikkapa vaellusmatkoilla. Ymmärrän hyvin, että olen kenties ainut hullu, joka sellaista harrastaa.

Mutta katsotaan, miten käy minun & tämän uuden seurustelukumppanini kanssa – onnistuuko se tunkemaan minun & 5D:n väliin, vai koituuko sen kohtaloksi jäädä hyljeksityksi kolmanneksi pyöräksi?

Seuraavassa artikkelissa kerron, millaiset ovat ensivaikutelmat uuden babykamerani kanssa.