Vuonna 2011 kesken rengaskisasuorituksen olkapää sanoi ”krunts”. Rustorengas meni rikki, ja edessä oli olkapääleikkaus sekä liki puolen vuoden kuntoutus sekä leikkauksesta kaupan päälle tullut pieni hermovamma, joka haittasi käden sisäkiertoa lähes vuoden verran. Siperia opettaa, ja kiertäjäkalvosinta vahvistavat kuminauhajumpat astuivat jokaisen treenin lämmittelyrutiiniin.
Vuonna 2014 oikea olkapää alkoi oireilla juuri ennen MM-kilpailuja, syynä supraspinatus-lihaksen jänteen joutuminen ahtaalle ja sen hankautuminen 50% poikki. Vaihtoehtona oli lähteä kilpailemaan sillä riskillä, että olkapää hajoaa vieläkin pahemmin, mutta Markku päätti jättää skaban välistä. Tästä selvittiin onneksi vain kahden kuukauden mittaisella kuntoutuksella. Tästä vammasta oppina oli olkanivelen liikkuvuudesta huolehtiminen.
Myöhemmin noin kahden vuoden ajan kyynärvarret kipuilivat ”penikkaoireita”. Erityisen paljon ne häiritsivät hevosella treenaamista. Niiden hoitamiseksi Markku murjoi säännöllisesti kyynärvarsiensa lihaksia imurinputkenpätkää vasten rullailemalla sekä teki paljon kylmähoitoja upottamalla käsivartensa jääveteen. Näiden hoitomuotojen teho kuitenkin heikkeni ajan mittaan, ja vaikka huoltavien harjoitteiden määrä kasvoi, niin hevosen viikkotuntimäärä laski tasaisesti.
Kesällä 2015 Markku päätti, kollegansa suosituksesta, leikkauttaa forkkujen lihaskalvot auki, jotta kyynärvarsien paine helpottaisi ja kivut lähtisivät. Oireilu hävisikin leikkausten myötä kokonaan. Kun hän oli täysin toipunut leikkauksista, niin siihen päälle hän huonolla tuurilla täräytti treeneissä rengasalastulossa nilkkaan kantaluun ja kuutioluun välisen nivelkapselin repeämän. Jalka tukibuutsissa mentiin seuraava kuukausi syksyä 2015.
Keväällä 2016 olkapäävaivat taas kerran synkensivät kisakautta ja estivät miestä tekemästä kisoissa vaikeimpia mahdollisia sarjoja. Tällä kertaa vasempaan olkapäähän oli supraspinatuksen jänteeseen tullut repeämää. Voitte vaan kuvitella, miltä se tuntuu urheilijasta, joka tavoittelee maailman huippua ja nyt alkaisi olla vihdoin aika oikeasti kivuta sinne.
Telinevoimistelu on siitä erityisen haastava laji, että siinä on kilpailukausi kaksi kertaa vuodessa, niin keväällä kuin syksyllä, ja lisäksi joka toinen vuosi on vieläpä Universiadit eli opiskelijoiden olympialaiset, jotka usein ovat keskellä kesää. Huippukunnossa on siis oltava vuoden ympäri, eikä koskaan ole kunnon pitkää treenikautta, jona keskittyä oikeasti pelkkään treenaamiseen ja itsensä kehittämiseen.
Ja kun sellainen treenikausi välillä suodaan, Markku ”sopivasti” usein on onnistunut juuri silloin loukkaantumaan. Kisojen kannalta se on ollut toki ihan hyvä juttu, ja tämän tuurin ansiosta hänellä ei ole esimerkiksi koskaan jäänyt SM-kisoja välistä, mutta treenaamisen kannalta ei. Jossain välissä kun pitäisi päästä kuromaan se viimeinen rako hänen ja maailman kärkivoimistelijoiden väliltä kiinni…
Viime syksynä oli kerrankin sellainen tilanne, ettei Markulla ollut kalenterissa yksiäkään kisoja, vaan hänen aikomuksena oli keskittyä yksinomaan treenaamiseen. Koulustakin olisi vapaata koko marras-joulukuu, ja tarkoituksena oli olla huippukunnossa kevään kisakaudella. Ei enää samanlaista turhauttavaa touhua kuin edellisenä keväänä.
Itse ajattelin, että nyt jos ei koskaan on Markun aika!
Sitten elokuussa, juuri kun kesän jäljiltä Markku oli pääsemässä treenivauhtiin, hänen oikea kyynärpäänsä kipeytyi voimatreeneissä. Osallistuimme Talent Suomen esikarsintoihin, joissa oli viimeinen kerta kun Markku teki rengasvoimaliikkeitä. Kyynärpäästä oli hauiksen jänne tulehtunut.
Noh, ei siinä mitään, koska hän pystyi kuitenkin tekemään joitain juttuja, kuten rengasalastuloharjoitteita. Rengasalastulo on ollut vuosikaudet Markun rengassarjan murheenkryyni ja isoin tekijä, joka erottaa hänet maailman huipuista – nyt oli siis hyvä hetki keskittyä sen hiomiseen.
Väärin opittujen taitojen muuttaminen on aikaa ja kärsivällisyyttä vievää puuhaa. Tavallaan oli puuduttavaa, mutta tavallaan tosi hienoa katsoa, miten Markku jaksoi puurtaa alastulon parissa ja lähteä liikkeelle ihan perusasioiden hiomisesta. Ja tulosta alkoi tosiaan näkyä, enkä ole ollut pitkään aikaan yhtä iloinen hänen puolestaan.
Ja parin kuukauden päästä Markku pääsi hiljalleen palaamaan myös muiden telineiden ja liikkeiden pariin. Mutta: Sitten hän meni ja putosi hevoselta, joka on miesten telinevoimistelussa se ehkä kaikkein turvallisin teline. Mutta minkäs teet, jos käy huono mäihä, niin ihan perusliikkeestä maahan mätkähtäminen ja matalaltakin alas kellahtaminen voi tehdä pahaa jälkeä, vaikka yleensä tuloksena ei olekaan kuin korkeintaan mustelma ja naurua päälle. Mutta tällä kertaa Markku putosi sen reilun metrin matkan juuri sopivasti suoraan olkapään päälle ja sellaisessa asennossa/putoamiskulmassa, että sen seurauksena solisluun pää kopsahti lapaluuta vasten aiheuttaen AC-nivelvamman.
Mitään sen pahempaa ei tavallaan käynyt, eikä tätäkään vaivaa tarvinnut leikata, vaan antaa korjaantua levossa. Mutta yhtä lailla kuin elokuun kyynärpäävaiva niin tämäkin oli tuskastuttavan hidas paranemaan. Vielä kahden kuukauden ja muun muassa yhden kahden viikon lomamatkan ( = treenitauon) jälkeenkin olkapää oli vielä kipeä. Ortopedin sanoin, ”tän tyyppinen AC-nivelen vamma on v****maisen pitkään kipeä”.
Ja tämä olkapää haittasi treenaamista vielä kyynärpäätäkin enemmän. Siinä meni marras-joulukuun suunniteltu intensiivinen treenijakso. Sitten tuli joulu, jonka alla Markku vihdoin pääsi neljän kuukauden tauon jälkeen palailemaan rakastamansa rengasvoiman pariin. Mutta joululahjaksi hän sai flunssan (influenssan?), ja taas edessä oli yksi viikon tauko.
Nyt ollaan jo tammikuun puolella, ja ensimmäinen kilpailu, EM-karsinta, on edessä jo helmikuun lopussa. Alkaako tulla kiire päästä kisakuntoon puhumattakaan, että vielä parempaan sellaiseen kuin viheliäisenä viime keväänä? No joo.
Markku aina hokee, että liikunta on terveellistä, urheilu ja etenkään huippu-urheilu ei. Vaikka kuinka treenaisi fiksusti ja pyrkisi minimoimaan vammat, niitä voi tulla.
Markun ihka ensimmäinen olkapäävamma vuonna 2011 sekä toinen vuonna 2014 olisivat teoriassa olleet mahdollisia välttää, jos mies olisi ennen sitä jo tiennyt olkapäiden liikkuvuuden ja kiertäjäkalvosinten vahvistamisen tärkeyden. Vuoden 2011 vamma ja leikkaus toivat mukaan kuvioihin kunnon kehonhuollon ja kiinnostuksen olkapäätä kohtaan. Oppi meni perille, mutta tuuri ja äärirajoille viety kroppa ei siitä palkitse tai välitä, vaan tuntuu, että vuosien varrella lisää vaan sataa niskaan.
Vuosien varrella Markun kiinnostus ja ymmärrys olkapää- ja muitakin vammoja kohtaan on toki senkun lisääntynyt. Urheiluhierojan ja fyssarin opintojen myötä tietämys on syventynyt, mutta valitettavasti sekään – kuten ei mikään – riitä suojaamaan uusilta vaivoilta tai vammoilta. Huippu-urheilu on tässä suhteessa raakaa ja armotonta peliä, jossa myös tuurilla on iso rooli.
Ja Markkuhan on oikeasti selvinnyt aika vähällä. On monia urheilijoita, meidänkin tietämiä, joilla vammakierre on oikeasti loputon ja leikkauksia voi olla takana alle 30-vuotiaana jo toista kymmentä. Monien kohdalla ne ovat se traaginen tekijä, joka estää urheilijaa koskaan nousemasta maailman huipulle tai suuren yleisön tuntemiksi, vaikka kyseessä olisi sitten kuinka lahjakas ja motivoitunut urheilija. Eikä kyse tosiaankaan aina ole vain siitä, että joku toinen treenaisi kovempaa kuin toinen tai toinen laiminlöisi kehonhuoltoa enemmän tai toinen olisi vähemmän motivoitunut, vaan niin epäoikeudenmukaiselta kuin se vaikuttaakin, joskus potentiaalisimmankin pakka menee uusiksi, koska kohtalo niin määrää.
Telinevoimistelussa renkaat ovat etenkin voimaa, mutta myös tekniikkaa ja taitoa vaativa teline (lue juttumme Esittelyssä: rengasvoimistelu). Renkailla maailman huipulle noustaan usein 20-30 -vuotiaana ja kun sinne kerran on kivunnut, niin siellä on mahdollista pysyä suhteellisen vanhaksikin. Renkaiden olympiafinaalissa on nähty jopa liki 40-vuotias voimistelija (2012).
Silti kohta alkaa jo olla aika.
Markku täyttää tänä vuonna 28.
On motivaatiota, on mahdollisuus laittaa treenaaminen opiskelujen edelle, on taitoa ja potentiaalia, on otolliset olosuhteet, on kaikki mitä tarvitaan. Toki taloudellinen tuki on pientä, voimistelu ei elätä ja kyseessä on laji, joka ei sponsoreita kiinnosta, mutta ne ovat ongelmia, jotka eivät estä nousemasta huipulle, vaikka toki voisivat tehdä huippu-urheilijan elämästä vähän helpompaa sekä osoittaa, että ympäriltä tulee tukea – tai vähintäänkin arvostusta sitä kohtaan, mitä urheilija tekee.
Toisaalta minkäänlainen ulkoapäin tuleva tuki ei suojaa siltä arpapeliltä, että kestääkö kroppa. Ainoastaan yhdellä on merkitystä siinä asiassa: kestääkö pää?
Kaikkien näiden vuosien aikana en ole koskaan kuullut Markun valittavan. Se on jotain ihan uskomatonta. Toki en näe hänen päänsä sisälle ja usein on vaikea saada hänestä ajatuksia ulos, mutta jos nyt kymmenen vuoden aikana olen yhtään mitään siitä miehestä oppinut niin se on tämä: hän ottaa vastoinkäymiset viileästi vastaan, eikä kyseenalaista niitä – ja menee eteenpäin. Ja vaikkei hän voisi tehdä voimistelusalilla muuta kuin vemputtaa kuminauhaa, hän menee sinne ja tekee sen. Ja hän menee ja tekee nekin harjoitteet, jotka eivät voisi häntä vähempääkään innostaa, mutta joiden avulla on pienikin mahdollisuus ennaltaehkäistä uusia vammoja ja vahvistaa kropan heikoimpia lenkkejä.
Renkaat ovat se voimaa vaativin teline, ja usein Markun suurimpina voimannäyttöinä nähdäänkin hänen huikeat rengasvoimaliikkeensä. Mutta jos minulta kysytään, niin niitäkin isompi voimannäyte on se, miten hän vaan jatkaa järkähtämättömänä viilipyttynä eteenpäin. Ja se, että hän tietää myös kroppansa rajat, eikä tee asioita, mihin hänen voimansa kyllä riittäisivät, mutta kropan haavoittuvaisimmat kohdat eivät.
Se jos mikä vaatii mielen lujuutta.
Välillä tuntuu epäreilulta, että miksei hänen hetkensä voisi jo koittaa. Eikö vastoinkäymisiä ole jo ollut tarpeeksi ja nyt olisi aika, että tarina huipentuu siihen huipulle kiipeämiseen ja menestykseen?
Ehkä niin vielä käykin, ehkä ei. Kaikki ei aina ole omissa käsissä. Mutta se täytyy vaan hyväksyä ja jatkaa yrittämistä.
Kuten elämässä ylipäätänsäkin.
