Noniin, nyt olen vihdoin päässyt niin pitkälle, että voisin kertoa tarkemmin uudesta treffikumppanistani. Niin, siis minähän olin silloin jokunen viikko sitten treffeillä.
Ai etteikö muka ole ok, että naimisissa oleva nainen tapailee uusia tuttavuuksia?
Onneksi me Markun kanssa olemme niin vapaamielisiä, että sallimme uudetkin tuttavuudet toisillemme – tai sanotaanko, että Markku sallii ne minulle. Toisaalta otin minä Markun kuitenkin mukaan kolmanneksi pyöräksi sinne Tallinnan treffeilleni.
Mutta aloitetaan nyt ensin ihan alusta. Kun tapasin ensimmäistä kertaa uuden kumppaniehdokkaani, niin ensimmäinen reaktioni tosiaan oli, että ”se on ihan liian pieni”!
Toisaalta sain itse jo 17-vuotiaana oppia kantapään kautta sen, ettei koko yksin ratkaise kaikkea. Kun minut ja Markku aikanaan ”pakotettiin” lukion vanhojen tansseissa tanssimaan yhdessä, minulle oli alkuun aika iso kriisi, kun Markku oli – ja on siis toki edelleen – minua viisi senttiä lyhyempi. Mutta niin sitä saa, mitä tilaa, ja tästä aluksi karvaalta tuntuneesta faktasta huolimatta sitä ei vaan voinut mitään sille, että jostain kumman syystä me päädyimme yhteen kuin magneetit. Vastaan pyristeleminen ja itselle selittely ei muuttanut asiaa miksikään.
Tästä aiheesta olen kirjoitellut ennenkin: Nainen saa syrjiä lyhyitä miehiä
Noh, nyt olin taas vähän vastaavanlaisen dilemman edessä. Mutta päätin, etten tällä kertaa menisi samaan ansaan, vaan antaisin tälle uudelle pikkukaverille suosiolla mahdollisuuden. Katsotaan, miten meidän käy.
Kuten aiemmin julkaisemassani artikkelissani kerroin, haaveilin ensin useamman vuoden Canonin ammattilaiskameroista ja nyt olenkin sitten jo monta vuotta valokuvannut ensin Canonin 7D:llä ja sitten 5D:llä. Kuvaushistoriani ja -kokemukseni perusteella kamerapuolella KOOLLA ON OLLUT VÄLIÄ – vuosi vuodelta olen aina vaihtanut hiljalleen isompaan kameraan ja täydentänyt (lue: suurentanut) kalustoani uusilla hankinnoilla.
Nykyinen kamerasettini on parhaimmillaan pitkällä putkella ja akkukahvalla varustettuna aikamoinen järkäle, mutta kyllä se koko korreloi suoraan lopputuloksen eli kuvien laadun kanssa. Järkälekamerani ovat minulle ihan korvaamattomia, eikä haittaa pätkääkään, vaikka lihaksia vähän särkeekin, kun niillä parhaimmillaan kuvailen monta päivää putkeen aamusta iltaan. Se on sen arvoista, ja kasvaapa habakin vähän siinä samalla :)
Kun sain käteeni Rajala Ambassador -kisan avajaispäivänä Lumixin GX8 -järjestelmäkameran, en pystynyt alkuun olemaan väheksymättä sitä pienen kokonsa ja ”lelumaisuutensa” takia. Eihän nyt näin pieni kamera vaan yksinkertaisesti voi olla laadukas tai ainakaan vetää vertoja omille ammattikameroilleni!
Yritän nyt kuitenkin avartaa mieleni ja lähteä rakentamaan suhdetta tähän uuteen tuttavaani mahdollisimman puhtaalta pöydältä. Mikäs onkaan sen parempi tilaisuus kuin torstainen päiväreissu Tallinaan. Pääsenpä samalla vähän niin kuin treffeillle!
Tallinnan katuja koluamassa ja ovia kolkuttelemassa…
Tallinna ei ole itselleni mitenkään tuttu paikka eli en siis harrasta tässäkään suhteessa sitä samaa, mitä muut pari-kolmekymppiset helsinkiläisnaiset tuntuvat tuon tuostakin harrastavan, nimittäin ”shoppailu-/virkistäytymisreissuja tyttökavereiden kanssa Tallinnaan”.
En ymmärrä, mitä ”virkistävää/rentouttavaa” on siinä, että joutuu nousemaan aikaisin aamulla, viettämään ensin 2,5 tuntia laivalla ja sitten ehtii muutaman tunnin nauttia turistina olemisesta Tallinassa ennen kuin joutuu taas viettämään useamman tunnin laivalla ja katsella ihmisten ei-aina-niin-viehkeää laivameininkiä. Jos itse tahdon rentoutua tai virkistyä, vietän päiväni kotona tai lähden mökille.
Toki Tallinnassa käyminen silti oli ihan hauskaa, vaikka olo olikin aika väsynyt sen reissun jälkeen. Tämä oli elämäni toinen kerta Tallinnassa. Tai no teoriassa neljäs, sillä kahdesti olen astunut jalallani ulos laivasta Tallinnan satamassa sen verran, että A: olen noutanut Simba-koiramme satamasta ja B: olen viettänyt yhden lyhyen yön (noin 7 tuntia) Tallinnan satamahotellissa Ylen juttukeikan yhteydessä. Mutta noilla kerroilla en siis astellut satamaa pidemmälle Eestin maankamaralla. Ja yhden ainokaisen kerran olen käynyt Tallinnan päiväristeilyllä siten, että meillä oli huimat neljä tuntia aikaa kierrellä kaupungilla.
Nyt saavuin seuralaisineni Tallinnaan laivalla jo klo 11 aamupävällä, ja paluulaiva lähti vasta 18.45 takaisin kohti Helsinkiä. Siinä oli siis useampi tunti aikaa paitsi treffailla, niin myös tutustua Tallinnan vanhaan kaupunkiin. Sillä vanhassa kaupungissahan me tietysti pyörimme, sillä sitä ei ole vielä tullut aiemmin koluttua kuin ihan ohimennen.
Siinä päivän aikana muun muassa kiipesin puuhun (katso video), puhuin itsekseni (ei kun siis treffikumppanilleni), ostin itselleni uuden ihanan luonnonvalkoisen villaponchon (kukaan seuralaisistani kun ei tarjoutunut sitä minulle ostamaan) ja kävin maukkaalla illallisella (söin ankkaa, ja taas piti itse tarjota, kun oli niin törkeitä seuralaisia).
Yritin parhaani mukaan tutustua treffikumppaniini, vaikka vähän touhua tosin häiritsi tuo meistä otettujen kuvien takana piilevä ahdistelija/kolmas pyörä/paparazzi. Tällaista (hömppä)jälkeä suhteemme ensiaskelet tuottivat:
Nämä seuraavat kuvat on siis otettu Lumixin GX8:lla (artikkelin muut kuvat taas on otettu omalla luottokumppanillani eli Canonin 5D:llä):
Kuten videoista ja kuvista näkee, turisteilupäivämme sää oli yhtä ihanan romanttinen kuin mitä Helsinginkin sää on tässä helmikuun aikana monesti ollut: loskaa, märkää ja lisää loskaa. Leuka meinasi välillä ihan loksahtaa sijoiltaan, kun aurinko erehtyi jokusen kerran puskemaan läpi jostain pilvien lomasta.
Näin jälkikäteen täytyy sanoa, että yksi reissun parhaista jutuista oli, että sain NIIN paljon skumppaa! Me emme ole Markun kanssa koskaan olleet mitään bilettäjäsieluja puhumattakaan jostain ”ryyppäämisestä”. Ylpeänä voin paljastaa, etten itse ole ollut koskaan kunnolla kännissäkään. Siihen tosin vaikuttaa se fakta, että minulla on oksentamisfobia, joten en toki halua ottaa sitä riskiä, että joisin niin paljon, että saattaisin sen tähden oksentaa. Lisäksi väitän, että minun kohdallani jos juon edes muutaman alkoholiannoksen, niin minua alkaa ennen kaikkea nukuttaa, enkä ymmärrä, miten monet ihmiset jotenkin vapautuvat nauttiessaan alkoholia.
Noh, ehkei alkoholi vaikuta minuun ”toivotulla” vapauttavalla ja estottomuutta tuottavalla tavalla siksi, että olen muutenkin jo vähän outo ja käyttäydyn ihan selvin päin yhtä rohkeasti ja ”hullusti” kuin mihin monet kykenevät vasta jotain nautittuaan. Tai no tämä nyt on oma pöhkö teoriani :)
Pointtini on, ettei meillä ole tarvetta tai halua juoda humalahakuisesti. Sen sijaan skumppaa tai shamppanjaa joisin oikein mielelläni lasin tai pari vaikkapa joka ikinen päivä! Ja vaikka tämä ehkä hullulta kuulostaakin, niin ei ole parempaa tapaa aloittaa päivä kuin kahvi, jonka ”kermaksi” lorauttaa pikkuisen Baileys-kermalikööriä (tämän paljastinkin jo tuossa vähän aikaa sitten).
Tallinnan reissulta piti siis tietenkin tuoda mukana kuoharia ja muutama pullo Baileysiä sekä vähän tuliaisia. Itse en ole koskaan eläissäni omistanut kuin korkeintaan muutaman pullollisen kuohuvaa kerrallaan. Oli aika luksus tunne tulla illalla myöhään kotiin ja todeta, että nyt omistan 25 pullollista skumppaa! Vaikka joisin peräti yhden kokonaisen pullon per viikko, niin niistä riittäisi liki puoleksi vuodeksi, ooh…
Joku tonttu kiipeää puuhun…
…sillä täytyyhän sitä aina silloin tällöin istua puussa!
Ja nykyäänhän on kai ihan normaalia höpöttää näennäisesti itekseen (=kameralle) :)
Mutta nyt takaisin asiaan. Tai niin no mihin asiaan? Aa, treffeihin tietysti!
Vaikka se kolmas pyörä roikkui mukana koko päivän (oli siitä toki vähän hyötyäkin, sillä se mm. roudasi kotiin suurimman osan niistä 25 skumppapullostani + otti minusta & treffikumppanistani kuvia!), niin sanoisin, että ihan hyvä treffipäivä se oli. Vaikka en uskaltanut lähteä matkaan pelkästään uuden kumppanini kanssa, vaan mukana oli myös oma takuuvarma 5D:ni, niin jo tässä vaiheessa minulla on sellainen kutina, että pikku Lumix saattaisi toimia aika kivana matka- ja vapaa-ajan kamerana.
Eväshetki pinaattipasteijan kanssa.
Ja ennen kaikkea: pääsin kuin pääsinkin alun epäluuloisuudestani eroon ja lähdin tutustumaan uuteen kameratuttavuuteeni mahdollisimman avoimin mielin. Sanoisin, että jos minulla olisi ylimääräistä rahaa, jota voisin upottaa ”lelujen” hankkimiseen, niin tällainen laadukas ”babykamera” eli minikokoinen järjestelmäkamera voisi olla aika kiva vapaa-ajan kamera, jota olisi niin paljon kevyempää raahata mukanaan niin arjessa kuin vaikkapa lomamatkoilla kuin nykyistä järkälemäistä työkalustoani. Tämä Lumix ei kyllä missään nimessä voisi korvata nykyistä kalustoani työkuvauksissa, mutta tosiaankin vapaa-ajan leluksi sen tosiaan saattaisin kelpuuttaakin.
Tällainen luonnonvalkoinen villanuttu oli ”pakko” hankkia Tallinnasta, ja oma punainen takki sai sen myötä änkeytyä kolmannen pyörän reppuun (haa, taas siitä mukana roikkuvasta hepusta oli hyötyä!).
Nyt aion vielä enemmän testailla sitä esimerkiksi arjen omissa pikku kuvausjutuissani sekä ns. kotivideoiden kuvaamisessa, sillä veikkaan, että myös niissä se saattaa olla aika kiva kumppani. Tähän mennessä olenkin kuvaillut sillä jonkun verran tilannekuvia Simbasta ja Pumbasta sekä videoita Pumban hepuleista. Tällaisten arjen videoiden kuvaamisessa kamera toimii tosi hyvin pienen kokonsa ansiosta, sillä sitä on helppo liikutella ja lisäksi kääntyvä kosketusnäyttö mahdollistaa myös erilaisten erikoisempienkin kuvakulmien käyttämisen.
Seuraavaksi aion testata myös sitä, miten kamera toimii urheilukuvauksessa ja että voisiko siitä olla jotain iloa vaikkapa Markun treenien analysoimisessa.
Loppuun haluan vielä muistuttaa, että vaikka tässä nyt olenkin esitellyt omaa laadukasta kuvauskalustoani ja testailen tässä vuoden mittaan uusiakin ”leluja”, niin valokuvaaminen ei missää nimessä ole ainoastaan ”välineurheilua”, vaan tärkein asia, mitä valokuvausharrastuksen aloittamiseen tarvitaan on INNOSTUS.
Toki myös jonkinlainen kamera on pakko olla, mutta sen ei tosiaankaan tarvitse olla se markkinoiden uusin, kallein tai fiinein härveli, vaan se, joka sinulla jo sattuu olemaan tai johon oma budjettisi venyy.
Itsekin aloitin aikanaan tosiaan ihan perus harrastelijakameralla, ja kuten aiemmassa artikkelissa mainitsinkin, niin on pikemminkin parempi, että aloittaa valokuvaamisen vähän ”huonommalla” kameralla, joka ei tee kaikkea työtä puolestasi, vaan että joudut itsekin oikeasti vähän miettimään kameran asetuksia, jotta saisit haluamasilaisia kuvia. Tärkeintä on ylipäätänsä innostua ottamaan kuvia ja tutustumaan käytössä olevaan räpsyttimeen. Siitä se lähtee :)
Mutta nyt kameroista viis – suurin rakkauteni on toki edelleen se yksi ja ainoa pikkumies sekä hassu perheemme pupuineen, hauvoineen ja gekkoliskoineen:
Ihanaa sunnuntaita kaikille <3