Mitä ihmisen on tehtävä ollakseen onnellinen? Sanoisin, että se saattaa vaatia niinkin vähän kuin sopivan annoksen laiskuutta. Ja tämä on paljon sanottua ihmiseltä, joka on kunnianhimoinen ja jolla oli aikoinaan peruskoulun päättökeskiarvona 9,5.
”Laiskuus on luovuuden äiti” ja ”laiskuri pidentää työuraansa, kun ei rehki itseään ennen aikojaan eläkkeelle”. Muun muassa tällaisia viisauksia poimin yhtenä päivänä Kuukausiliitteen laiskuudesta kertovasta jutusta. Juttu löytyy myös netistä: http://www.hs.fi/kuukausiliite/Laiskuus+on+ihmiselle+hyv%C3%A4ksi+/a1385954022310?sivu=1.
Myös jutun lauseessa ”osa keskittyy ihan liikaa tekemiseen, eikä osaa nauttia”, on paljon perää. Arkena on raadettava niska hiessä töitä, jotta vapaa-ajalla pystyy käymään kalliissa ravintoloissa syömässä tai ostaa merkkitavaraa. Lomalla täytyy rentoutua ja kerätä voimia esimerkiksi kalliin rantaloman tai kylpylähoidon avulla. Kun palataan töihin, on rehkittävä kahta kauheammin, jotta seuraavalla lomalla on taas varaa ”virkistää” itseään.
Mutta mitäpä jos hellittäisi vähän, ja jättäisi puolet niistä matkoista tekemättä ja puolet kaikesta kuluttamisesta kuluttamatta. Sitä saattaisi oppia silloin nauttimaan syvällisemmin kaikesta siitä, mitä jo on – kuten läheisistä ihmisistä, ympäröivän luonnon kauneudesta tai omista pienistä harrastuksista, joihin omassa arjessa ”ei koskaan ehdi paneutua”. Seikkailuita varten ei joka kerta tarvitse matkustaa välttämättä omaa kotikaupunkia kauemmaksi ja ”shoppailemisen” tyydytystä voi kokea ihan vaan kaivelemalla omia vaatekomeroitaan. Suurten oivallusten saamiseksi ei välttämättä tarvitse seistä Kiinan muurilla tai juosta joka viikonloppu konserteissa – suurimmat ideat saattavat syntyä vaikka koiraa ulkoiluttaessa.
Itse olen oppinut aikuisiällä, ettei täydellisyyteen pyrkiminen tosiaankaan tee onnelliseksi. Myöskään maailman pelastaminen tai suurten tekojen tekeminen ei yksinkertaisesti onnistu, jos on liian väsynyt tai omat unelmat ovat liian itsekeskeisiä. Ollakseen sankari muille on ensin vilpittömästi rakastettava itseään, omaa elämäänsä ja sitä, mitä elämässään tekee. Vasta, kun on itse onnellinen, on tarpeeksi voimavaroja auttaa myös muita. Ja ollakseen onnellinen on osattava antautua välillä sille, jota itsekin olen niin paheksunut – nimittäin laiskuudelle. Vaatii rohkeutta pysähtyä välillä oikeasti miettimään, mihin kaikkeen minulla riittää varallisuutta ja voimavaroja.
Jos ette ymmärrä, niin lukekaa se Kuukausiliitteen juttu, se on oikeasti hyvä! Ja laiskuudella en tarkoita, ettei pitäisi opiskella tai tehdä töitä, tai että pitäisi heittää elämä ihan ranttaliksi ja matkustaa viettämään välivuotta Aasiaan. Laiskuus ei ole yhtä kuin omista haaveista tai unelmista luopuminen, vaan laiskuus on sitä, että osaa priorisoida asioita, jättää tarpeettomat työt tekemättä, lopettaa jatkuvann suorittamisen (niin arkena kuin lomalla) ja nauttia elämän jokaisesta hetkestä kiireettömin mielin. Terveellinen laiskuus on nimenomaan elämänasenne ja mielentila, kuten jutussakin mainitaan.
Välillä meinaan saada hepulin, kun itse häärään kaikenlaista ja tunnen tarvetta tuhannen asian tekemiselle ja hoitamiselle, ja samaan aikaan oma mies makaa sängyssä tekemättä mitään ”hyödyllistä” tai ”laiskottelemassa”. Sitten hän pyytää minut viereensä – kiukuttelen ja vastustelen hetken, mutta lopulta suostun. Se on kuin joku vetäisi minulta jalat alta, sillä siinä hänen kainalossaan maaten minun on vihdoin pakko rauhoittua.Tajuan, että se ”laiskempi” meistä kahdesta on myös se onnellisempi. Yritän ottaa mallia ja olla potematta huonoa omaatuntoa siitä, jos tunnen itseni onnelliseksi.
Hetket, joina uskaltaa pysähtyä ja unohtaa ajan kulun, ovat nimittäin usein kaikkein antoisimpia. Jos liikaa suunnittelee, suorittaa ja painaa tukka suorana kohti tulevaa, niin nämä hetket voivat jäädä välistä. Vasta kun lakkaa kiiruhtamasta ”tekemisestä toiseen”, niin tajuaa, kuinka onnellinen oikeasti on sillä ”vähällä”, mitä omaan elämään jo nyt kuuluu. Unelmista ei toki pidä luopua, mutta niitä kohden eteneminen on aika paljon hauskempaa, jos on jo matkalla onnellinen, vai mitä?
Kaikesta on kuitenkin osattava nauttia kohtuudella – niin kiireestä, onnen hetkistä kuin ”laiskottelustakin”. Se, mistä ei pidä luopua, on oikea asenne. En suostu sanomaan, että ”nyt on aika palata lomalta takaisin arkeen”. Uuden vuoden lupaukseni olkoot, että aion elää arkeani samalla fiiliksellä, jonka vallassa olen lomallakin. Se tarkoittaa, että laiskottelen ja olen onnellinen – ja sen jälkeen ”parannan maailman” tai kiipeän Kilimanjarolle!
Ja sen jälkeen taas laiskottelen.
Vaikka onni kuiskuttelisi korvaan, niin se voi jäädä huomaamatta, jos on jatkuvasti liian kiire tekemisestä toiseen…