Isot onnittelut jokaiselle tänä lauantaina valkolakin saavalle sekä jokaiselle muullekin valmistujaisiaan juhlivalle ja heille, jotka jättävät taakseen yhden elämänvaiheen ja astuvat kohti uutta ja tuntematonta!
Kun itse painoin ylioppilaslakin päähäni kahdeksan vuotta sitten, en olisi osannut kuvitellakaan, mihin elämä minua vie. Ja juuri niin sen kuuluikin olla – ja on yhä edelleen.
Kuulostan ihan vanhalta mummolta, kun tämän sanon, mutta olin silloin 18-vuotiaana tuoreena ylioppilaana vielä ihan täysi kakara. Olin vasta alkamassa kasvaa siksi ihmiseksi, joka nyt olen – siis minuksi. Olin vielä ihan raakile verrattuna nykyiseen.
Ja itse asiassa tajusin tuon asian jo muutamaa vuotta myöhemmin, kun olin menossa naimisiin. Miten saattoikaan olla, että ensinnäkin ylioppilaaksi – ja täysi-ikäiseksi ”aikuiseksi” – julistetaan lapsi ja että vieläpä samanlaisten lapsien annetaan kaiken lisäksi mennä naimisiin? Se tuntui totaalisen utopistiselta, mutta samaan aikaan se oli myös yksi naimisiin menon hauskimpia puolia.
Nimittäin se, että tajusi, ettei minun tästä tarvitse miksikään tylsäksi aikuiseksi muuttua, vaikka tällaisia virstanpylväitä saavutankin, vaan voin olla yhä se sama eksynyt itseään jatkuvasti etsivä kakara ja jatkaa omaa elämääni samaisella iloisella asenteella kuin ennenkin. Toisin sanoen silloin koin valaistuksen, että eivät ne aikuisetkaan – edes naimisissa olevat sellaiset – välttämättä ole sen kummallisempia tai tylsempiä tai oikeasti edes niin kauhean ”aikuisia” tyyppejä, vaikka niin aina olinkin kuvitellut.
Toki sellaiset asiat kuin täysi-ikäisyys, valmistuminen, omilleen muuttaminen, ajokortin saaminen ja naimisiin meneminen tuovat mukanaan uusia vastuita (ai että vihaankin tuota sanaa). Mutta ”vastuun” ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa yhtä kuin tylsyys.
Minä heittäisin mieluummin koko vastuu-sanan roskikseen ja korvaisin sen esimerkiksi seuraavilla: välittäminen, huolenpito, rohkeus, uskallus, tunnollisuus, harkitsevaisuus, rohkeus, itseluottamus, varmuus, rehellisyys, heittäytyväisyys, avoimuus sekä esimerkiksi vilpittömyys ja puhdas hyvyys.
Ja vapaus. Ennen kaikkea VAPAUS.
Nuo ovat nimittäin ominaisuuksia, joita itse ihailen ja joiden toivoisin jonain päivänä kuvastavat sitä, mitä minä olen.
Kuva yhdestä yo-kuvauksestani viime keskiviikolta.
Lapsena sitä on ikään kuin oikeus olla epätäydellisempi ja puutteellisempi kuin aikuisena, mutta totuus on, että aikuisenakin sitä on ihan yhtä puutteellinen kuin lapsena. Aikuisiällä oma tietoisuus omista puutteista kuitenkin kehittyy, jos niin haluaa ja sille antaa mahdollisuuden. Siten koen, että aikuisiällä ihmisellä on aina vain paremmat eväät kehittää niitä piirteitä, jotka näkee hyviksi ja tavoittelemisen arvoisiksi.
Lisäksi on juurikin se vapaus lähteä kehittämään itseään juuri siihen suuntaan kuin haluaa. On vapaus tehdä omat valintansa ja vapaus kulkea itse valitsemaansa polkua.
Luultavasti te muutkaan tuossa tilanteessa olevat ette tiedä sen paremmin kuin minäkään, että mikä se ”oikea” polku on. Mutta se ei haittaa. Tai ehkä jotkut tietävät, mutta huomaavat jossain vaiheessa olleensa väärässä. Niin kävi minullekin monessakin asiassa.
Oleellista on, että kaikki on avointa. Etenkin nyt, mutta myös tulevaisuudessa.
Eli vaikka nyt hehkutetaankin nuoria ja vastavalmistuneita niin muistetaan, että ihan yhtä lailla vapaus ja valintojen mahdollisuus ja tuntematon tulevaisuus on avoinna meille muillekin. Elämä ehkä alkaa 18-vuotiaana, mutta ainakin minusta se alkaa yhtä lailla jokaisena aamuna, kun nousemme ylös sängystä.
Jokaikisenä päivänä meillä on vapaus valita.
Tänä lauantaina lakin saa myös ikioma pikkuveljeni. Ainoa sisarukseni.
Ja sori – ihan sama, mitä teet ja miten valitset ja miksi valmistut ja millä arvosanoilla, niin sillä ei ole yhtikäs mitään väliä.
Olet kuitenkin aina ennen kaikkea pikkuveljeni.
Pikkuveli & isosisko.
Ps. Kiitos ja anteeksi, mutta kyllä nyt vaan tulen kuvaamaan tänään lakitustilaisuutta koulullesi + iltapäivän juhlia! Mamma käski!!! :D