Tässä artikkelissa käsittelen fitnessiä sekä siihen yleisesti liitettyjä aiheita ennen kaikkea naisnäkökulmasta – ja tietysti ihan totaalisesti omasta vinkkelistäni.

Sanakirjojen mukaan ”fitness” tarkoittaa muun muassa kuntoilua sekä hyvää kuntoa, joka on saavutettu fyysisellä harjoittelulla sekä oikeanlaisella ravitsemuksella.

Lähtökohtaisestihan fitness siis on oikein hyvä ilmiö.

Tänä päivänä sana fitness herättää kuitenkin monia erilaisia tunteita ja kuohuttaa ihmisiä medioissa, somessa ja blogeissa harva se päivä.

Jos viittaa yllä mainitsemaani fitnessin kuvaukseen, niin minä ja etenkin Markkuhan olemme myös varsinaisia fitness-ihmisiä – Markku on itse asiassa kuin fitnessin perikuva. Meitä tuo sana kuitenkin ennen kaikkea ärsyttää, emmekä halua edustaa nykypäivän fitness-buumia.

Mikä fitnessissä sitten meitä – ja monia muitakin – ärsyttää? Mikä siinä ylipäätänsä kiinnostaa ja samalla kuohuttaa niin paljon?

Soppa sekaisin

Sanojen merkityksethän muuttuvat arjen ja ajan mukana. Tällä hetkellä sanalla fitness viitattaneen useimmiten käsillä olevaan fitness-buumiin, jossa tavoitteena on elää (mukamas) todella terveellisesti ja urheilullisesti sekä muokata kroppa timmiin sekä tämänhetkiset kauneusihanteet täyttävään kuntoon.

Siihen ihailtuun kuntoon kuuluvat tietty lihaksikkuus sekä rasvattomuus – ja toisaalta naisilla kuitenkin esimerkiksi kurvikkuus.

Ulkonäkö on tottakai tärkeää meille ihmisille, sitä ei käy kenenkään kieltäminen. Olemmehan me biologisia olentoja ja eläimiä, joilla on vaistot sekä tarve löytää lisääntymiskumppani. Lisäksi olemme sosiaalisia otuksia, joille yhteiskunta asettaa paineita ja esimerkiksi niitä jo mainittuja kauneusihanteita. Nämä ihanteet ovat ajasta, paikasta ja kulttuurista riippuvaisia ja siten muuttuvat aikojen saatossa.

Nykyisin esimerkiksi perinteiset 1900-luvun jälkimmäisen puoliskon missikilpailut eivät ihmisiä juurikaan kiinnosta. Tilalle ovat nousseet fitness-kilpailut. Enää ei ihailla ”missimäistä” hoikahkoa ja naisellista vartaloa, vaan ”lihaksikasta ja urheilullista”.

Tässä ei itsessään edelleenkään ole mitään pahaa, sillä ulkonäkö ja kauneus ovat todella meille ihmisille ihan luontaisia ominaisuuksia, ja ihanteet tosiaan muuttuvia.

Mutta sitten kun soppaan heitetäänkin kauneuden rinnalle muita käsitteitä, niin pakka alkaa mennä totaalisen sekaisin.

Nykyajan ristiriitaiset kauneusihanteet

Ristiriitaisuus on mielestäni nykyajan fitnessin suurin ongelma. Aloitetaan vaikka niistä kauneusihanteista.

Fitnessissä ihaillaan urheilullista, mutta kuitenkin todella rasvatonta ja samalla naisellisen kurvikasta vartaloa. Ihanne on lihaksikas, isopyllyinen, muhkearintainen (ei ainakaan täysin rinnaton!), pyykkilautavatsainen ja teräsreisinen timmi nainen, jolla on lisäksi kauniit kasvot, tuuheat hiukset ja täyteläiset huulet. Fitnessissä korostetaan sitä, että kukaan ei synny tällaisena, vaan tällaisen kropan eteen joutuu näkemään ”valtavasti työtä” – siis treenaamaan kovaa sekä syömään äärimmäisen kurinalaisesti, kuten he asian ilmaisevat.

Toisin sanoen fitnessin kauneusihanteeseen ei sovellu alunperinkään kukaan ”luonnollinen ihminen”, vaan lähtökohtana on, että omaa kroppaa pitää muokata. Ajatus on, että kroppaa muokataan ihanteen mukaiseksi ”terveellisellä treenaamisella ja terveellisellä ruokavaliolla”. Valitettavasti yhtälöä lihaksikas + rasvaton + isotissinen (siis rasvaa kuitenkin pitää olla ”oikeissa paikoissa”) saavuttaminen on aika haasteellista ellei mahdotonta – ellei mukaan ota muitakin kehonmuokkausmenetelmiä kuin pelkkä treenaaminen ja ruokavalio.

No mutta otetaanpa mukaan vielä muunlainen kehonmuokkaus, kuten kauneusleikkaukset. Mitäpä pahaa niissäkään sinällään on?

Jos fitness rajattaisiinkin vain äärimmäiseen kauneusihanteiden vaalimiseen keinoilla millä hyvänsä, niin ei tässä mitään ongelmaa olisikaan. Mutta nyt otetaan mukaan seuraavat fitnessin omaksumat käsitteet, joiden nimeen fitnessin harrastajat vannoutuvat: urheilu, terveys, hyvinvointi – ja jokin määrittämätön ”aitous”, joka jo sanana on sellainen, että sen liittäminen ihmiseen on dilemma, johon ei ole vastausta (vai onko jollakulla yksiselitteistä kuvausta siitä, millainen on ”aito ihminen”?).

Fitnessiin vannoutuneethan nimittäin ulkonäön sijaan painottavat, että he ennen kaikkea ovat terveellisen ja urheilullisen elämäntavan sekä hyvinvoinnin ja terveen itsetunnon puolestapuhujia.

Mutta hetkinen… Ovatko kauneuskilpailut urheilua? Entä onko urheilu terveellistä? Entä äärimmäisen kurinalainen syöminen tai se, että naiset vetävät kehonsa rasvaprosentin luonnottoman matalaksi ja sekoittavat pahimmassa tapauksessa hormonitoimintansa? Ja edistääkö todella äärimmäisyyksiin vietyjen kauneusihanteiden lietsominen ja tavoitteleminen kenenkään hyvinvointia tai tervettä itsetuntoa?

Mielestäni vastaus noihin kaikkiin on, että ei. Ja tässä paljastuvatkin ne fitnessin ongelmat.

Mitä on urheilu?

Ensinnäkin onko fitness urheilua? Kyllä se luokitellaan kilpaurheilulajiksi, ja tästä on siten turha väitellä. Fitness sijoittunee epämääräisesti jonnekin kauneuskilpailuiden ja kehonrakennuksen välimaastoon, mutta urheilulajiksi se siis silti on tunnustettu.

Urheilulajeiksi luokitellaan myös sellaisia lajeja kuin vaikkapa shakki, bridge ja tikanheitto. Ja tietysti ne kaikki vaativat omalla tavallaan niin taitoa, kovaa harjoittelua, lahjakkuutta kuin omistautumista.

Kuitenkin yleisesti kun puhutaan urheilusta, niin siihen liittyy suurimmassa osassa lajeja niin fyysisen kuin henkisen suorituskyvyn parantaminen, rajojen rikkominen sekä omien taitojen kehittäminen. Urheilu kansankäsitteenä on siis tavallaan eri asia kuin urheilulajien luokittelu.

Kun shakinpelaaja lähtee harjoittelemaan, hän tuskin sanoo, että on lähdössä urheilemaan. Ja kun vaikkapa kehonrakentaja lähtee kuntosalille, hänkään ei usein lähde sinne välttämättä parantamaan suorituskykyään, vaan ennen kaikkea muokkaamaan kehoaan. Ja kun kauneuskilpailuun osallistuva valmistautuu kilpailuun, hän tuskin puhuu tiukan ruokavalion noudattamisesta tai itsensä ehostamisesta urheiluna.

Mutta fitness-kilpailijoiden mukaan heidän koko elämänsä on todella kovaa ”urheilijan elämää”. Ai niin, ja samalla todella terveellistä elämää, ja he ovat samalla niitä parhaita ”kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin” asiantuntijoita.

Mielenkiintoinen yhdistelmä mielestäni.

Urheilu vs. terveys

Tässä päästään siihen, että eihän mikään urheilu ole terveellistä. Urheilussa on nimittäin kyse äärimmäisyyksiin menemisestä sekä usein kilpailemisesta, eikä urheilua harrasteta pelkän terveyden edistämisen nimessä.

Toki urheilijakin voi yrittää parhaansa mukaan urheilla mahdollisimman järkevästi ja minimoiden terveysriskit, kuten mahdollisen ylirasittumisen. Kuitenkin siinä vaiheessa jos kerran todella treenaa tosi paljon, kovaa ja yksipuolisesti (urheilussa kun on pakko kuitenkin treenata ennen kaikkea lajinomaisesti, jos haluaa päihittää muut), niin jossain vaiheessa tulee raja vastaan.

Jos fitnessurheilija treenaa sanojensa mukaan kahdeksan kertaa viikossa, ja lisäksi pääosin kuntosalitreeniä (eli siis riskinä on, että melko yksipuolisesti), niin voiko se olla terveellistä?

Mutta ai niin, fitnessissä treenaamistakin isompi roolihan on oikealla ruokavaliolla. Siis ”terveellisellä”, mutta samalla äärimmäisen tarkalla ruokavaliolla, jonka avulla saavutetaan mahdollisimman rasvaton, mutta lihaksikas keho.

Mutta hetkinen, onko äärimmäisen kontrolloitu syöminen terveellistä tai äärimmäiseen rasvattomuuteen ajettu kroppa sitten terve? Jos kyse on kerran  ”terveellisen” ruokavalion noudattamisesta, niin eikö sen pitäisi johtaa mahdollisimman terveelliseen kroppaan – ja psyykeen?

Sanokaa mitä sanotte, fitnessin (kauneus)vaatimusten täyttämiseen vaaditaan keinoja, jotka eivät ole terveellisiä.

Käsitteet fitness, urheilu, terveys ja hyvinvointi nyt eivät vaan yksinkertaisesi kulje käsi kädessä.

Tiedätkö, millaista soppaa sekoitat?

Fitnessiä voi toki harrastaa niin urheilulajina kuin elämäntapana, jotka ovat kaksi täysin eri asiaa. Ne esikuvat ja ”urheilijat”, jotka lajia medioissa näkyvimmin edustavat, eivät kuitenkaan tunnu osaavan (vaikka monet niin väittävätkin) erotella näitä edellä mainittuja asioita toisistaan. Monet fitnessin omistautuneimmatkin edustajat sekoittavat keskenään käsitteet, jotka ovat ristiriidassa keskenään, eivätkä itsekään ymmärrä, mitä edustavat tai millaista soppaa sekoittavat.

Onhan tämä toki aika kiehtovaa ja mielenkiintoista – mutta samalla hämmentävää ja surullistakin – seurattavaa.

Puhutaan urheilusta, kun tarkoitetaan kehonmuokkausta ja ihannevartalon saavuttamista. Puhutaan terveellisyydestä, mutta hehkutetaan erilaisia dieettejä, joilla pyritään saavuttamaan kauneusihanteet, joiden saavuttaminen terveellisin keinoin ei ole mahdollista. Puhutaan hyvinvoinnista, kun samalla viedään kroppaa niin fyysisesti kuin henkisesti äärirajoille ja esimerkiksi kielletään itseltä tiettyjä nautintoja. Puhutaan aitoudesta ja luonnollisuudesta, kun samaan aikaan vaaditaan epäluonnollisia ominaisuuksia, kuten yhtäaikaista rasvattomuutta ja kurvikkuutta – ja sitten vielä kaiken päälle piilotellaan sitä, että itsekin on sorruttu turvautumaan esimerkiksi kauneusleikkauksiin. Ja samaan aikaan jatketaan oman aitouden ja hyvinvoinnin hehkuttamista ja kehoitetaan ihmisiä hyväksymään itsensä sellaisina kuin he ovat.

Ei ihmekään, jos tässä menee monella pää sekaisin (ja koko kroppa, jos yrittää toteuttaa kaikkea yllä mainittua).

Mitä terveys ja hyvinvointi oikeasti ovat?

Tähän kysymykseen on yhtä monta vastausta kuin kysyjää. Terveys ja hyvinvointi merkitsevät jokaiselle hiukan eri asioita. Yhteisiä asioita ovat esimerkiksi se, että välttyy sairauksilta ja että oma keho sekä mieli toimivat, kuten niiden keskivertoihmisellä kuuluukin toimia.

Jos kuitenkin haluaa määrittää terveyden ja hyvinvoinnin tarkemmin, niin mielestäni helpompaa on vastata kysymykseen, mitä terveys ei ainakaan ole.

Yksinkertaisuudessaan: mikään äärimmäisyyksiin viety ei koskaan ole terveellistä. Oli kyse sitten urheilusta, jostain harrastuksesta, työstä tai ruokavaliosta, niin ne kaikki voivat joko tuoda terveyttä ja hyvinvointia, mutta pahimmassa tapauksessa myös viedä ne.

Toisin sanoen terveellisyyteen kuuluu mielestäni tietty rentous ja kohtuus. Se, että tekee asioita, jotka ovat itselle intohimo – muttei pakkomielteisesti. Se, että tekee töitä tavoitteidensa saavuttamiseksi – muttei keinolla millä hyvänsä. Se, että haastaa itseään – muttei ole liian kurinalainen.

Nämä eivät tosiaankaan ole helppoja tavoitteita. Ja jotta osaa määritellä omat tavoitteensa, niin lisäksihän on vielä tiedettävä, mitä elämältään haluaa. Se ei ole mikään maailman helpoin kysymys, eihän?

Tavoitteena hyvinvointi ja onnellisuus

Monen tavoite on kenties sama kuin minun: olla onnellinen, edistää omien läheisten onnea ja saada aikaan jotain hyvää tässä maailmassa.

Oman onnensa kaikkia palikoita ei voi tietenkään koskaan täysin kontrolloida. Terveys voi mennä, vaikka kuinka yrittäisi tehdä töitä sen eteen. Läheiset voivat olla onnettomia ilman, että itse voi heitä auttaa. Maailmassa tapahtuu pahaa, vaikka itse kuinka yrittäisi sitä vastustaa.

Mutta vain ja ainoastaan me itse rakennamme sen, miten asennoidumme kaikkeen väistämättä tapahtuvaan ja mitä teemme kaikella sillä, mikä on itse päätettävissämme.

Jokaisen toiminnassa pohjana on se, että on itse onnellinen ja sinut itsensä ja oman elämänsä kanssa. Vasta sen jälkeen on rahkeita auttaa muita eli oma onnellisuus on oikeasti se kaiken lähtökohta, vaikka se itserakkaalta kuulostaakin. On oltava tyytyväinen itseensä niin ulkoisesti kuin sisäisesti.

Ja sehän se kaikkein vaikeinta onkin, ja fitness-buumi hämmentävine ristiriitaisuuksineen on siitä mitä ilmiselvin ja surkuhupaisin osoitus.

Jokainenhan haluaa olla sinut omat kehonsa kanssa ja näyttää hyvältä. Mutta pelkkä ulkoinen ”hyvännäköisyys” ei valitettavasti tee onnelliseksi. Sen tähden olen sitä mieltä, ettei elämäänsä pidä elää liikaa ulkonäkö edellä.

Väitän, että kaikelle toiminnalleen pitää löytää myös jokin sisäinen motiivi ja ilo: se, että siitä saa hyvää oloa, että se on hauskaa, että oppii jotain uutta, että saa uusia kavereita, että pääsee haastamaan itseään, että oma mieli ja kroppa kehittyvät…

Silloin innostus kantaa läpi elämän ja tekemisestä juurtuu parhaimmillaan kokonainen elintapa.

Toki esimerkiksi hyvin ylipainoisen kannattaa yrittää innostua liikunnasta ulkoisista syistä eli painonpudotuksen takia. Mutta väitän, että silloinkin motiiviksi on löydettävä muutakin kuin pelkkä ulkonäkö – muutenhan harrastuksen lopettaa, kun paino on laskenut, ja pahimmillaan paino nousee taas. Jos taas innostuu aidosti jostain liikunnasta, tulos on varmasti oman terveyden ja hyvinvoinnin kannalta kestävämpi.

Ja itse asiassahan pieni ylipainokaan ei ole niin vaarallista, jos silti on liikunnallinen ja kehosta löytyy lihasta. Vaikkei paino putoisi yrityksistä huolimatta, on silti parempi liikkua ja olla oma muhkea itsensä kuin olla liikkumatta – mutta jos ainoa liikkumisen motiivi on painonpudotus, niin tapahtuuko näin?

Toisille tiettyjen asioiden saavuttaminen on tietysti helpompaa kuin toisille. Osa elämää on, että oppii elämään sen faktan kanssa – ja suhtautumaan siihen rennosti. Toisen saavutukset kun eivät ole itseltä pois. Itsensä on opittava hyväksymään sellaisena kuin mihin itse parhaimmillaan pystyy.

Epätäydellisenä voit olla mitä parhain esikuva!

Täydellisyyteen pyrkiminen on sitä paitsi mielestäni suorastaan naurettavaa ja surullistakin. Kukaan ei ole täydellinen, ja mielestäni kiehtovampia ovat tarinat heistä, jotka oppivat elämään ”epätäydellisyyksiensä” tai suoranaisten ongelmiensa kanssa kuin he, jotka esittävät täydellistä tai pyrkivät siihen.

Vai miksi luulette, että erilaiset selviytymistarinat kiehtovat meitä?

Itse välillä lähes toivon, että minussa olisi joku ”vika”. Onhan se kivaa olla laiha ja ihan nätti, mutta jos olisin vaikkapa ylipainoinen tai minulla olisi jokin vamma, niin minulla olisi myös vaikuttava ”ase”, jota oikein käyttäessäni voisin toimia upeana esikuvana ja viedä tiettyjä sanomia vakuuttavammin eteenpäin kuin tällaisena.

Itse arvostan nimittäin kovasti heitä, jotka jostain rajoitteesta huolimatta ovat positiivisia ja toteuttavat omia unelmiaan.

Toisaalta arvostan myös sellaisia ihan ”tavallisia” ihmisiä, jotka ovat ehkä vähän ylipainoisia, eivätkä aivan vallitsevien kauneusihanteiden mukaisia, mutta jotka ovat silminnähden sinut itsensä kanssa, joilla on ihan hyvä fyysinen ja psyykkinen kunto sekä arvot kohdallaan. Liikunnalliset miehet, joilla on vähän mahaa ja naiset, joilla elämä näkyy kropasta – ja onnellisuus sekä hyvinvointi paistavat kasvoilta.

Tällaisilla ihmisillä on valmiudet toimia mitä parhaana esimerkkinä ja esikuvana siitä, mitä oikeasti on terveys, hyvinvointi tai liikunnallisuus – ei heillä ihanteet täyttävillä ”täydellisillä ihmisillä”, joissa ainoa kiinnostava asia on heidän omat (surkuhupaisat) kriisinsä itsensä kanssa.

Inspiraatiota, muttei suoraa mallia esikuvilta

Toisaalta yhtä vähän kuin on väärin olla vähän ylipainoinen tai ei-niin-ihanteiden mukainen, niin on myös ihan oikein olla supertimmissä kunnossa. Se, mitä tässä eniten arvostelen, ovat ne motiivit, jotka ihmisiä ajavat eteenpäin ja joista me otamme esimerkkiä.

Onhan nimittäin inspiroivaa seurata esimerkiksi urheilijoiden etenemistä omilla poluillaan sekä sitä työtä, jolla he ovat saavuttaneet sen, mitä ovat tai jonka avulla he jaksavat tavoitella unelmiaan.

Mielestäni on kuitenkin tyhmää ihailla pelkästään urheilijoiden ”timmejä kroppia” ja piukeita lihaksia, vaan antaa arvo sille duunille, joka niiden eteen on nähty. Jos haluaa itse yltää samaan, on oltava halukas uhraamaan parhaimmillaan koko elämänsä – ja mahdollisesti terveytensäkin – urheilulle tai vaihtoehtoisesti vaikkapa sille, että saa sen haluamansa rasvattoman ja hyvännäköisen kropan, jos oman suorituskyvyn ja taitojen kehittäminen ei innosta.

Mutta jos haluaa olla terveellinen ja onnellinen sekä voida hyvin, niin erilaisten esikuvien, kuten urheilijoiden oppeja ei kannata noudattaa orjallisesti, vaan ottaa heistä mallia kohtuudella. Ajatelkaapa miten hienoa on, kun on ihmisiä, jotka tekevät asioita todella intohimoisesti ja äärimmäisyyksiin mennen ja siten inspiroivat meitä, mutta meidän itsemme ei välttämättä tarvitse uhrautua samaan, vaan voimme yksinkertaisesti poimia heidän tekemisistään parhaat palat?

Fit ilman fitnessiä!

Ja loppuun vielä: hyvään kuntoon voi oikeasti päästä terveellisellä tavalla ja siten, ettei elä liian kurinalaisesti, vaan syö omaan kulutukseensa nähden sopivasti ja melko monipuolisesti, ei treenaa kohtuuttomasti, eikä vanno minkään fitnessin nimeen. Avain tähän on mielestäni juuri se aiemmin mainittu kohtuus kaikessa sekä se, että löytää motiivikseen jotain syvempää kuin pelkän ulkonäön.

Meistä Markku edustaa esimerkkinä huippu-urheilijaa, joka voi omilla toimillaan inspiroida meitä kaikkia, mutta jonka touhuista tosiaankin kannattaa filteroida vain ”terveimmät palat” – kuten asenteen ja rennon suhtautumisen ravintoon.

Minä nimittäin Markun vaimona tiedän sellaisia asioita, jotka kenties inspiroivat jopa Markun timmiä kroppaa ja huimaa suorituskykyä sekä voimaa enemmän.

Yksi näistä asioista on se, että Markku ei elä mitenkään kurinalaisesti. Hän voi syödä ihan mitä vain, ja et uskoisi, jos tietäisit, miten paljon suklaata ja karkkia hän vetää (kaikki fitnessintoilijat: saisitte sydänkohtauksen, jos tietäisitte) – juju on siinä, ettei hän syö kuitenkaan liikaa. Hän ei treenaa tajuttoman paljon, vaikka virallisissa paperissa miehen treenilukemat näyttävätkin lukua, joka on maassamme tarpeen, jotta ihminen hyväksytään ”huippu-urheilijaksi” (me kun elämme ”määrä korvaa laadun” -urheilukulttuuria).

Lisäksi Markku ei treenaa ulkonäkö edellä, vaan hänen motiivinsa kumpuaa jostain ihan muualta: halusta olla jonain päivänä maailman paras renkailla. Todennäköisyys, että se tapahtuu, on kuitenkin äärimmäisen pieni, mutta silti hän jaksaa uskoa omaan tekemiseensä. Siinä rinnalla hän kuitenkin on rakentanut todellisen n onnellisuutensa jonkin ihan muun kuin huippu-urheilun varaan – urheilu-ura kun saattaa päättyä milloin tahansa kuin seinään.

Se, että on supertimmissä kunnossa, tulee vähän niinkuin kaupan päälle, eikä ole vaatinut mitään ihme dieettejä, puntaroitua syömistä, tarkkojen treeniohjelmien noudattamista tai muuta höpöhöpöä, vaan se on rakennettu intohimolla urheilua kohtaan sekä kovalla työllä ja omistautumisella.

Entäs minä sitten? Itse edustan ”normaalimpaa” liikkujaa, joka liikkuu ennen kaikkea siksi, että saan siitä niin fyysistä kuin henkistä hyvää oloa ja nykyisin paljolti myös siksi, että on upeaa kehittää itseään ja oppia uusia temppuja. Noin puolitoista vuotta sitten innostuin ensimmäistä kertaa elämässäni voimaharjoittelusta, minkä seurauksena aloin myös saada vähän tervetullutta lihaa luideni ympärille sekä uutta niin fyysistä kuin henkistä voimaa – siinä samalla kroppanikin on tullut minulle yhä tutummaksi ja olo omissa nahoissa on muuttunut entistä paremmaksi, ja ulkoinen hyvä olo on kasvanut minullakin kuin kaupan päälle sisäisen hyvinvoinnin mukana.

Ja onhan se toki kivaa olla hyvässä kunnossa ja tyytyväinen itseensä – mutta se ei olisi sen arvoista, jos se varsinainen tekeminen ei olisi äärettömän kivaa. Ja vaikka me olisimme Markun kanssa kuinka fit ulkoisesti, niin me jatkamme nyt tässä parhaillaankin suklaidemme (ei tosiaankaan minkään raaka- tai tumman suklaan!) mussuttamista ja skumpan nauttimista – ja näytämme pitkää kieltä fitnessille!

Unohtakaa siis se saamarin fitness, syökää monipuolisesti ja kohtuullisesti, harrastakaa monipuolisesti ja kohtuullisesti liikuntaa ja etenkin niitä lajeja, joista eniten nautitte. Oppikaa uutta, säilyttäkää lapsenmielisyytenne, leikkikää, nauttikaa, riehukaa. Hemmotelkaa itseänne ja läheisiänne. Voikaa hyvin ja levittäkää omalla asenteella positiivisuutta myös muihin. Panostakaa ulkonäköönne, mutta älkää rakentako kaikkea sen varaan. Toteuttakaa itseänne, tehkää töitä niiden asioiden eteen, jotka haluatte saavuttaa ja jotka tekevät teidät onnelliseksi. Älkää haikailko vatsalihasten perään, vaan tehkää jotain niiden saavuttamiseksi – tai unohtakaa ne ja keskittykää muuhun. Inspiroitukaa muiden touhuista ja tavoitelkaa unelmianne ja ihannevartaloanne, mutta tehkää se niin, ettette mene äärimmäisyyksiin. Olkaa supertimmejä tai älkää olko – ja molemmissa tapauksissa: älkää ottako itseänne liian vakavasti!