Se oli taas yksi niistä päivistä, kun aamupäivällä löysin itseni masistelemasta omaa osaamistani tai pikemminkin sen puutetta. Minulla kun on taipumus pieneen ajoittaiseen henkiseen dramatisointiin ja etenkin oman osaamiseni tuskasteluun ja epäilemiseen. Markku (-parka) tietää tästä paremmin kuin kukaan (itseni jälkeen siis, sillä itse olen kyllä noina hetkinä aina hyvin tietoinen omasta ylidramaattisuudestani, joka huvittaa itseänikin, vaikkei toki juuri sillä hetkellä, koska niinä hetkinä tekee vaan mieli itkeä ja soimata itseään ja velloa omassa huonoudessa).
Montakohan kertaa Markku on saanut kuulla kiukkuisen pikkutyttömäisen kitinäni ”mun kuvat on ihan huonoja” ja ”kukaan ei tykkää mun kuvista” (joihin haluan lapsen tavalla kuulla joka kerta saman vastauksen ”höpsis, kylläpäs on ja kylläpäs tykkää”.)
Turhaudun nopeasti, jos teen jotain vain siksi, että miellyttäisin muita. Tiedän, ettei homma johda mihinkään, jos yritän tehdä asioita jostain muusta syystä kuin omasta palosta. Mutta vaikka kuinka yritän hallita mieltäni, niin silti edelleen välillä eksyn niihin ajatuksiin, että kumpa aina välillä saisin myös jotain täysin ulkopuolista kannustusta ja tsemppausta.
Ja eikai tuo nyt niin kummallista olekaan, sillä sosiaalisiahan me kaikki olemme ja haemme hyväksyntää tässä maailmassa. On huijausta yrittää väittää, ettei pätkääkään kiinnostaisi se, miten muu maailma suhtautuu itseen. Ja lisäksi onhan työni sellaista, että minun täytyy koko ajan markkinoida itseäni ja osaamistani ja saada uusia asiakkaita ja pitää minulla jo olevat asiakkaat tyytyväisinä. Näin ollen en toki voi edes tehdä vain ja ainoastaan ”just sitä mitä itseä vaan huvittaa”, vaan teen töitä kysynnän mukaan. Lisäksi iso palkinto on myös tyytyväinen asiakas (toki myös itseni on oltava tyytyväinen, koska muussa tapauksessa en pystyisi edes toimittamaan tekemiäni töitä eteenpäin).
Luovuuteen kuuluu kuitenkin vapaus toteuttaa itseään, ja toisaalta ihmisiin vetoaa aitous ja tietty autenttisuus, joka kärsii, jos liian paljon miettii sitä, mitä muut ajattelevat tai jos överisti yrittää miellyttää muita.
Kuten niin monessa muussakin asiassa, niin tässäkin kaiketi pätee tasapaino. Ja ideaalitilanteessahan minut otetaan tekemään joku tietty homma myös siksi, että tykätään nimenomaan siitä tyylistä ja tavasta, millä teen työni. Toisin sanoen ihannetapauksessa saan asiakkaalta toiveet ja raamit, joiden sisällä minulla kuitenkin on vapaus hyödyntää omaa luovuuttani ja taitojani. Yrittäjyyttä parhaimmillaan!
Toisaalta joskus on asiakkaita, jotka eivät itsekään oikein tiedä, mitä haluavat. Entä jos he eivät sitten tykkääkään minun toteuttamasta lopputuloksesta? Entä jos heidän makunsa onkin ihan erilainen kuin minun? Entä vaikka tekisin työni kuinka hyvin, työni tulos tyrmätäänkin?
Kun tekee luovaa työtä, ei aina edes ole yhtä ”täydellistä” lopputulosta, vaan kyse on myös makuasioista. Se tekee tästä työstä omalla tavallaan myös aika pelottavaa.
Mutta nyt takaisin tuohon alussa kuvailemaani päivään. Olin siis vaipunut lievään murehtimismoodiin aamupäivän aikana, enkä tosiaankaan ollut parhaalla mahdollisella tavalla oma energinen ja luova itseni. Olin juuri pukemassa ulkovaatteita päälle ja lähdössä ajamaan hääkuvauspalaveriin, kun puhelin soi.
”Saletisti puhelinmyyjä” ajattelin, kun katsoin numeroa (se on aina ensimmäinen ajatukseni, kun soittajana on joku vieras numero, mikä on huvittavaa, koska toki paljon useammin saan työpuheluita kuin puhelinmyyntipuheluita). Vastasin luultavasti aika jäätävän kylmästi puhelimeen koko nimelläni, ja vielä siinä vaiheessa, kun langan päässä puhuva mies oli saanut suustaan pari lausetta ja kysyi minulta ”arvaatko, missä asiassa soitan”, olin vastata, että ”myydäksesi jotain”.
Pieni epäilys kuitenkin oli herännyt, ja sekunnin mietittyäni sopersinkin jotain epämääräistä, ja kun mies sitten kertoi varsinaisen asiansa, niin sieluni ampaisi sisäisellä vuoristoradallani nousukiitoon ja loppupäivän olin ihan pilvissä. Iltapäivällä jopa mietin, että tekiköhän mielikuvitukseni minulle tepposet ja uneksinkohan koko puhelun.
Tavallaan kyse ei ollut mistään elämää suuremmasta, mutta kuitenkin isosta pienestä asiasta. Sain tunnustusta asiassa, joka on minulle tärkeä ja tavalla, jota en olisi uskonut mahdolliseksi. (Ja kysehän oli siis siitä, että tuona päivänä pari kuukautta sitten sain kuulla, että pääsin Fotofinlandian finaaliin.)
Nautin tuosta puhelun herättämästä ilon ja energian pistoksesta, vaikka toisaalta huomasin samaan aikaan myös varautuvani jo siihen, että jossain vaiheessa jokin (tai joku) tulee vielä tätä iloani latistamaan. Ajattelin, että vähintäänkin saamani menestys tullaan lyttäämään silkaksi arpaonneksi (mitä en kokonaan kiistä, koska onnella ja tuurilla on aina oma merkityksensä kaikessa, ja mielestäni on ylimielistä yrittää kieltää sitä tosiasiaa).
Itseäni tänään tutkiskellessani päädyin taas siihen tulokseen, että vaikka sisälläni porhaltaakin varsinainen tunteiden vuoristorata, niin silti olen aika realisti ja järkeilen paljon. Kuulostaa ristiriitaiselta yhtälöltä, mutta sitä se ei ole.
Kun on henkisesti varautunut kaikkeen keksimäänsä mahdolliseen jo ennalta, niin selviää kyllä kaikista elämän vastaan tuomista nousuista ja laskuista. Toisaalta en edes halua yrittää liikaa laimentaa sisälläni kulkevaa vuoristorataa, koska on tosi antoisaa, kun osaa iloita paljon pienistäkin asioista, vaikka vastapainona sitten välillä tuleekin tehneeksi pienistä murheista huvittavankin dramaattisia (mikä nyt vaan on välttämätöntä tasapainon kannalta – joskus vaan on pakko itkeä jotain sisälle patoutunutta ulos, jotta voi taas hymyillä ja nauraa, ja eiköhän itsensä epäileminenkin ole tiettyyn rajaan asti ihan tervettä ja hedelmällistä).
Elämän suurempiin asioihin ei kuitenkaan voi aina reagoida samassa suhteessa kuin pieniin, koska muuten niistä ei selviäisi tai ei ainakaan selviäisi, jos jossain vaiheessa tapahtuu jotain todella kamalaa (ja elämässä välttämättä tulee vastaan niitä isompiakin ikäviä juttuja). Toisin sanoen se sisäinen vuoristorata on hyvä juttu ja tuo väriä elämään, kunhan sen pitää hallinnassa. Mitä pienemmistä asioista on kyse, sitä turvallisempaa on antaa tunteiden poukkoilla vapaasti siellä vuoristoradalla, mutta kun mennään isomman mittakaavan asioihin, on parempi ottaa itse ohjat käsiin.
Juuri tämän takia mielestäni on mahdollista, että on järkeilevä ja tasapainoinen, vaikka eläisikin arkeaan pirskahdellen. Arki on paljon hauskempaa, kun antaa sen sisäisen vuoristoradan elellä omaa kreisiä elämäänsä, kunhan tietää, että tositilanteessa osaa handlata tilanteen. Se juna ei saa minua valtaansa isoissa asioissa, mutta pienissä jutuissa heittäydyn mielelläni sen mukaan, koska sillä lailla on paljon hauskempaa! Ja vanhemmiten (siis ”vanhemmiten” siinä mittakaavassa, että olen nyt 28-v.) kun sitä uskaltaa heittäytyä aina vaan rohkeammin ja rohkeammin kaikkeen, niin on jatkuvasti aina vaan hauskempaa ja hauskempaa.
Tulipas sekava juttu, mutta sekava se on ihmisen sisinkin, joten ehkä tästä tuli ihan hyvä höpinä. Päivän oivallus voisi tämän perusteella olla, että ”luota omaan tekemiseesi”. Mutta toisaalta itse pelkään, että liika itseluottamus voi salakavalasti pikkuhiljaa johtaa ylimielisyyteen, jonka hiipimistä omaan mieleen ei edes huomaa (se olisi kamalaa!), joten ehkä on ihan hyvä välillä käydä myös siellä pohjalla ja epäillä omaa tekemistä.
Nyt yritän kuitenkin nauttia omista pienistäkin saavutuksista ja omasta arjesta ihan täysin rinnoin! Ja yritän muistaa kehua myös muita, sillä vaikka elämää pitää elää ensisijaisesti itseään varten, niin pienet tunnustukset tuntuvat kuitenkin tosi kivoilta. Ja jos niitä ei osaa antaa muille, lienee turha toivoa sellaisia itselleenkään.
Ihanaa keskiviikkoa <3
