Kirjoitettu 7.11.2023, kun talomme palosta oli kulunut tasan kolme vuotta.

Viime yönä oli meidän talon tulipalon vuosipäivä.

Se on meille tärkeä päivä. Tai siis yö.

Se on yö, jona me meinattiin kuolla. Se on yö, joka muutti meidän elämän isosti.

Ja meidät.

Muutos ei tapahtunut vielä sinä yönä, mutta se sysäsi kaiken liikkeelle.

Se yö ei myöskään ole hirvein asia, mitä meille koskaan on tapahtunut, vaan ollaan sen jälkeen kohdattu vielä hirveämpiäkin hetkiä.

Niinä hetkinä kaikki on ollut näennäisesti hyvin. Ollaan esimerkiksi istuttu kahdestaan aittamme turvassa ja lämmössä. Mikään ei oo ollut kirjaimellisesti tulessa.

Mut me ollaan oltu.

Se paha, hirveä ja vaarallinen on niinä hetkinä nimittäin ollut meidän sisällä. Ja se kytee siellä jatkuvasti edelleen.

Tai tuntuu paineena, joka meinaa joka hetki murtaa meidät sisältä päin.

Välillä kun meitä väsyttää, ahdistaa ja masentaa liikaa, kaivataan sitä, millaisia me oltiin ennen tulipaloa. Sitä huolettomuutta. Sitä murheettomuutta. Sitä tietämättömyyttä. Sitä iloisuutta.

Mutta jos joku antais mahdollisuuden palata takaisin, niin silloin vasta iskisikin paniikki.

Ei ikinä!

Koska ei kaikesta huolimatta haluttaisi palata takaisin niiksi ihmisiksi, joita silloin oltiin.

Niiksi, jotka ei tienneet, ei ymmärtäneet, ei osanneet niin montaa asiaa. Niiksi, jotka ajallisesti oli iloisempia suuremman osan ajasta, koska siinä rinnalla ei ollut niin paljon murhetta, koska me ei yksinkertaisesti osattu tuntea ikäviä tunteita. Ei osattu ottaa vastaan ja kokea suuria pelkoja, tuskaa ja surua.

Tietyllä tapaa se kaikki osaamattomuus suojasi meitä sinä tulipaloyönä ja sen jälkeen. Kykenemättömyys tuntemaan niin hirveitä asioita. Kyky olla ottamatta niitä asioita vastaan ja olla käsittelemättä niitä.

Kyky padota ja siten tukahduttaa niin paljon.

Me tietämättämme tosiaan padottiin paljon niitä kauhuja, pelkoja ja tunteita, joita tulipalo synnytti, kuten ollaan padottu paljon muutakin koko elämämme ajan, koska ei olla osattu tehdä muulla tavoin. Ja koska siihen meitä myös tietyllä tapaa ohjataan, nimittäin patoamaan omat tunteet ja asiat, joita me ei osata tai ehditä käsitellä.

Ja hulluinta on, että sitä pidetään vahvuutena.

Tää vuosipäivä oli pahempi kuin kaikki aiemmat. Tietyllä tapaa se oli pahempi kuin itse tulipaloyö.

Sen perusteella voi vaikuttaa siltä kuin kaikki menis siis huonompaan päin.

Mutta ei. Päinvastoin.

Me vaan kyetään nyt vihdoinkin käymään läpi aiempaa hirveämpiä tunteita, jotka kumpuaa omasta sisimmästämme ja joita ollaan padottu sisällemme vuosikausia. Tai meidän on ollut pakko opetella käsittelemään niitä, koska meidän pato ei enää kestänyt sitä kaikkea massaa, jota me sen taakse itseltämme piilotettiin.

Se ei kestänyt enää niitä kaikkia hirveitä tunteita, jotka ollaan padottu sisimpäämme.

Ja se juuri tekee niistä niin hirveitä, sietämättömiä ja vaarallisia, että ne on meidän sisällä. Ne ei oo kuin palava talo, josta kuitenkin voi olla mahdollista paeta. Niitä ei vaan voi paeta, vaan ne seuraa kaikkialle mukana.

Ainoa keino on opetella kohtaamaan ne ja elämään niiden kanssa.

Ja kun omat taidot kohdata ja käsitellä ikäviä tunteita paranee, sitä pystyy ottamaan käsittelyyn aiempaakin hirveämpiä tuntemuksia. Se on hurjaa ja petollista, sillä tavallaan tuntuu kuin kaikki menisi sen myötä huonompaan päin.

Tietyllä tapaa tulipaloyökin tuntuu nyt paljon hirveämmältä kuin vuos, kaks tai jopa silloin kolme vuotta sitten – siis hirveämmältä kuin silloin itse tapahtumahetkellä. Ei siksi, että oltaisiin huonommassa jamassa kuin silloin vaan, koska ollaan nyt kykenevämpiä tuntemaan sitä hirveää, jota silloin ei osattu ja pystytty tuntemaan. Ja nyt opetellaan viimein kohtaamaan ja käsittelemään sitä ja se tekee siitä raskasta ja kamalaa.

Se on kaikkea muuta kuin kivaa. Ja me ei tehty sitä omasta tahdostamme, vaan pakon edessä.

Pakko on lopulta tehokkain – mutta myös raskain ja hirvein – pakote opettelemaan asioita. Sitä toivoisikin, että niin montaa asiaa osaisi opetella ennen kuin on pakon edessä pakko.

Pakko on kuitenkin muuttunut ajan myötä haluksi tehdä sitä. Ollaan opittu, että oma olo paranee kestävästi ja tästä kaikesta voi päästä eteenpäin vain käymällä sen kaiken läpi. Purkamalla sen padon ja ottamalla vastaan kaiken sen takana olevan vesimassan.

Erityisen raskasta siitä tekee sen, ettei kukaan oikein voi siinä auttaa, eikä meillä ole hajuakaan, paljonko siellä padon takana vielä on sitä vettä.

Markusta on kehkeytynyt viime vuosina todellinen verbaalinen vertauskuvien mestari. Ihminen, joka on ollut tyyni ja tunteettoman oloinen tuppisuu koko ikänsä onkin nyt yhtäkkiä mun, Millan, huonoina hetkinä oikea runoilija. Kun mä pystyn vain pikkulapsen tavoin avuttomana ja naurettavaksi itseni tuntien huutamaan ja itkemään, Markku pystyykin välillä niinä hetkinä pukemaan sanoiksi asioita, joita mä en ikinä kykenisi pukemaan sellaiseen muotoon. Se on ihmeellistä. Voi kun osaisinkin aina jälkikäteen taltioida kaikki ne Markun sanoiksi pukemat viisaudet ylös ja vielä sillä lohdullisella kauniilla tavalla kuin Markku ne niinä pahoina hetkinä mulle kertoo.

Yhtenä sellaisena hetkenä eilen illalla Markku alkoi puhua siitä padosta. Padosta, jonka taakse me padotaan elämämme aikana kaikki meidän tunteet ja asiat, joita me ei osata tai kyetä kohtaamaan ja käsittelemään. Ne muodostaa taakseen alati kasvavan valtavan vesimassan, jota me itse ei nähdä, koska ollaan itse sen meidän sisäisen padon toisella puolella, alapuolella.

Sieltä käsin ei näe padon taakse kertyvää vesimassaa, ja siten on vaikea tajuta, miten vaarallista sellainen patoaminen on. Silti meitä kannustetaan oikein tekemään sitä – meitä kannustetaan selviämään, olemaan vahvoja, olemaan näyttämättä tunteitamme, olemaan antamatta niiden vaikuttaa meihin liikaa. Sehän, nimittäin taitava omien tunteiden hallinta, on myös valtaa. Ja se tekee ihmisestä vähemmän herkän ja siten vähemmän haavoittuvaisen – tai ainakin niin kauan kuin se pato kestää.

Siksi me vaan rakennetaan sitä patoa isommaksi ja vahvistetaan sitä sen mukaan, kun vesimassa kasvaa. Ja se kasvaa, koska elämä tuo jatkuvasti mukanaan uusia tapahtumia, kokemuksia ja haasteita. Ne rasittaa sitä patoa päivä päivältä enemmän, ja me vaan yritetään vahvistaa patoa entisestään eikä voida nähdä sen taakse, milloin vesimassa on kasvanut niin isoksi, ettei suurinkaan pato sitä enää tule kestämään.

Etenkin jos elämä tuo erityisen paljon haasteita tai omat padonrakennuskyvyt ei ole niin hyvät, padon takana oleva vesimassa lisääntyy paljon tai pato rasittuu suhteellisen paljon. Lisäksi padon rakentamiseen ja vahvistamiseen menee jatkuvasti paljon aikaa, energiaa ja voimavaroja. Lopputuloksena ihminen voi väsyä tai jopa uupua – puhumattakaan siitä, miten paljon tunteita ja asioita ihmiseltä jää käsittelemättä ja kokematta ja asioita sen myötä oppimatta. Patoava ihminen ei pahimmillaan kasva ja kehity ollenkaan.

Lopulta voi myös käydä niin, että padottuja tunteita ja asioita on niin paljon, että ne ei enää ole ehkä vain tunteita ja käsittelemättömiä asioita, vaan niiden massan paine muuttaa ne ahdistukseksi, jopa masennukseksi.

Ja jonain päivänä voi käydä niin, että se pato alkaa pikkuhiljaa vuotamaan. Ensin yhdestä paikasta. Sitten toisesta.

Kun pato alkaa vuotaa, niin siinä kohtaa on pakko ruveta tekemään jotain. On pakko ruveta kohtaamaan niitä padosta vuotavia tunteita ja kokemuksia tai ahdistusta ja masennusta, jos ne on jo päässeet paineen alla muuttumaan sellaisiksi. Ja jos aiemmin kyse oli siitä, että ihminen patosi tunteitaan ja kokemuksiaan, joita ei osannut kohdata ja käsitellä, niin miten tällaisella ihmisellä voisikaan olla kykyä kohdata vielä niitäkin vaikeampia asioita, kuten ahdistusta ja masennusta?

On ihan ihmisestä kiinni, millaista painetta, vuotoa – ja miten kauan – kukin pystyy kestämään.

Väsymyksessään ja uupumuksessan niitä vuotoja on nimittäin raskaampaa ryhtyä käsittelemään kuin mitä se olisi ollut vielä silloin kun vesimassa oli pienempi eikä sen patoamiseen ollut kulunut vielä niin paljon aikaa ja voimavaroja. Niitä ei välttämättä siis jaksa ja osaa ruveta enää siinä vaiheessa kohtaamaan ja käsittelemään.

Siinä kohtaa tuntuu pakon edessä väsyneenä helpommalta vain yrittää tukkia niitä vuotokohtia.

Mutta kun saa yhden tukituksi, vesimassan paine rikkoo padon jo toisesta kohtaa.

Lopulta elämä on yhtä paniikiksi muuttuvaa vuotokohtien tukkimista, joka ei johda kuin tilanteen pahenemiseen ja omien voimien hupenemiseen entisestään.

Lisäksi on riski, että yhtenä päivänä pato vain pettää. Ihminen romahtaa, kun se kaikki padon takana ollut vesimassa virtaa valtoimenaan päälle ja voi jopa hukuttaa alleen.

Ihminen ei välttämättä selviä sellaisesta. Ei ainakaan yksin.

Olisikin hyvä osata pyytää ja saada apua ennen kuin tilanne menee liian pahaksi. Tai viimeistään silloin, jos pato pettää lopullisesti.

Mutta mistä saada apua tai edes osata pyytää apua johonkin, mikä tapahtuu omassa sisimmässä ja josta ei ehkä itse edes ymmärrä, mistä oikein on kyse, koska itse ei edes tiedä koko padon ja sen takana olevien asioiden olemassaolosta, vaan kaikki se – äärirajoillaan oleva pato ja sen takana olevan vesimassan paine – alkaa näkyä erilaisina fyysisinä ja psyykkisinä, kullekin ihmiselle yksilöllisinä oireina ja pahana olona?

Ahdistuksena rinnassa. Paniikkina. Epätoivona. Pakenemishaluna.

Siinä kohtaa, kun pato alkaa pettää, olisi tottakai viimeistään parempi ryhtyä purkamaan sitä padon takana olevaa vesimassaa hallitusti vähän kerrallaan.

Mutta miten tehdä se, koska se vaatii täysin eri taitoja kuin ne padonrakennus ja -vahvistustaidot, mitä koko elämänsä on opetellut? Yhtäkkiä siinä väsyneessä umpikujatilanteessa pitäisikin opetella ihan uusia taitoja, nimittäin taitoja ottaa käsittelyyn ne kaikki koko elämän aikana sen padon taakse padotut tunteet, kokemukset, asiat ja jopa sen massan paineen takia mahdollisesti syntynyt ahdistus ja masennus?

Ja pahinta kaikessa on se, että niitä ei pysty näkemään, koska ne on piilossa siellä padon takana, jota ei voi siitä välistä poistaa ilman, että sieltä karkaava vesimassa hukuttaa alleen, ja kukaan ulkopuolinenkaan ei pysty sinne padon taakse näkemään, koska se pato on syvällä sun itsesi sisällä.

Ammattilaiset voi toki auttaa siinä, että oppisi löytämään erilaisia keinoja ja työkaluja purkaa sitä patoa vähän kerrallaan ja ottaa vastaan sen takaa virtaavat tunteet, ahdistus ja masennus. Oman jaksamisen parantaminen auttaa siihen, että pystyy paremmin tekemään sitä – mutta oman jaksamisen parantaminen siinä romahtamispisteessä olevan vuotavan padon alla ei ole niin helppoa, kun sitä vettä koko ajan samaan aikaan valuu päälle eikä yhtään ennalta näe, mitä sieltä padon takaa milloinkin vuotaa niskaan. Ja koska et voi avata patoa kerralla kokonaan ja katsoa, mitä kaikkea sen takana on vastassa, joudut pohtimaan ja arvailemaankin, mitä kaikkea sen takana on piilossa odottamassa käsittelyä. Sen tekeminen taas vaatii koko siihenastisen elämäsi läpikäymistä. Se on henkisesti äärimmäisen raskasta ja se, että on sellaiseen tilanteeseen päätynyt johtuu siitä, ettei ole henkisiä valmiuksia ja jaksamista sellaista tehdä. Ihminen on umpikujassa – ja sen tajuaminen vaan lisää ahdinkoa.

Kukaan tai mikään ei voi tehdä sitä tarvittavaa työtä ja oppimista puolestasi. Ei ole mitään ihmelääkettä. Ulkopuoliset voi toki tukea sekä antaa taitoja ja työkaluja ja keinoja oman jaksamisen ja sietokyvyn lisäämiseen siten, että kykenee sitä työtä sitten tekemään.

Mutta siinäkin piilee vaaransa, että sortuu sen myötä vaan taas vahvistamaan patoaan. Että jos onnistuu hetkellisesti parantamaan omaa vointia ja jaksamista, sitä onkin padon omatoimisen purkamisen sijaan mukavampi sortua vaan uudestaan vahvistamaan sitä patoaan.

Ja kierre on valmis, eikä siitä patoamisesta ehkä pääse koskaan eroon, ja pahimmillaan vaan oppii patoamaan aiempaakin taidokkaammin.

Parasta olisi, jos lopulta itse haluaa avata koko padon lopullisesti.

Niin me halutaankin nyt tehdä. Ja me pystytään nyt avaamaan omia patojamme enemmän kuin vuosi sitten puhumattakaan kahden tai kolmen vuoden takaisesta. Se on hyvä asia ja iso askel eteenpäin, vaikka se tuntuukin hirveältä ja niin paljon pahemmalta kuin se niin paljon mukavampi patoaminen, jossa me vieläpä ollaan aika hyviä. Meidän patoamiskykyä vieläpä auttaa se, että meillä on toisemme ja ihana onnellinen elämä eli asioita, joista saa paljon energiaa ja voimaa ja jotka auttaa meitä jaksamaan.

Meillä meidän omien patojemme takana olevat vesimassat lisääntyi erityisen paljon tulipalon jälkeen. Kaikki tulipaloyönä ja sen jälkeen koettu. Kaikki se, mitä ei osattu silloin kokea ja käsitellä. Kaikki se aivan liiallinen tekeminen viimeisinä kolmena vuotena, mikä johti lopulta väsymiseen ja uupumiseen, jotka alkoi ruokkia kaikkia meidän padon takana jo ennen tulipaloa olleita sekä tulipalon synnyttämiä padottuja tunteita, pelkoja ja ajatuksia. Ne kaikki kasvatti sitä vesimassaa eksponentiaalista vauhtia ja se massa muuttui pikkuhiljaa piilossa siellä padon takana ja valtavan paineen alla vieläkin pahemmaksi.

Sitten toisen meistä pato alkoi vuotaa. Ensin vähän ja sitten nopeasti enemmän, ja meillä ei ollut mitään kykyjä edes tunnistaa, mistä oli kyse saatika ottaa niitä vuotoja vastaan ja käsitellä niitä.

Nyt kun me viimein nähdään tää kaikki ja ymmärretään ainakin vähän, mitä kaikkea siellä padon takana on ja miksi, me ei enää haluta jatkaa patoamista laisinkaan. Halutaan saada koko pato purettua, lopullisesti. Saada kaikki taakka pois.

Me ei haluta enää elää patoa rakentaen, vaan kaikki elämän tuomat vesimassat heti käsitellen. Halun lisäksi se vaatii kuitenkin ihan tajuttomasti erilaisten uusien henkisten taitojen opettelua.

Ensin on nimittäin selvittävä koko tähänastisen padon purkamisesta ja kaiken sen taa kertyneen vesimassan käsittelemisestä. Ja sitä massaa on paljon, koska me oltiin vahvoja ja taidokkaita sen padon rakentamisessa ja vahvistamisessa. Meillä oli intoa, rohkeutta ja ja ilolla ja onnella kuorrutettuja voimavaroja tehdä niin.

Ja vaikka into, rohkeus, jaksaminen, ilo ja onni on hyviä asioita, ne kääntyy itseään vastaan, jos niitä käyttää elämän tuomien haasteiden ja vaikeiden asioiden ja tunteiden piilottamiseen oman patonsa taakse.

Me ei edelleenkään tiedetä, paljonko vettä on yhä jäljellä meidän patojen toisella puolella, koska sinne padon päälle ei tosiaan voi vaan kiivetä kurkkaamaan. Paljonko meidän vielä on opittava käsittelemään ja jaksettava ottaa vastaan. Se epätietoisuus on tosi raskasta.

Välillä oma usko loppuu ja sitä pelkää, ettei se vesimassa lopu ikinä eikä sitä jaksaisi enää käsitellä niitä vuotoja.

Sitä patoa ei voi myöskään purkaa ylhäältä käsin, vaan me itse ollaan siellä padon takana alhaalla maan pinnalla. Ainoa tapa sen purkamiseen on raottaa sitä vähän jostain kohtaa. Hakata reikä. Ja jokainen ymmärtää, että mitä isompi massa siellä padon takana yhä on, sitä isommalla paineella pienestäkin reiästä sitten vuotaa sitä käsiteltävää vesimassaa läpi. Se on sitten vaan kyettävä ottaa vastaan. Ja sitä mukaan kun omat voimat ja sen vesimassan vastaanottamistaidot paranee, sitä isomman reiän sitä uskaltaa kerralla tehdä ja sitä isomman vesimassan sitä uskaltaa ottaa vastaan – ja sitä enemmän sitä vettä sitten suihkuaa päälle. Tuntuu, ettei sille tule ikinä loppua.

Sitä haluaisi vaan taas sulkea koko padon uudestaan, ja välillä niin onkin tehtävä hetkellisesti ja kasattava taas omia voimia, että jaksaa sitten taas raottaa patoa ja ottaa vastaan seuraavan virran.

Meneekö vielä vuos? Toinen? Kolmas?

Onko ens tulipalon vuosipäivä tätäkin raskaampi? Milloin tulee vastaan se vuosipäivä kun voidaankin todeta, että padon takana ei enää olekaan niin paljoa vettä?

Että kun patoa raottaa lisää, sieltä päälle puskeva virta ei oiskaan enää niin kova.

Tavallaan me toivotaan, että oltaisiin oltu heikompia eikä jaksettu padota niin kauaa.

Toisaalta patoamiskykyäkin tarvitaan.

Välillä elämä nimittäin heittää eteen asioita ja tapahtumia, joista ei ehkä selviä ilman, että säännöstelee niitä. Että suojaa itseään padolla siltä valtavalta massalta, joka saattaa joskus vyöryä päälle hyökyaallon lailla.

Meidän talon palo oli sellainen hyökyaalto. Ilman patojamme, me ei ehkä oltaisi siitä selvitty – ei ainakaan niillä taidoilla, mitä meillä silloin oli.

Ongelma on siinä, että me jatkettiin patoamista sittenkin, kun oisi pitänyt lopettaa ja ryhtyä pikkuhiljaa purkamaan sitä padon taakse blokkaamaamme massaa eikä antaa sen vain kasvaa kasvamistaan entistäkin isommaksi, kunnes tilanne kävi kestämättömäksi.

Uskon, että jos ihminen oppii pitämään oman patonsa takana olevan vesimassan pienenä, sitä on vahvimmillaan.

Silloin ihminen on vahvin ottamaan vastaan kaiken, mitä elämä kulloinkin tuo tullessaan ja myös tavallista suuremmatkin vesimassat, jotka yhtäkkiä hyökyy niskaan.

Ja kun ei käytä aikaansa ja energiaansa sellaisen padon rakentamiseen, joka joka tapauksessa jossain kohtaa muuttuu petolliseksi, niin voi kehittää taitoja, joilla ottaa vesimassoja vastaan jo heti silloin, kun ne tulee vastaan.

Elämään nimittäin kuuluu väistämättä vesimassojen tavoin päälle virtaavia vaikeita asioita, tunteita ja haasteita sekä jopa hyökyaaltoja: Sairauksia. Menetyksiä. Onnettomuuksia.

On eduksi, jos niiden osuessa kohdalle, on itse voimissaan eikä aiempien vaikeuksien ja vastoinkäymisten patoamisen tai pahimmillaan vuotavan padon jatkuvan kestämättömän paikkailun uuvuttama ja on patoamistaitojensa sijaan opetellut ottamaan niitä vesimassoja vastaan. Silloin jaksaa niinä hetkinä ottaa heti vastaan sitä vesimassaa ja tarvittaessa hetkellisesti suojata itseään, kun on varaa suurentaa ja vahvistaa sitä patoa, joka ei jo valmiiksi ole hajoamaisillaan.

Omaa patoaan voi nimittäin kyllä suurentaa ja vahvistaa selviytyäkseen elämän hyökyaalloista, mutta se on hyvä tehdä tietoisesti – ja sitten taas pyrkiä avaamaan sitä patoa ja pienentämään taakkaa, jotta omia voimia vapautuu seuraavan mahdollisen aallon vastaanottamiseen.

Jossain kohtaa sitä ei ehkä enää ikinä edes ole tarvetta kasvattaa niin isoa patoa, koska pystyy jo heti vesimassan tullessa ottamaan sitä vastaan enemmän kerralla.

Just nyt jos me jouduttaisiin kohtaamaan toinen tulipalo, ei selvittäisi siitä kuten kolme vuotta sitten, koska ollaan niin uupuneita vuotavien patojemme alla. Se on surullista.

Ja vaarallista, koska pahimpana aikana tiedettiin, ettei oltaisi selvitty jostain pienemmästäkään murheesta, josta normaalitilanteessa oltaisiin selvitty hyvin.

Jonain päivänä, kun ollaan saatu patojemme takana olevat vesimassat purettua ja opittu käsittelemään ne, niin uuden suuren vastoinkäyminsen tai jopa tulipalon sattuessa oltaisiinkin aiempaa vahvempia kohtaamaan kaikki sen tuoma patoamisen sijaan heti. Toivottavasti koskaan ei tietenkään tarvitse.

Mutta kuten elämään tosiaan kuuluu, vähintäänkin muunlaisia murheita ja haasteita tulee väistämättä. Ollaanpahan sitten vahvempia kohtaamaan ne kaikki.

Ja vahvuus tosiaan. Mikä lopulta on vahvuutta? Onko sitä se, että osaa antaa elämän tuomien haasteiden ja vaikeuksien olla vaikuttamatta itsensä? Että osaa esimerkiksi tukahduttaa ja padota elämän tuomat vaikeat tuntee?

Vai olisiko vahvuutta sittenkin uskaltaa ja opetella olemaan tekemättä niin? Että osaisi olla rakentamatta patoa, vaikka siihen pystyisikin? Että kohtaisikin kaikki vaikeudet ja tunteet heti tai niin pian kuin mahdollista ja opettelisi käsittelemään ne ja elämään niiden kanssa?

Tässä mielessä tietty heikkous onkin vahvuutta. Se, joka ei osaa ja jaksa rakentaa omaa sisäistä patoaan niin isoksi ja vahvaksi, ei ehkä joudu niin helposti tilanteeseen, jossa padon taakse kasaantuu niin suurta vesimassaa, että se on vaarallista – tai että sen veden muodostama paine alkaa murtaa ihmistä ja muuttaa asioita vielä pahemmiksi kuin mitä ne lähtökohtaisesti on, kuten vaikeita tunteita ahdistukseksi. On tietyllä tapaa onni, jos oma pato alkaa vuotamaan mahdollisimman aikaisin.

Patoamiskyky ja paineen sietäminen on ehkä vahvuutta tiettyyn pisteeseen asti – mutta myös petollinen sudenkuoppa. Vahvimmat saattaa lopulta ollakin ne, jotka tilanteen mennessä pahimmaksi mahdolliseksi murtuu pahiten.

Tulipalo ja sen liikkelle laittamat asiat on meidän tähänastisen elämän isoin asia – isoin vesimassa – jotka me päädyttiin patoamaan ja jotka lopulta täytti meidän sisäiset padot yli meidän sietokyvyn.

Ja lopulta hyvä niin.

Kuka tietää, kauanko oltais jatkettu patoamista ilman tulipalon tuomaa vesitaakkaa. Vasta tulipalo ja sen tuomat vesimassat pakotti meidät opettelemaan tekemään muuten.

Tässä on yks syy siihen, miksi me myös ollaan tulipalosta kiitollisia.

Ilman sitä me oltais yhä patoajia. Me padottais suuri osa kaikista vaikeista kokemuksista, asioista ja tunteista. Me ei vieläkään juurikaan ymmärrettäisi itseämme, omaa historiaamme, toisiamme ja tunteitamme.

Me käytettäisiin jatkuvasti aikaamme ja energiaamme patojemme rakentamiseen sen sijaan, että käytettäisiin ne sen virtaavan veden – tunteiden, tapahtumien, kokemusten, koko elämän – tuntemiseen tässä ja nyt.

Elämä on niin paljon enemmän niin hyvässä kuin pahassa, kun osaa ottaa vastaan sen tuomia virtoja.