Tässä yhtenä päivänä päädyimme pohtimaan, mitä huippu-urheilu on ja mikä erottaa sen tavallisesta urheilusta tai liikunnasta.
Raja ei ole selkeä, mutta on joitain tiettyjä asioita, jotka tekevät meistä huippu-urheilijan. Kuten: halu olla paras (Suomen paras, Euroopan paras, maailman paras), halu ottaa tietoisia riskejä (esim. terveydellisiä) tuon edellisen saavuttaakseen, halu jatkuvasti puskea itseään eteenpäin. Lisäksi huippu-urheilu on kokonaisvaltaista ja täysipäiväistä 24/7-työtä, vähän niinkuin yrittäjyys. Eri asia toki on se, pystyykö Suomessa itseään kunnolla elättämään ammattiurheilijana, mutta sen tien valiteminen on toki oma valinta ja liittyy juuri noihin edellä mainittuihin motiiveihin.
Lisäksi tottakai huippu-urheilijankin täytyy nauttia siitä, mitä tekee ja saada siitä niin henkistä kuin fyysistä hyvinvointia, vaikka siinä sitten eläisikin jatkuvasti terveydellisten riskien kanssa rinta rinnan.
Oleellisin ero huippu-urheilun ja muun urheilun ja liikunnan välillä lieneekin juuri se jatkuva äärirajoilla liikkuminen. Vaikka urheilussa ja terveysliikunnassakin motiiveja haetaan siitä, että etsitään omia rajoja ja pyritään kehittämään itseä, niin huippu-urheilussa rajoja pusketaan ihan äärimmilleen ja etsitään niin yksilön kuin koko ihmiskehon rajoja ja kestokykyä. Mihin kaikkeen ihmiskropan ja -mielen voikaan venyttää?
Ja juuri ne jutut ja saavutukset – ja se tahto, motivaatio, intohimo ja työ – joka niiden saavuttamiseksi vaaditaan, on aika inspiroivaa meille ”tavisliikkujillekin”, eikö?
Markun viime kevään SM-rengasfinaalisarja:
Markkukin liikkuu treeneissään koko ihan ihan siellä äärirajoilla, mistä merkkinä ovat ajoittaiset vammautumiset. Siinä ei aina auta, vaikka kuinka yrittäisi minimoida vammautumisriskin, jos kuitenkin liikutaan harmailla alueilla.
Lisäksi välillä vaan on tajuttoman huono tuuri. Markun kohdalla se huono tuuri onneksi on aina ajoittunut ”hyvään ajankohtaan”, kuten nytkin tälle syksylle, jolloin hänellä ei ole pakollisia kilpailuja osallistuttavana. EM- ja SM-kilpailut ovat taas vasta keväällä, mutta toisaalta nyt häneltä taas jäi monta kuukautta kovaa treeniaikaa välistä.
Alkusyksystä Markun kyynärpää tulehtui kovan voimatreenin yhteydessä ja sitä hän ehti kuntouttaa toista kuukautta, kunnes putosi treeneissä hevoselta, mistä aiheutui pieni vamma solisluuhun. Nyt hän kuntouttaa vuorostaan sitä.
Heppatreeniä (vähän ennen putoamista ja solisluuvammaa):
Toisaalta on hienoa nähdä, miten joku jaksaa tästä kaikesta huolimatta joka päivä raahautua voimistelusalille tekemään kroppaa kuntouttavia juttuja sekä monipuolista kehonhuoltoa. Vaikka se kyrpii, ettei pääse treenaamaan ”kunnolla” ja kasvattamaan taitojaan ja voimiaan, niin hän jaksaa keskittyä niihin kropan pienimpien lihasten ja ketjun pieninpienkin lenkkien vahvistamiseen.
Ja toisaalta eikö juuri se ole sitä todellista voimaa, että löytyy tahtoa vemputtaa sitä saamarin kuminauhaa sun muuta ja vahvistaa niitä kropan pieniä heikkoja lenkkejä, koska kroppa tosiaan on vain niin vahva kuin sen heikoin lenkki?
Juuri tätä se huippu-urheilu syvimmältä olemukseltaan on.
