Palasimme viime tiistaina Kuuban reissultamme. Reissun jälkeen minulla on taas ollut sellainen tietyllä tapaa omituinen olo.

Monet asiat täällä kotosalla tuntuvat jotenkin vähäpätöisiltä ja mitättömiltä. Tätä ei pidä ymmärtää väärin, koska samaan aikaan monet tosi pienetkin asiat tuntuvat vuorostaan tosi merkityksellisiltä. Yritän selittää.

Merkityksettömimmältä tuntuu esimerkisksi some ja monet sen kautta ilmenevät asiat. Tuntuu hölmöltä lukea sieltä muiden arkisia höpinöitä ja jakaa omia kokemuksia siellä muille. Tuntuu, etteivät minua kiinnosta ihmisten höpsöt jutut ja ettei minulla ole tarvetta jakaa omia kokemuksiani muille – ne ovat minun ja minulle tärkeitä, olen kokenut ne itseäni varten, en brassaillakseni niillä muille.

Myös jotkut ihmisten ongelmat tuntuvat tosi mitättömiltä. Poden tästä tunteesta huonoa omaatuntoa, koska en tosiaankaan yritä tai halua olla muiden yläpuolella ja vähätellä kenenkään ongelmia – kaikilla tässä maailmassa on omat murheensa ja probleemansa, eikä niitä voi tai saa mielestäni vertailla ja arvottaa.

Enemmänkin kyse on ehkä tietynlaisesta voimattomuuden fiiliksestä. Kun on tavannut toisella puolella maailmaa ihmisiä, joilla on tavallaan paljon vähemmän kuin monilla meistä, mutta samaan aikaan oivaltanut, että oikeasti heillä ei olekaan sen vähempää, joillain jopa enemmän, niin totta kai se herättää ajatuksia ja tunteita, kuten turhauttaa ja ihmetyttää, jopa surettaa. Mikseivät ihmiset vain kaikki osaisi olla tyytyväisiä ja onnellisia niissä lähtökohdissa, jotka heille on suotu? Tosi vähälläkin se nimittäin näyttäisi olevan mahdollista, ja vastaavasti ne, joilla on näennäisesti eniten, voivat niin ikään olla onnettomia.

Samaan aikaan asia ei tietenkään ole näin yksinkertainen, ja totta kai maailmassa on ja tulee varmasti aina olemaan hyvin paljon epäkohtia, joiden muuttamiseksi pitää tehdä töitä. Mutta epäkohdista huolimatta olisi hienoa, jos osaisimme olla tyytyväisiä, koska niitä epäkohtia on ja tulee olemaan aina ja kaikkialla. On ihmiselle kirous, jos rypee niissä koko elämänsä, ja ehkä elämän suurin haaste on osata olla onnellinen kaikessa maailman – ja sen oman pienen kuplan, jonka sisällä itse elää – epätäydellisyydestä huolimatta.

Mutta onko minulla edes oikeutta pohtia tällaisia asioita, kun koko maailman mittakaavassa olen kuitenkin etuoikeutettu rikas länsimaalainen, jolle kaikki on ”helppoa”?

Joskus melkein toivon, että minulle sattuisi jotain kamalaa tai menettäisin paljon asioita, koska sitten minulla olisi ikään kuin mahdollisuus ja oikeus näyttää, että siitä kaikesta huolimatta voin edelleen olla onnellinen (vai osaisinko kuitenkaan olla?). Tämä on kamala ja järjetön ajattelutapa, enkä tietenkään toivoisi kenenkään kokevan mitään ikävää, jotta hänellä olisi oikeus tai jonkunlainen pätevyys sanoa mielipiteensä tai pystyä kokemuksen kautta puhumaan jostain asiasta tai tiettyjen tai tietynlaisten ihmisten puolesta. En tietenkään toivo sitä itsellenikään, mutta välillä turhauttaa sekin, että tuntuu, ettei mitään saisi pohtia eikä puhua sellaisesta, josta itsellä ei ole suoraa kokemusta.

On kuitenkin olemassa mielikuvitus ja empatiakyky. Ne ovat niitä, joita ihminen voi hyödyntää ymmärtääkseen muita, vaikkei itsellä olisi samoista asioista suoria kokemuksia.

Olemme katsoneet viimeisimpänä Netflixistä Outlander-sarjaa. Se on ehkä paras sarja ikinä! Sen myötä olen myös taas huomannut oman mielikuvitukseni ja eläytymiskykyni voiman.

Lapsena useinkin eläydyin tosi vahvasti esimerkiksi lukemiini kirjoihin ja elokuviin ja elelin välillä ties missä mielikuvitusmaailmoissa. Näissä maailmoissa minulle myös usein sattui kaikenlaisia koettelemuksia, usein aika hirveitäkin.

Aikuisena en niin usein enää haahuile mielikuvitusmaailmoissani, vaikka toki esim. elokuvat välillä herättävät tosi voimakkaita tunteita ja eläytymistä erilaisiin ihmiskohtaloihin. Nyt kuitenkin huomaan pohdiskelevani Outlanderin tapahtumia joka päivä ja haahuilevani sarjan herättämissä mietteissä ja tunteissa.

Pääosin nämä tunteet ovat pelkoa ja surua. Välillä kun ajattelen sarjan tapahtumia, tekee vaan mieli purskahtaa kaameaan itkuun. Siis tv-sarjan tähden!

Samaan aikaan rakastan tätä sarjaa ja pidän sen aiheuttamia pelon ja surun tunteita tosi kauniina. Mikä tekisi rakastamisesta ja elämisestä niin arvokasta, jos ei olisi pelkoa sen kaiken menettämisestä?

Olisi ihan kaameaa joutua oikeasti ihan konkreettisesti elämään sellaisten pelkojen kanssa ja siksi on luksusta ja etuoikeus, että voi tiedostaa tällaisia asioita esimerkiksi tv-sarjojen, leffojen ja kirjojen kautta. Mutta maailmassa on paljon ihmisiä, jotka ihan oikeasti joutuvat elämään niiden kanssa, konkreettisesti.

Tästä tuli ehkä sekavaa ja kummallista ajatuksenvirtaa. Pointtini kaiketi kliseisesti on, että matkustelu avartaa. Sitä katsoo kaikkea aina hetken ihan erilailla, kun on reissussa ja tämän huomaa etenkin matkan jälkeen, kun palaa takaisin kaiken tutun pariin ja huomaa, että näkee tututkin asiat nyt vähän erilailla ja pohdiskelee päivä tolkulla kaikenlaista, mitä oma pieni pää ei vaan pysty pureskelemaan.

Sama pätee myös niihin tv-sarjoihin sun muihin ja niiden herättämiin tunteisiin ja ajatuksiin. Toisaalta alussa mainitsin, että kuitenkin esimerkiksi tuttavien arkiset ja pinnallisilta tuntuvat somepäivitykset sen sijaan tuntuvat jotenkin vähäpätöisiltä. Kai siinä vaivaa se, ettei niiden kautta oikeasti usein pääse kovin syvälle pinnan alle. Kuten totesin, itsestänikin tuntuu – etenkin tällaisten elämää suurempien fiilisten vallassa – siltä, että somepostausten tekeminen on tosi turhaa ja hassuakin. Ehkä se juontaa juurensa siitä, että sitä kautta on niin vaikea ammentaa ihmisistä mitään aitoa ja syvällistä irti tai oppia ja kehittyä. On niin paljon voimakkaampaa mennä ja kokea ja kohdata maailmaa ja sen ihmisiä itse kasvotusten. Tai sitten laadukkaasti tehdyn viihteen kautta. Eli vähemmän somea siis ja enemmän aitoja kohtaamisia!

Toisaalta me tarvitsemme myös ns. kevyttä hömppää ja pieniä ilon aiheita, eikä niitä pidä väheksyä. Kauniita kuvia, kevyitä tekstejä, hauskoja videoita. Niissä ei ole mitään pahaa, mutta rinnalla on hyvä olla muutakin. Kai tästä päästään siihen, että tasapaino on kaikessa hyvä. Ja se, että osaa laittaa asiat mittasuhteisiin.

Sillä vaikka olisi kuinka etuoikeutettu ja eläisi otollisissa olosuhteissa, se ei tarkoita, että osaisi olla sen onnellisempi kuin sellaiset, jotka elävät köyhemmissä ja meidän näkökulmasta vähemmän etuoikeutetuissa oloissa. Lisäksi kenen tahansa elämä voi päättyä tai romuttua yhtäkkiä ihan milloin vain. Siitäkin sain tässä juuri yhtenä päivänä muistutuksen, kun erään tuttavan kohdalla kävi juuri niin. Sellainen vasta koskettaakin, pistää miettimään ja saa arvostamaan maailmaa ja elämää <3

Ei auta kuin elää omaa elämäänsä ja yrittää olla onnellinen. Itseäni tosin auttaa se, että pohdiskelen asioita ja eläydyn erilaisiin kohtaloihin. Liiallisessa asioiden miettimisessä on toki omat riskinsä, eikä pidä sortua liiallisen märehtimisen puolelle (plus kaikkea ei voi koskaan ymmärtää, koska olemme kaikki tyhmiä ja sokeita omalla tavallamme ja katsomme maailmaa omien lasiemme läpi). Ja vaikka mielikuvituksen kautta voi maistella ihan toisenlaisia elämiä, niin ei toki pidä elää kokonaan jossain mielikuvamaailmassa, vaan tässä ja nyt.

Kuvat on meidän Kuuban reissulta.