Mietin aina välillä, olenko epäonnistunut.

Olin se kympin tyttö, jonka keskiarvo oli parhaimmillaan 9,5 ja kirjoitin kolme ällää. Menin kiltisti suoraan lukion jälkeen yliopistoon.

Siitä sitten alkoikin ”alamäki”. Huomasin, ettei minua kiinnostanut enää edetä kuten ”kuului”. En innostunut ”opiskelijaelämästä” kaikkine tapahtumineen ja järjestötoimintoineen. Toisaalta vaikka menin nuorena naimisiin, kapinoin myös sitä kaavaa vastaan, että naimisiin meno tarkoittaa seuraavaksi lasten hankintaa, auton ostoa, sitten asuntolainan ottoa ja sen myötä vakityöpaikkaan asettumista. Eikä vähiten siksi, koska siinä vaiheessa on ”pakko”, jotta selviää lainasta ja lapsista ja jotta voi elää samalla elintasolla kuin ”kaikki muut”.

Ei kiitos. Mitä sen sijaan aloin kaipaamaan?

Itse asiassa en mitään. Siinä se juuri onkin – löysin onnellisuuden tekemällä asioita, joista nautin ja toteuttamalla aidosti itseäni ja viettämällä mahdollisimman paljon aikaa sen ihmisen kanssa, jota eniten rakastan ja jonka kanssa ei ole niin väliä, mitä teen, kunhan teemme sen yhdessä. Ja jonka mielestä on itsestään selvää, että on ok tehdä elämässään juuri niitä asioita, jotka tekevät onnelliseksi.

Löysin siis onnen, vaikken vielä ollut saavuttanut juuri mitään tai ainakaan en niitä sellaisia asioita, joista kai kaiken järjen mukaan tässä kapitalistisessa yhteiskunnassamme kuuluisi haaveilla.

Toki täytyy kuitenkin pärjätä ja tulla toimeen. Mutta pienistä tuloista huolimatta se ei ole ollut meille ongelma.

Tiedän, että pienillä tuloillakin voi saada tajuttoman paljon, kun osaa käyttää rahansa oikein ja sellaisiin asioihin, jotka oikeasti tuovat itselle iloa.

Nuorena haaveilin esimerkiksi lentäjän, tutkijan ja lääkärin urasta. Lentäjäkouluun minua ei otettu, mutta olisin toki voinut yrittää uudestaankin, ja nyt vanhempana ja kypsempänä veikkaan, että saattaisin päästäkin. Mutta enää en halua. Lääkäriksi tai tutkijaksi minusta varmasti olisi myös saattanut olla, jos motivaationi ei olisi kuollut.

Miksi motivaationi sitten kuoli? Noh, lentäjänä en pääsisi esimerkiksi toteuttamaan omaa luovuuttani ja lisäksi olisin paljon poissa kotoa ja rakkaani luota. Olisiko tienaamani raha sen ”ajan menetyksen” arvoista? Tutkijana tai lääkärinä olisin voinut tehdä mullistavia esimerkiksi ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin liittyviä löydöksiä tai pelastaa ihmishenkiä ihan konkreettisestikin. Mutta epäilen, etten olisi ollut onnellinen siinä työssä.

Oman ja läheisteni onnellisuuden lisäksi minulla on kuitenkin edelleen suuri toive/tarve tehdä jotain hyvää ja antaa tekemisilläni myös muulle maailmalle. Olen kuitenkin huomannut, että niiden toteuttaminen voi löytyä paljon ”vähemmästäkin” kuin tuon kaltaisista ammateista.

Otetaan esimerkiksi vaikkapa lääkäri. Hän saattaa pelastaa ihan konkreettisesti ihmishenkiä. Mutta jokaista ihmistä hänkään ei pelasta, vaan aina osa hoidettavista kuitenkin kuolee, eikä hän pysty auttamaan asiaa. Silloin ”pelastajana” saattaakin toimia joku ihan muu ihminen, kuten joku, joka rakastaa ja osaa olla ”oikein” ihmisen kanssa loppuun asti. Se ei välttämättä ole psykologi tai sairaanhoitaja, joista monella ei ehkä päivätöissään ole 100 % mahdollisuutta kohdata ihmistä tarpeeksi läheltä ja oikeasti rakastaa jokaista. Vaan parasta olisi, kun se olisi ihminen, joka muutenkin on toista lähellä ja rakastaa – ja jonka asenne on oikea.

Mutta kuinka monelta meistä sellainen onnistuu? Kuinka moni meistä ei ole niin turhautunut, stressaantunut tai kiireinen, että oikeasti pystyisi ”pelastamaan” toisen ihmisen hädän hetkellä ja olemaan läsnä ja vieläpä oikeanlaisella asenteella? Oikeanlainen asenne vaikeisiin asioihin tuskin löytyy ihan yhtäkkiä sellaisina kriittisinä hetkinä, jos ei ole ollut aikaa olla toista lähellä jo aikaisemmin ja muovata yhdessä elämänasenteitaan ja arvojaan kohdilleen.

Ne joilla sitä aikaa onkin, kuten että he ovat työttöminä (vaikka vain hetkellisesti) tai muuta vastaavaa, ovat sitten kenties sen takia stressaantuneita kun kokevat, että ovat epäonnistuneita eivätkä pysty pärjäämään esimerkiksi vähemmillä tuloilla ja ymmärrä, että aika sitä suurinta rahaa on ja että itsensä toteuttaminen tuo onnea ja hyvinvointia.

Älkää ymmärtäkö minua väärin: en toivo, että kukaan olisi työtön, aina ei ole mahdollista pärjätä pienillä tuloilla ja toivoisin, että jokainen ihminen tienaisi sanotaan vähintään 2 000 euroa kuussa (joka olisi ainakin meille ihan tajuttoman iso summa). Mitä yritän sanoa on, että ehkä vähemmän onkin enemmän esimerkiksi uranluontiasioissa ja hyvää voi tehdä, vaikkei tukka putkella loisi itselleen kunniakasta työuraa – ja ehkä jopa paremmin silloin, koska silloin oikeasti jää enemmän aikaa omasta hyvinvoinnista huolehtimiselle, omille läheisille, itsensä toteuttamiselle ja ”oikeanlaisen” asenteen vaalimiselle.

Se että loputtomiin vaan tahdomme enemmän ja enemmän ja vedämme kaiken överiksi, ei ehkä johda siihen, mitä etsimme.

Onni ja hyvä elämä pitää löytää tästä ja nyt.

Itse yritän ajatella, että yksi isoimmista etuoikeuksista ei ole raha, vaan asenne ja ymmärrys uskaltaa tehdä maailmassa vähemmän.

Vähemmän saattaakin olla enemmän.

Tällä tarkoitan sitä, että kun tekee vähemmän töitä ja sellaisia töitä, joita oikeasti rakastaa, eikä ehkä edes koe työksi, lopputuloksena saattaa olla onnellisempi. Tiedän, ettei raha tuo onnea, koska olen onnellinen jo nyt, eikä sitä rahaa ole kovin paljoa, vaikka kuitenkin tarpeeksi. Mutta se, mikä minulle on tarpeeksi, tuntuu olevan monille muille naurettavan vähän.

”Oma kokemukseni on, että mitä antautuneempi ihminen on työlleen, sen tarpeettomampi hän on ympärillään oleville ihmisille, koska hänellä ei ole mitään annettavaa muille sen työn lisäksi.” (poiminta tästä HS:n kolumnista)

Siksi sanonkin, että vähemmän töitä ja lisäksi ”oikeanlaista” työtä. Me esimerkiksi olemme päättäneet tehdä töitä yhdessä ja yrittäjinä. Se tarkoittaa tavallaan 24/7 töiden tekoa, tavallaan taas sitä, ettemme tee yhtään töitä, jos onnistumme luomaan itsellemme tulot tekemällä sitä, mitä muutenkin haluaisimme tehdä, vaikkei siitä meille maksettaisi. Jos emme pärjää, teemme sen verran jotain muuta että pärjäämme.

Mutta jos nyt hyppäisin siihen perus ”oravanpyörään” ja menisin vakitöihin jonnekin vain tulojen takia se tarkoittaisi, ettei minulla jäisi niin paljon paukkuja tehdä sitä, mitä oikeasti haluaisin tehdä eli sitä, mikä tekee minut onnelliseksi ja jossa pystyn toteuttamaan parhaiten itseäni – ja sen myötä tuomaan eniten hyvää tähän maailmaan.

Sen valitseminen vaatii kuitenkin rohkeutta ja ehkä hulluuttakin tässä vallitsevassa ilmapiirissä ja työasenteessa.

Kuvien mekko on 50-luvulta New Yorkista ja ostettu Hoochie Mamasta. Poncho on äitini vanha. Vaatteista lisää myöhemmin omassa postauksessaan, ja itse asiassa ajattelin aloittaa jokaviikkoisen ”mekkomaanantai”-postaussarjan, koska noita erilaisia mekkoja on kertynyt aika paljon – ja koska ihana aihe! <3