On pariskunta, jolla on kaksi lasta. Molemmat vanhemmat ovat vakitöissä. Heillä on auto ja omistusasunto – usein siis auto- ja asuntolaina. On kaikenlaisia pieniä kuukausittaisia kuluja, joista yhteensä syntyy vähän isompi kulu. On kuntosalikortit ja lasten harrastukset. Ja sitten vielä ne lomamatkat.
Kaikki on laskettu sen varaan, että molemmat tienaavat summan X kuukaudessa. Säästössä on ehkä kuukauden laina- ja menokulut. Tai sitten ei, vaan eletään kädestä-suuhun -periaatteella. Kun joku kuukausi jostain tulee hieman extratuloja, niin käytetään se johonkin kivaan.
Sitten toinen jää työttömäksi. Seuraa ahdistus. Turhautuminen, kun tuet eivät tulekaan heti ajallaan. Avautuminen siitä, kun rahat eivät riitä ja talokin on lähtemässä alta. Hyökkäys ulkopuolista pahaa maailmaa vastaan, joka on ajanut perheen tällaiseen ahdinkoon.
Ja voi olla, ettei toisen edes tarvitse jäädä työttömäksi, vaan nurkkaan ajaudutaan ihan vain jo siksi, että omat menot vaan kasvavat suuremmiksi kuin omat tulot. Mikään ei riitä, eikä koskaan olla tyytyväisiä. Onnellisuudesta puhumattakaan.
Näin pienituloisena tällaisten tilanteiden seuraaminen tuntuu kaksijakoiselta. Ihmiset, joiden tulot yllä kuvatun kaltaisessa tilanteessa edelleenkin ovat esim. tuplasti isommat kuin meidän, valittavat kovaan ääneen kamalaa tilannettaan ja rahattomuuttaan.
Tottakai ymmärrän heidän tilanteensa ja olen pahoillani heidän puolestaan. Toisaalta pohdin myös, että mahtavatko he miettiä koskaan, miltä heidän valituksensa tuntuvat heitä paljon pienituloisempien korvaan?
Toisaalta olen kiitollinen siitä, ettei meillä ole tuollaista riskiä. Ja olen nähnyt, että vaikka rahaa olisi kuinka paljon, ihminen voi silti olla tyytymätön ja onneton.
Raha voi jopa tehdä ahneeksi ja häikäilemättömäksi. Miksi siis janota sitä niin paljon?
Tuntuu hassulta, että joskus tuntuu, että me elämme jopa vakaammin kuin jotkut isompituloiset. Tämä on toki vain mututuntuma, sillä vaikeahan sitä on tietää ihmisten rahatilanteesta, koska raha ja tulot ovat aiheita, joista ei paljoa puhuta. Mutta pointtini on, että usein olen törmännyt sellaisilta vaikuttaviin tilanteisiin, joissa meitä paljon isompituloisemmat ovat yhtäkkiä totaaliahdingossa.
Pienituloisina meille on todella tärkeää, että meillä on rahaa säästössä. Kun tulot ovat pienet ja epävakaat, on mielestäni erityisen tärkeää, että on kunnon hätävara säästössä. Mielestäni niin kannattaisi olla aina, tulotasosta riippumatta, ja tätä ideologiaa haluan toteuttaa läpi elämäni niin hyvin kuin mahdollista.
Sillä eikös se vasta olekin rikkautta ja taloudellista varmuutta, että on useamman kuukauden, jopa vuosien, elämiskulut säästössä sen varalle, että sattuukin jotain yllättävää?
Sen sijaan vaikuttaa, että monella ei koskaan ole ”tarpeeksi rahaa”. Vaikka tulee palkankorotuksia ja omat tulot kasvavat, niin yhtä lailla kasvavat sitten menotkin. Ja se on ihan fine, jos tiedostaa asian, eikä valita siitä ulkopuolisille.
Meille on myös erityisen tärkeää, että kun ostamme jotain, maksamme sen kokonaan heti. Emme ole ikinä ottaneet lainaa, sillä säästäminen nyt vaan tulee halvemmaksi. Toki esimerkiksi asuntolaina saattaa tulla meillekin joskus ajankohtaiseksi, mutta jos joskus sen teemme, pidämme huolen, että meillä edelleen on niitä hätävarasäästöjä sievoinen summa.
Toisaalta me olemme varmaan tällainen kapitalismin kauhukuva. Eikö koko kapitalistinen talouspyörä nimittäin perustukin tuhlaamiseen ja lainanottoon, kun taas meidän ideologia on nimenomaan pitää tulot ja menot sopusoinnussa ja säästää? Hah ja pyllistys kapitalismille!
Itsestäni nimittäin tuntuu, että tällä lailla olemme vapaita ja nimenomaan rikkaita. Emme elä velassa, kukaan taho – kuten pankki – ei ”omista” meitä ja emme ole riippuvaisia säännöllisistä (isoista) tuloista, koska olemme rakentaneet elämämme sen varaan, ettei sellaisia ole eikä lähiaikoina ehkä edes tule. Ja tärkeimpänä: tiedämme, että osaamme säästää ja että näin ”vähälläkin” voi kokea itsensä rikkaaksi ja – vielä parempaa – onnelliseksi.
Koska ”tyydymme” vähiin tuloihin, voimme nimittäin elää juuri siten kuin haluamme ja toteuttaa itseämme. Olemme valinneet, että teemme unelmiemme työtä, vaikka sen ”hintana” ovat, ainakin toistaiseksi, pienehköt tulot. Anti on nimittäin suurempaa, sillä saamme toteuttaa itseämme, tehdä asioita, joista tykkäämme ja joissa meillä on eniten annettavaa maailmalle sekä parhaat edellytykset olla itse onnellisia ja meillä on mahdollisuus viettää paljon aikaa yhdessä.
Me nimenomaan arvotamme itsemme toteuttamisen, valitsemamme elämäntyylin ja AJAN arvokkaammiksi kuin isot tulot. Kun olen tiedostanut tämän, olen myös pystynyt lakata itkemästä rahan perään ja olla tyytyväinen juuri näin. Ja kateudesta ja tyytymättömyydestä eroon pääseminen on hyvin iso askel kohti onnellisuutta.
Pienistäkin tuloista pystyy säästämään uskomattoman paljon. Se vaatii toki aluksi ehkä vähän pihistelyä sekä aikaa ja valintoja. Näistä viimeisin, omat valinnat, on mielestäni ehkä se tärkein.
Me esimerkiksi emme ole koskaan olleet mitään bilettäjiä tai ”ulkona kävijöitä”. Jos ajatellaan, että olisimme viimeisen 10 vuoden aikana 17-27-vuotiaina käyneet kerran viikossa baarissa ja ostaneet pari drinkkiä eli tuhlanneet kerralla noin 15 euroa, siitä olisi kertynyt 10 x 52 x 15 € = 7 800 €. Tai ajatellaan, että olisin opiskeluaikanani ostanut kahdesti viikossa neljän euron erikoiskahvin viiden vuoden ajan, niin siitä olisi tullut 5 x 104 x 4 € = 2 080 €. Tai jos Markku käyttäisi nuuskaa, niin paljonko siihen olisi mennyt vaikka viidessä vuodessa? Ei hajuakaan, paljonko nuuskaa kuluu ihmisillä, mutta jos nyt heitettäisiin, että vaikka yksi 30 € ”paketti” kuussa, niin 5 x 12 x 30 € = 1 800 €.
Näitä esimerkkejä voi toki keksiä vaikka kuinka paljon, ja toisaalta on asioita, joihin me olemme kaikki nämä vuodet ”tuhlanneet” enemmän kuin muut – kuten suklaaseen satoja euroja vuodessa – mutta pointtini on, että pitää olla itse tietoinen siitä, mihin on valmis rahansa laittamaan ja missä taas voisi säästää. Valintoja siis.
Me pyrimme säästämään myös esimerkiksi seuraavilla tavoilla: emme ikinä heitä ruokaa roskikseen, vaan ostamme vain sen, mitä syömme; suosimme ale-tuotteita ja halvimpia vaihtoehtoja; emme tee heräteostoksia, vaan harkitsemme tarkkaan, ennen kuin teemme uusia hankintoja; asumme vuokralla opiskelija-asunnossa; lykkäsimme oman auton hankintaa mahdollisimman pitkään ja kun sen ostaminen tuli pakolliseksi, ostimme tonnin auton, jonka ykköskriteeri on toimivuus ja se, että siihen löytyy helposti varaosia.
Toisaalta alkuvuosien pihistelyn jälkeen kun niitä säästöjä alkoi kertyä, niin on tuntunut todelliselta luksukselta, kun voi olla vähän huolettomampi. Markku on yksin asuvana lukiolaisena kokenut senkin, että on joutunut kuun lopussa laskemaan hiluja, keräämään panttipulloja voimistelusalilta ja miettimään, mitä pystyy ruokakaupasta enää ostamaan, ja sellainen ei tosiaankaan ole kivaa, eikä kenenkään pitäisi joutua siihen tilanteeseen.
Onkin siis huippua, kun kaupasta voi huoletta ostaa ruokien päälle kaikki ne herkut, jotka haluaa. Ja vuodenvaihteessa tein sen päätöksen, että sallin itseni ostaa itselleni kukkakimpun työpöydälle vaikka joka viikko, koska se tuo niin paljon iloa!
Välillä tuntuukin, että meistä on tullut todellisia tuhlureita, koska esim. viisi vuotta sitten en ikimaailmassa olisi ”tuhlannut” joka viikko useaa euroa kukkiin, mutta nyt olen valmis sen tekemään. Edelleen mietin sen kukkakimpun ostaessani, että ehdinkö varmasti nauttia siitä tulevan viikon aikana, enkä esim. osta ruusuja, jos olen lähdössä kahden päivän päästä lomamatkalle, koska ne menisivät osittain ”hukkaan”, ha ha :D
Mutta pointtini on, että omilla valinnoillamme olemme säästäneet tietyistä asioista ja pihistelleet aluksi, jotta saimme kasaan säästöjä ja nyt voimme sitten elää vähän huolettomammin ja tuhlailla kaikenlaiseen kivaan, kuten matkusteluun ja ostoksiin, jotka oikeasti tekevät iloiseksi. Nyt elämä tuntuu ihan luksukselta, ja tuntuu hullulta, miten ”paljon” sitä onkaan rahaa tuhlattavaksi, vaikka tilastollisesti olemme köyhätuloisia.
En kuitenkaan ikinä suostuisi tuhlaamaan niin paljon, että säästöt hupenisivat nollaan, sillä tämä tämänhetkinen tunne ja varmuus on niin tärkeä, ettei siitä halua luopua oma-aloitteisesti.
Eksyinkö nyt kokonaan aiheesta ja mikä on tämän tekstini pointti?
En, ja pointtini on se, että pienituloisenakin voi siis tuntea itsensä rikkaaksi ja onnelliseksi, kuten otsikossakin jo totean. Ja ehkä sitä tuntee itsensä ”vähemmällä” rikkaaksi, jos on joutunut ”tyytymään” vähempään. Silloin on myös ehkä oppinut harkitsevammaksi rahankäyttäjäksi, jonka seurauksena on tullut kerättyä niitä säästöjä, jotka tuovat turvallisuuden tunnetta sekä joutunut miettimään, mitkä ovat niitä rahalla saatavia asioita, jotka oikeasti tuovat meille iloa ja joihin meidän kannattaa investoida ja säästää sitten jostain muusta.
Ja tietysti pitää osata olla kiitollinen kaikesta siitä rikkaudesta, joka on esimerkiksi omien vanhempien tai heidän vanhempien saavuttamaan ja josta pääsee itse nauttimaan. Se kaikki ei ole ehkä rahaksi muutettavissa tai sitä ei haluaisi mistään hinnasta muuttaa rahaksi, mutta se on sitäkin arvokkaampaa.
Ja en siis itse asiassa pidä vähempään ”tyytymistä” pahana asiana, vaan mielestäni vähemmän voi tosiaankin olla myös enemmän. Ja vaikka meidän yhteiskunnassa vallitseekin jatkuva etenemisen ja suorittamisen paine, niin ehkä avain onnellisuuteen piileekin nimenomaan siinä, että osaisi tyytyä vähempään ja siihen, mitä jo on. Meitä jatkuvasti yritetään aivopestä siihen, että meiltä puuttuu jotain, vaikka oikeasti emme ehkä tarvitsekaan enää mitään muuta kuin kyvyn olla tyytyväisiä ja onnellisia tässä ja nyt.
Tietenkin eri asiat ovat tärkeitä eri ihmisille ja eri elämänvaiheissa ja meillä kaikilla on erilaiset tyylit elää. Vain jokainen itse voi yrittää miettiä, mitkä ovat niitä itselle tärkeitä asioita, jotka haluaa saavuttaa, ja onko oma onnellisuus kiinni niiden saavuttamisesta vai voiko käydä niin, että niiden asioiden – kuten vaikkapa oman asunnon tai tietyn tulotason – hätiköity tavoittelu johtaakin vain epävarmuuteen ja ahdinkoon. Vähintäänkin kannattaa miettiä niitä riskejä, joita valitsemallaan polulla on.
Välillä myös mietin, että olemmeko me vain ikään kuin ympäröivässä yhteiskunnassa vallitsevien ihanteiden uhreja. Haluamme saavuttaa tiettyjä asioita elämässä, menestyä, ja ihailemme elämässään menestyneitä ihmisiä ja janoamme itsekin samaa kuitenkaan tajuamatta, mitä itse asiassa edes tarkoitamme menestyksellä. Monelle menestys tuntuu olevan yhtä kuin isot tulot, hyvä työ, asunto, auto, perhe ja tietty elintaso. Samaan aikaan haluamme olla onnellisia, mutta emme ehkä ymmärrä sitä, että osalla noista edellä mainituilla menestyksen sisältämillä asioilla on hintansa. Ja siihen hintaan kuuluvat esimerkiksi aika, josta konkreettisimpana esimerkkinä lienee ihmisten loppuun palaminen, kun heillä ei ole tarpeeksi aikaa itselleen ja läheisilleen, kun kaikki aika menee sen menestyksen tavoitteluun – menestyksen, joka ei ehkä edes tuo onnea, vaan onni löytyy jostain ihan muista asioista.
Mielestäni ajan lisäksi tärkeitä onnellisuuden tekijöitä ovat vapaus ja huolettomuus. Ja niihin liittyy nimenomaan raha, mutta kuten tässä blogitekstissä olen avannut, niin niihin voi riittää hyvin pienikin määrä sitä rahaa. On huojentavaa tietää, miten vähällä sitä voi tuntea itsensä rikkaaksi. Tulotaso, joka jollekulle toiselle olisi ehkä kauhutilanne, voi toiselle olla tilanne, jossa kokee itsensä rikkaaksi ja onnelliseksi. Kyse on valinnoista ja siitä, miten haluaa elää ja toisaalta myös siitä, millä vauhdilla haluaa edetä elämässä.
Toisaalta tämän tekstini pointti ei ole tosiaankaan sanoa, että ”raha ei tee onnelliseksi”, ”olkaa parempia rahankäyttäjiä” tai ”kaikki pienituloiset voivat olla onnellisia”. Ei, koska näin ei ole, kaikki ihmiset ja elämäntilanteet ovat erilaisia ja rikkauden ja onnellisuuden tunteeseen vaikuttavat niin monet muutkin asiat. Tämä on vain meidän tilanteemme, joka sekin muuttuu ajan kuluessa, ja rikkaus ja onnellisuus voi yhtä hyvin löytyä jostain toisesta elämäntilanteesta – tai olla löytymättä.
Itselleni on kuitenkin ollut tärkeää löytää rikkaus ja onni tässä ja nyt. Tietenkään minua ei haittaisi, jos rahaa olisi enemmän, mutta jos pohtisin, olisinko silloin onnellisempi, se nakertaisi tämänhetkistä tyytyväisyyttäni. Kun tietyt perusasiat ovat kunnossa, on loppupeleissä itsestäni kiinni, osaanko olla tyytyväinen. Jos en osaa olla sitä nyt, en ehkä osaisi isompituloisempanakaan.
Mutta kuten jo sanoin, tämä ei ole mikään neuvo tai vertaus muihin. Kerron vain omia ajatuksiani. Hetki sitten luin mustaa valkoisella siitä, että tutkimusten mukaan pienituloiset ovat keskimäärin vähemmän onnellisia kuin keski- ja suurituloiset. Ja kuulostaahan se loogiselta. Se ei kuitenkaan ole mikään tuomio, vaan toisinkin voi olla.
Kyse ei ole kuitenkaan vain rahasta, vaan myös muista voimavaroista, jotka ovat vielä rahaakin paremmin piilossa ja huonommin ymmärrettävissä. Kasvatuksesta, ihmissuhteista, sukulaisten varallisuudesta, sosiaalisista taidoista, tuurista. Asiat eivät ole yksinkertaisia. Me voisimme olla näillä samoilla tuloilla köyhiä ja onnettomia, sillä kyse ei ole vain rahankäytöstä, vaan niin monesta muustakin asiasta.
Rikkaus ei tosiaankaan ole vain rahasta kiinni. Mutta valitettavasti raha pyörittää suurelta osin tätä maailmaa.
En tiedä, onnistuinko pukemaan ajatuksiani sanoiksi, kuten toivoisin osaavani, mutta yritin ja jatkan pohdiskeluani. Saa liittyä mukaan :) Olisi hienoa, jos kaikki voisivat ja osaisivat olla vähemmän kateellisia ja tyytyväisempiä – ja onnellisempia. Ja vielä hienompaa olisi, jos osaisimme ymmärtää paremmin toisiamme.
t. rikas pienituloinen
Ps. Kaikkea sitä (mitään ymmärtämätön) pieni ihminen pohdiskeleekin. Tässä jotain muita enemmän tai vähemmän onnistuneita pohdiskelujani blogihistoriasta poimittuina: