Päivä päivältä Markku pakottaa kroppansa yhä uskomattomampiin liikkeisiin hevosella, renkailla ja nojapuilla. Monen ”tavallisen” ihmisen silmissä tällainen treenaus näyttänee hullujen hommalta. Panokset ovatkin kovat, kun on laittanut koko elämänsä likoon urheilun tähden.
Mutta Markun itsensä mielestä se kannattaa, sillä hän haluaa jonain päivänä olla maailman paras rengasvoimistelija. Tavoite ajaa miestä eteenpäin.
Huippu-urheilijan vaimona saan kuitenkin hikoilla juoksulenkkini yksin – ei toivoakaan, että Markku lähtisi mukaani. Eihän pelkässä päämäärättömässä juoksemisessa ja itsensä rasittamisessa ole mitään järkeä.
Vai onko sittenkin?
Kysyn itseltäni, miksi minä juoksen. Tottakai pysyäkseni terveenä, hyväkuntoisena ja hyvinvoivana. Joskus juoksen pois pahaa oloani tai ahdistustani, joskus juoksen, koska olen niin täynnä energiaa, etten keksi muuta tapaa purkaa sitä ulos itsestäni. Mutta kaikken tärkein syy on tämä: juoksen, jotta saisin ajatukseni virtaamaan vuolaina.
Kun juoksen, minua ei kiinnosta, minne olen matkalla tai kuinka nopeasti etenen. Pääasia on senhetkinen tunne ja ne ajatukset ja ideat, jotka syntyvät sisälläni ja tavoittavat kehoni jokaisen solun veressäni virtaavien hormonien mukana.
Kun Markku tavoittelee menestystä suoraan urheilun kautta, niin minä tavoittelen sitä välillisesti. Luotan nimittäin siihen, että ideointikykyni ja luovuuteni vievät minut pitkälle. Parhaat ideani taas syntyvät urheilun tuoman hormonihumalan alaisena. Ilman säännöllistä liikuntaa ajatukseni eivät kulje, ideani näivettyvät ja luovuuteni kuolee.
Olemme molemmat siis pahasti riippuvaisia urheilusta. Tai ehkä asia pitäisikin ajatella toisinpäin: saamme molemmat urheilusta voimaa siihen, mitä teemme ja mihin pyrimme, vaikka teemmekin sen eri tavoin.
Markku nauttii, kun voi urheilun kautta kasvattaa hauiksensa ympärysmittaa. Minä nautin, kun saan urheilun avulla ajatukseni lentämään.
Vaikka kuljemmekin omia polkujamme ja välillä päivittelemme sitä, kuinka hullun tien tuo toinen osapuoli on valinnut, niin loppujen lopuksi ammennamme elinvoimamme samasta lähteestä.
Kun hyppää hetkeksi toisen saappaisiin, niin oppii arvostamaan sitä, mitä toinen tekee – oli se sitten omasta mielestä kuinka hullua tai vaikeaa tahansa!
(ps. kiitokset Aarolle kuvausavusta)