Urheilukuvaus on teknisesti varsinainen taitolaji. Siinä, missä urheilu itsessään vaatii esimerkiksi lajinomaista taitoa, oikeanlaista tekniikkaa, nopeutta ja tilannetajua, niin urheilukuvaukseen tarvitaan niin ikään noita samoja ominaisuuksia. Oikeiden varusteiden lisäksi urheilukuvaus vaatii teknistä osaamista, lajintuntemusta, äärimmäisen hyvää tilannetajua, nopeutta sekä toki myös kuvaussilmää.

Itse aloitin oman valokuvausurani kenties siitä kaikkein vaikeimmasta mahdollisesta: nopeaa liikettä sisältävästä sisäurheilulajista, jonka kilpailut käydään monesti epäkuvauksellisissa paikoissa ja huonosti valaistuissa tiloissa, joissa vallitsee kaamea sekavalo. Eikä minulla ollut käytössäni alkuun mitään kovin hyvää kameraakaan, joten ei ihme, että välillä meinasin repiä hiukset päästäni.

Arvokisoissa sisäurheiluakin pääsee kuvaamaan upeissa valaistusolosuhteissa. Kotimaan ”pikkukisoissa” ei usein ole yhtä luksustilanne.

Toisaalta kun aloittaa suoraan kaikkein haasteellisimmasta mahdollisesta, niin on myös potentiaalia kehittyä nopeasti. Ja siinä vaiheessa, jos alkaa olla urheilukuvauksessa edes suht hyvä, niin voi olla varma, että selviää myös monenlaisista muista vastaavanlaista osaamista vaativista kuvauksista, kuten tapahtuma- ja lehtikuvauksista.

Kun kukaan ei syöksy, kiepu tai poukkoile mihinkään suuntaan, niin kuvaaminenhan on tietyssä mielessä suorastaan helppoa, ja sitä on itsekin ällistynyt, miten nopeasti sitä onnistuu nappaamaan tietyt ”pakolliset” otokset! Ja se on mielestäni ammattikuvaajan yksi tärkein taito, nimittäin luotettavuus ja varman päälle toimiminen. Kun sen osaa, niin sen jälkeen jää sitten aikaa taiteilulle :)

Mutta nyt höpinät sikseen ja niihin vinkkeihin: tässä on alla listattuna joitain asioita, jotka itselleni tulevat ensimmäisenä mieleen. Niistä monet ovat itselleni niin itsestään selviä, etten ehkä keksi mainitakaan kaikkea oleellisinta, mutta tässä on nyt kuitenkin jotain:

•  Opettele käyttämään kameraasi kunnolla ja tiedä, mistä säädetään mitkäkin asetukset
• Opettele valokuvauksen sekä valotuksen perusteet ja ainakin seuraavat käsitteet: suljinaika, aukko ja ISO-arvo. Ymmärrä, miten nuo kolme käsitettä kytkeytyvät toisiinsa.

• Urheilukuvauksessa etenkin liikkeen pysäyttäminen on oleellista, ja se tapahtuu suljinaikaa säätämällä. Mitä pienempi suljinaika, sitä paremmin kamera pysäyttää liikkeen. Esimerkiksi suljinajalla 1/40 sekuntia saat liikkuvasta kohteesta epätarkan kuvan, kun taas suljinajalla 1/250 sekuntia ja sitä pienemmillä arvoilla pystyt saamaan tarkan kuvan, vaikka liikettä olisi paljon.

• Aukkoa säätämällä voit vaikuttaa esimerkiksi siihen, miten sumean taustan saat aikaiseksi eli miten hyvin saat ikään kuin ”irroitettua” kohteen taustasta (kuvan syväterävyys). Mitä suurempi aukko (= mitä pienempi f-arvo), niin sitä epätarkemman taustan saat ja sitä enemmän valoa objektiivi päästää kameran kennolle, mistä on hyötyä etenkin silloin, jos valaistusolot ovat huonot. Urheilukuvauksessa suuri aukko on etu!

• ISO-arvo kuvastaa kameran kennon valoherkkyyttä. Perus muistisääntö on, että mitä pienempi ISO-arvo, sen laadukkaamman kuvan saat. Kun ISO-arvoa nostaa, kuvan saa paremmin valotettua, mutta kuva muuttuu samalla rakeisemmaksi. Mitä laadukkaampi kamera sinulla on käytössäsi, sitä korkeammaksi ISO-arvon voi nostaa ilman, että kuvien laatu kärsii liikaa. Omalla Canonin 5D mark III:lla ISO-arvon voi huoletta nostaa lukemaan 3200 tai ylikin, mutta joillain kameroilla ”raja” tulee vastaan jo paljon aikaisemmin.

• Älä kuvaa täysautomaattiasetuksilla, vaan siirry rohkeasti puoli- tai täysmanuaaliin! Sisäurheilukuvauksessa käytän itse usein aukon esivalinta -asetusta eli määritän itse suljinajan ja kamera valitsee aukon (joka sisätiloissa on usein suurin mahdollinen).

• ISO-arvoissa käytän automaattiasetusta, mikäli valaistusolot ovat hyvät tai edes kohtuullisen hyvät. Silloin kamera valitsee ISO-arvon itse sen mukaan, minkä olen valinnut suljinajaksi, mikä on aukon suuruus ja paljonko valoa kuvaustilanteessa on käytettävissä. Huonoissa valaistusolosuhteissa määritän itse ISO-arvon, jottei automatiikka turhaan nosta sitä liian korkeaksi.

• Urheilukuvauksessa on hyvä käyttää sarjakuvaustoimintoa.
• Valmistaudu kunnolla kuvaustilanteeseen ja tarkista, että sinulla on kamera(t), linssi(t) ja kaikki tarvittavat lisävarusteet mukana.
• Huomioi, ettei urheilukilpailuissa yleensä saa käyttää salamaa.
• Hanki tarpeeksi akkuja ja muistikortteja, sillä urheilukuvaus syö monesti paljon muistitilaa, kun lauot kuvia sarjana ja akkuja et ehdi kesken kilpailun latailemaan.

• Älä hanki liian isoja muistikortteja, vaan mieluummin useita pienempiä ja kuvaa aina samalla keikalla usealle eri muistikortille. Jos yksi muistikortti hajoaa, niin et silloin menetä kaikkia kuviasi. Itse käytän 16GB:n muistikortteja.
• Tunne laji, jota kuvaat. Silloin osaat ennakoida urheilijoiden liikettä ja pelin kulkua ja ottaa kuvia juuri oikeina hetkinä.

• Ei riitä, että kamerasi on nopea, jos et itse ole. Ole siis hereillä ja koko ajan valmiina. Jos missaat jotain tärkeää, et välttämättä saa toista mahdollisuutta.
• Pidä kamerasi koko ajan päällä ja valmiustilassa. Kun jotain merkittävää tapahtuu (tietty urheilija on suoritusvuorossa, tulee maali tms.), niin sinulla ei ole enää välttämättä aikaa laittaa kameraa päälle tai säädellä asetuksia.

• Harjoittele ennen varsinaisen kilpailun alkamista tai ennen sitä tärkeintä suoritusta. Mene rohkeasti urheilijoiden harjoituksiin treenailemaan kuvaamista.
• Itse kuvaan aina RAW-kuvia ja jälkikäsittelen kuvani. Jälkikäsittely vastaa entisajan filmikuvien kehittämistä, ja perus urheilukuvissani säädän kevyesti valotusta, valkotasapainoa, värisävyjä, kontrastia, terävyyttä ja saturaatiota. Jos kyseessä on kuvituskuva, eikä niinkään uutiskuva, saatan leikitellä kuvankäsittelyn kanssa hieman enemmän ja käsitellä kuvan näyttävämmin (kuten tässä artikkelissa olen tehnyt pääkuvalle eli aitajuoksukuvalle, jossa on vähän epätodellinen hohto ja fiilis).

• Kokemus ja taidot karttuvat vain yhdellä tavalla: kuvaa ihan sairaan paljon ja eri urheilulajeja!
• Älä lupaudu kuvaajaksi, jos et voi olla 100-prosenttisen varma siitä, että pystyt tarjoamaan sen, mitä lupaat. Valokuvaamisen harrastamisen ja ammattikuvaamisen merkittävin ero on juurikin luotettavuus ja tae tasaisesta laadusta. Ei riitä, että kuviesi joukossa on muutamia huikeita ruutuja, vaan jos kuvaat tilauksesta asiakkaalle, sinun on oltava varma, että pystyt ikuistamaan kaiken pyydetyn.

Loppuun vielä: Millainen on mielestäni hyvä urheilukuvaaja?

Noh, hänellä on hallussaan teknisesti kaikki nuo edellä mainitut asiat, hän pystyy luotettavasti tuottamaan laadukasta materiaalia tiukoissakin tilanteissa ja hänellä on tilannetajua ja kuvaussilmää. Lisäksi hyvällä kuvaajalla on mielestäni myös oltava jotain, mikä erottaa hänet muista: oma tyyli ja kädenjälki. Niitä ei valitettavasti voi opetella, vaan ne löytyvät pikkuhiljaa vuosien varrella, jos ovat löytyäkseen, ja lisäksi ne kehittyvät ja hioutuvat jatkuvasti. Valokuvaajan on mielestäni oltava avoin ja innostunut kehittymään läpi elämänsä.

Urheilukuvaus on hyvä laji, jonka avulla koulia itsestään teknisesti taitava ja tiukoistakin kuvaustilanteista selviävä, tilannetajuinen valokuvaaja. Mutta toisaalta urheilukuvauksessakin on sudenkuoppansa.

Sitä helposti esimerkiksi saattaa turtua joihinkin tiettyihin maneereihin. Urheilukuvauksessa ei kilpailutilanteissa aina ole kauheasti tilaa taiteellisuudelle, sillä ne tietyt samat kisakuvat on aina pakko saada ja vasta sen jälkeen voi kokeilla jotain erikoisempaa, jos aikaa jää. Silloin riskinä on, että sortuu aina vaan ottamaan niitä samoja varman päälle -kuvia myös muissa kuvaustilanteissa. Siihen ei kuitenkaan pidä jumiutua, vaan vaikka homma olisi jo hanskassa, niin silti pyrkiä jatkuvasti kokeilemaan uutta ja kehittymään.

Toisaalta urheilukuvaustaustani myötä tiedän, että pystyn luottamaan itseeni ja tasaiseen laatuuni. On välillä suorastaan kamalaa seurata, millaisia kuvaajia esimerkiksi juuri urheilu- tai vaikkapa hääkuvauspuolella liikkuu. Urheilukuvauksessa on paljon kuvaajia, joiden kuvat ovat ihan ok, mutta niistä puuttuu mielestäni ”se jokin”. Se ei toki ole mikään suuri rikos, mutta kun siirrytään esimerkiksi sinne hääkuvauksen puolelle, niin pitäisi pystyä lupaamaan asiakkaalle tietty laatu ja luotettavuus.

Jos lupautuu ikuistamaan jonkun ihmisen elämän kenties yhden tärkeimmän päivän, niin ei riitä, että välillä saa napattua puolituurilla onnistuneita otoksia. On pystyttävät luottamaan, että saa ikuistettua kuvauskeikan – eli siis esimerkiksi häiden – KAIKKI tärkeimmät hetket 100-prosenttisella varmuudella. Ne hetket nimittäin tapahtuvat vain kerran, ja on aika noloa, jos kuvaaja mokaa.

Lisäksi niin urheilu- kuin vaikkapa juuri hääkuvauksessa on erityisen tärkeää olla valmistautunut myös siihen, jos oma kalusto jostain syystä pettääkin kesken keikan. Kaksi kameraa on minusta ehdottomuus, jos tekee kuvauskeikkaa työkseen. Ai että se tulee kalliiksi? No, siinä onkin yksi amatöörin ja ammattilaisen ero. Jos tätä tekee työkseen, niin ei tule kalliiksi ostaa kahta ammattikameraa, sillä ne ovat osa sitä laatua ja luotettavuutta, joista puhuin.

Minulle ei tulisi mieleenkään, että sellainen tilanne olisi mahdollinen, että menen asiakkaalle mankumaan, että ”sori kun kamerani meni rikki, niin en saanut otettua yhtään kuvaa”. Toki jos molemmat kamerani päättävät hajota samaan aikaan, niin olen kusessa, mutta se riski on toki paljon pienempi kuin jos olisin vain yhden kameran varassa.

Urheilukuvaus on toki myös välineurheilua, muttei kuitenkaan vain ja ainoastaan sitä. Ihan kohtuullisellakin kameralla voi saada hyviä kuvia, jos vaan taitoa löytyy. Itse asiassa olen sitä mieltä, että on parempi aloittaa urheilukuvaaminen vähän ”huonommalla” kalustolla kuin sillä parhaalla mahdollisella ammattikalustolla. Silloin oppii hyödyntämään kameraansa 100-prosenttisesti ja ottamaan kalustostaan kaiken mahdollisen irti. Jos aloittaa heti superhyvällä kameralla, on helppo vaan turvautua kameran automatiikkaan, jolloin ei itse opi mitään.

Nykykamerat kun ovat niin hyviä, että jos kamerasi on ”parempi” kuin taitosi, niin saatat joutua vähän niin kuin kamerasi vietäväksi. Silloin se ei välttämättä ole sinun ansioitasi, jos välillä saat hienoja otoksia, vaan kamerasi. Ja tässä asetelmassa piilee se sudenkuoppa, että kuvaamisesi ei välttämättä ole niin luotettavaa kuin toivoisi. Kun yhtäkkiä tuleekin haastava kuvaustilanne, kameran automatiikka ei ehkä annakaan toivottua lopputulosta. Jos kamera vie kuvaajaa, niin suossa ollaan, sanon minä.

Toki jos kuvaa vain harrastusmielessä, niin ei ole stressiä, että edes pitäisi aina onnistua, mutta siltikin eikö ole hauskempi opetella itse käyttämään kameraansa kuin olla automatiikan vietävänä?

Mutta yhteenvetona vielä: urheilukuvaus on superhauskaa ja antoisaa, mutta jos olet perfektionisti ja kunnianhimoinen, niin kannattaa kyllä varautua myös turhautumisen hetkiin ja itkuparkuraivareihin. Itse olen vuosien varrella kokenut niin ilon, onnistumisen kuin pettymyksenkin hetkiä, enkä koskaan osaa olla täysin tyytyväinen oman työni tulokseen, sillä aina voi olla parempi… Mutta se toisaalta kertoo siitä, etten ainakaan ole jämähtänyt vielä paikoilleni :)

Suurimmat urheilukuvauksessa kokemani pettymykset eivät tosin ole liittyneet omiin taitoihini, vaan siihen, että vaikka sitä olisi kuinka hyvä urheilukuvaaja, niin sitä ei välttämättä silti osata arvostaa, ainakaan rahallisesti.

Tässä juuri olen kuluneen talven aikana kokenut urheilu-urani näennäisen huippuhetken: sain freelancerinä akkreditoinnin Rion olympialaisiin. Minulla on siis pääsy valokuvaamaan liki kaikkiin tulevien kesäolympialaisten kilpailuihin eli siis maailman suurimman urheilutapahtuman skaboihin. Varsinainen urheilukuvaajan märkä unelma, eikö?

Mutta taidanpa jättää menemättä.

Miksikö? Koska matka tulee kalliiksi, sillä kuvistani ei olla valmiita maksamaan tarpeeksi, eikä ole löytynyt tarpeeksi tahoja, jotka sitoutuvat ostamaan minulta kuvia, edes jollain melko pienellä summalla. Enkä tosiaankaan ole ollut liian kunnianhimoinen tämän asian suhteen, sillä tavoitteeni oli ennen kaikkea saada tuo reissu suunniteltua niin, että pääsisin edes nollille. Vaikka toisaalta olen kyllä tehnyt lyhyen elämäni aikana jo tarpeeksi ilmaiseksi ja puoli-ilmaiseksi valokuvaushommia suomalaisen huippu-urheilun hyväksi, ja onhan se aika älytöntä, että lähtisin olympialaisiin palkatta – puhumattakaan siitä, että joutuisin maksamaan siitä tuhansia euroja omasta pussistani. Valitettavasti en ole valmis sitä tekemään, ja jollainhan sitä joskus on vielä elettäväkin.

Eli ihan lopuksi vielä: Ole hiukan hullu, jos ylipäätänsä ryhdyt valokuvaajaksi (tai yrittäjäksi)! Se syö rahasi, sydämesi, intohimosi, mutta itsensä elättämisestä ei ole koskaan taetta.

Antoisia kuvaushetkiä!

-Milla

Ps. Etsitkö valokuvaajaa ikuistamaan sinut, läheisesi, hääsi, jonkun tapahtuman, yrityksesi tms.? Tutustu minun, Millan valokuvausportfolioon ja kuvauspalveluihin osoitteessa www.voimafoto.fi

Ja tiesitkö, että järjestämme Markun kanssa liikuntakursseja, kuten rengasvoima- ja kehonpainoharjoittelukursseja – kurkkaa lisätietoa ja ilmoittaudu mukaan täällä. Tarjoamme myös kursseja ryhmille ja yrityksille (tiedustelut: milla(at)voimavahtila.fi)

Voimaputiikistamme voit ostaa mm. puisia suomalaisia voimistelurenkaita sekä Dream Ringsejä. Treenivinkkisivultamme taas voit poimia vinkkejä ja inspiraatiota liikkumiseen!

Niin ja seuraahan meitä facessa – Voima-Vahtila, Voimafoto, rengasmies ja Instagramissa :)