Viime päivinä olen murehtinut vaihteeksi ties mitä.

On surullista, kun ihmiset vanhenevat. Haurastuvat. Sairastuvat. Jättävät meidät jonain päivänä.

Entä miksi pitää tapahtua onnettomuuksia?

Maailmalla on kärsimystä, köyhyttää, kamaluuksia, joita itse en edes pysty ymmärtämään.

On paljon pahaa, mille kukaan ei voi mitään, mutta myös paljon ihmisten toisilleen aiheuttamaa. Miksi?! Miten paljon parempi paikka maailma olisikaan jo sillä, että lakattaisiin tekemästä pahaa muille.

Mutta kannattaako näitä asioita murehtia?

Ei ehkä liikaa, mutta sopivasti kyllä. Ei ole nimittäin oikein sulkea silmiään, ja välinpitämättömyyskin on mielestäni tietynlaista pahuutta, etenkin jos se on tietoista. Lisäksi uskon, että jo pelkän empatian ja ajatusten avulla maailmasta tulee parempi paikka sen lisäksi, että siitä on myös hyötyä itselle.

Koko elämä on nimittäin arvokkaampaa, kun tiedostaa – tai ainakin yrittää tiedostaa – sen ikävätkin asiat. Niiden rinnalla kaikki hyvä ja kiva näyttää entistä ihanammalta ja tärkeämmältä, ja osaa olla kiitollinen siitä, miten hyvin itsellä on asiat.

Mutta siinä piileekin se suurin murhe: Onko ok vaan itse leijailla jonkin onnellisuuden kuplan sisällä, vaikka tietää, että monilla ympärillä on vaikeuksia, kipuja, isompia murheita kuin itselläni?

Toivoisin, että voisin tehdä jotain heidän hyväksi. Mutta usein tuntuu, että en osaa.

Edes oikeiden sanojen löytäminen oikeina hetkinä on vaikeaa. Sanoilla ja eleillä voisi kuitenkin tehdä niin paljon. Mutta siinä missä osaan kirjoittamalla muotoilla asioita, niin tuntuu, että suustani tulee ulos vain sammakoita ja kaikenlaista epämääräistä, joka kuulostaa aina ihan väärältä.

Ja tällä hetkellä tuntuu, etten saa kirjoittamallakaan oikein purettua edes pientä osaa kaikista ajatuksistani. Lisäksi tuntuu tekopyhältä yhtenä hetkenä vuodattaa kyyneleitä jonkun toisen ihmisen kohtalon takia ja toisena hetkenä kirmailla onnesta soikeana uudessa mekossa ja korkkareissa ottamassa höpsöjä valokuvia.

Toisaalta vaikka maailma olisi kuinka täydellinen, kaikki ihmiset eivät varmaan silloinkaan osaisi olla onnellisia. Ihmisluonteeseen tuntuu kuuluvan, että sen on vaikea olla onnellinen. Huomaan sen itsekin – jokin piru sisällä yrittää tuon tuostakin olla tyytymätön, kateellinen, katkera. Sen saman pirun kanssa joutuvat taistelemaan yhtä lailla ne, jotka ovat terveitä ja rikkaita kuin ne, jotka ovat köyhiä ja sairaita. Siinä mielessä olemme kaikki samalla viivalla.

Olisi ihanaa, jos kaikki maailman ihmiset voisivat ja osaisivat olla onnellisia. Mutta onko onnellisuuskaan hyvä ”hyvän maailman” mittari? Onnellinen ihminen on ehkä paljon mukavampaa seuraa muille ihmisille, hän ei kuormita ympäröivää maailmaa ja yhteiskuntaa omilla murheillaan tai ongelmillaan niin paljoa ja hänellä on ehkä enemmän voimavaroja tehdä hyvää kuin onnettomalla.

Mutta toisaalta onnellinen voi sortua itsekkyyteen ja välinpitämättömyyteen, jotka aiheuttavat suorasti tai epäsuorasti pahaa muille ihmisille ja muulle maailmalle. Ja valitettavasti me länsimaiset sorrumme siihen, halusimme tai emme, koska ihmiskunta nyt vaan rakentuu hyvin epätasa-arvoisten systeemien varaan…

Ehkä loppujen lopuksi meistä jokaisen täytyy kuitenkin vaan yrittää olla mahdollisimman onnellinen niillä lähtökohdilla ja mahdollisuuksilla, jotka itsellä on ja samaan aikaan myös yrittää nähdä oman kuplamme ulkopuolelle ja yrittää ymmärtää muita ihmisiä, joilla lähtökohdat ja elämäntilanne ovat hyvin erilaiset.

Tietenkin helpompaa on vain sulkeutua omaan kuplaansa. Mutta vaikka itse haluan olla onnellinen, en haluaisi tehdä sitä sulkemalla silmiä kaikelta ikävältä ja olemalla liian välinpitämätön tai liian itsekäs.

Onnellisuuden avaimiin kuuluu kuitenkin se, että saa toteuttaa itseään ja elää, kuten haluaa, ja se vaatii tietynlaista itsekkyyttä. Missä menee sitten ”sallittavan” itsekkyyden raja, jos ei nimittäin kuitenkaan halua olla paha ihminen? Onko mahdollista olla ”sopivasti” itsekäs siten, että saa sen tuomalla onnellisuudella tuotua ympärilleen sen verran hyvää, että se ikään kuin kompensoi sen itsekkyyden?

Mielestäni onnellisuuden avaimia ovat myös iloisuus sekä tietynlainen rento ”pilke silmäkulmassa” -elämänasenne. Miten vielä yhdistää ne tähän dilemmaan?

Mitä ajatuksia sinulla heräsi? Murehtiiko kukaan muu koskaan, että on paha ihminen ja että on ilkeyttä olla onnellinen?