Meidän talon palosta on kulunut 11 ja puoli viikkoa.

Paljon on tapahtunut tänä aikana. Sitäkin enemmän ollaan kasvettu ja opittu tänä aikana.

Suhteellisuudentaju on ehkä merkittävin asia. Maailmassa on paljon niin pahempiakin asioita ja ihmisillä on niin paljon pahempiakin murheita, ja niiden rinnalla omat tuntuu välillä aika pieniltäkin. Ja ollaan huomattu, että edelleen ollaan todella onnellisia, ja meillä on kaikki tärkein yhä tallella. Toisaalta tuntuu välillä myös huonolta, että tuntuu, ettei oma energia kuitenkaan riitä maailman ja muiden ihmisten murheiden kantamiseen juuri nyt. Pelkään, että me tuijotetaan vain omaa napaamme.

Ollaan kuitenkin kohdattu tän muutaman kuukauden aikana enemmän ihmisiä kuin varmaan koskaan ennen. Pääasiassa kohtaamiset on olleet toki puhelinkohtaamisia, mutta siihenhän on jo tottunut, että nykykohtaamiset ei oo kasvokkain tapahtuvia.

On ollut paljon ihania kohtaamisia eri puolilla Suomea ja ihmisiä, jotka haluaa auttaa. On paljon hienoja kohtaamisia, joita ei koskaan oltaisi koettu ellei meidän talo olisi palanut.

Toisaalta on ollut myös paljon välinpitämättömyyttä, johon tottakai ihmisillä on oikeus, mutta koska aihe on meille tunteikas, me koetaan sellaiset kohtaamiset raskaina. Olen myös kohdannut sukupuoleen, ikään ja asuinpaikkakuntaan liittyvää suoranaista vähättelyä, joka toki ei ole mikään uusi ilmiö, mutta ehkä tässä tilanteessa aiempaakin raivostuttavampaa. Yritetään kuitenkin koko ajan muistaa, että ihmisillä on täysi oikeus suhtautua meihin juuri kuten he haluavat ja ettei kaikkia hetkauta meidän elämäntapahtumat ja ettei meitä tarvitse kohdella kuin kukkaa kämmenellä, vaikka meidän talo paloi.

Mitä enemmän aikaa tulipalosta kuluu, sitä helpompi toki on possulkea omat tunteet kanssakäymisistä.

Mihinkään ne ei kuitenkaan katoa. Suru. Epäusko. Ahdistus. Ne tulee aina olemaan meidän mukana meidän taloon liittyen. Niiden kanssa vaan oppii olemaan ja käsittelemään niitä aina vaan taidokkaammin.

Toisaalta en haluakaan, että ne katoavat. Mutta pikkuhiljaa ne ehkä oppii kääntämään voimavaraksi ja kauniin haikeiksi muistoiksi, jotka tuokin iloa.

Yhä useampana päivänä – itse asiassa nyt jo suurimpana osana päivistä – tuntuu, että sitä kokee olevansa taas oma itsensä.

Kuitenkin välillä iskee aina suuri epäilys ja pelko.

Uskallammeko kuitenkaan? Onko tässä mitään järkeä? Tekeekö eri tahot lopulta meidän yritykset vaikeiksi ellei jopa mahdottomaksi? Miksei kukaan auta konkreettisesti eikä vain puheiden tasolla?

Me ollaan toki saatu todella paljon apua eri puolilta! Hullua ja väärin vaan on se, että kymmentä hyvää asiaa kohtaan tuleva yksi negatiivinen asia vie kohtuuttoman paljon omaa huomiota ja energiaa. Pitäisi yrittää oppia olemaan antamatta niille niin paljoa huomiota, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty.

Toki matkan varrelle on sattunut myös niitä kohtaamisia, joissa vastapuolella on oikeasti täysin oma lehmä ojassa, eikä mitään empatiakykyä. Pahin näistä tahoista on vakuutusyhtiö.

Koen, että olen aina ollut aika sisukas. Näiden kuukausien aikana oma sisukkuus on pakon edessä kasvanut vielä entisestään.

Samoin tietynlainen rohkeus puhua eri ihmisten kanssa ja nimenomaan puhua suoraan. Ja pitää puolensa.

On varmaan tosi tehokasta, mutta myös raskasta kasvattaa niitä tällaisen elämäntilanteen yhteydessä.

Luulen, että myös kärsivällisyyteni on kasvanut. En menetä hermojani niin helposti kuin ennen ja yritän antaa vastapuolelle monta mahdollisuutta korjata omalta osaltaan tilanteen. Mutta kun raja menee yli, se menee todella yli. Tästä osoituksena kenties se, että vakuutusyhtiön toimitusjohtaja lopulta soitti minulle.

Vaikka meidän energiat ei tällä hetkellä kauheasti riitä asiamme ulkopuolisten murheiden märehtimiseen, niin haluaisin, ettei kenenkään muun tarvitsisi käydä samoja taisteluita läpi kuin me olemme joutuneet käymään. Myös siksi olen päättänyt, että me käymme asiat läpi perinpohjin ja teemme selväksi ne asiat, joissa koemme, että meitä on kohdeltu väärin. Voin vain toivoa, että ne taistot auttaisivat muita, jotka joskus joutuvat vastaaviin tilanteisiin (toivottavasti kukaan ei toki koskaan joutuisi). Mutta tästä ehkä lisää myöhemmin.

Kaikesta saamastame avusta huolimatta välillä tuntuu, että olemme lopulta tosi yksn.

Sitä yrittää selvittää asioita perinpohjin ja tehdä salapoliisityötä ja pohtia, keitä tahoja milloinkin kannattaa kuunnella ja keitä ehkä ei. Sitä tietää, miten paljon ei itse tiedä ja on vaikeaa arvioida, kuka muista tahoista oikeasti tietää senkin, mitä me emme tiedä – puhumattakaan siitä, että haluaako kukaan antaa meille suoria neuvoja asioihin, jotka lopulta meidän itse on osattava päättää niillä vajavaisilla tiedoilla ja kokemuksella, mitä meillä on.

Toisaalta on myös paljon tilanteita, joissa meidän on pakko yrittää tuoda esille, että tiedämme edes jotain, vaikkemme kaikkea, jotta vastapuoli suhtautuisi meihin edes jonkinlaisella vakavuudella. Välillä nämä tilanteet menee ihan pieleen, emmekä tiedä, miten meidän olisi kannattanut toimia tai suhtautua itse toisin.

Edelleen on hetkiä, joina tiedämme tasan tarkkaan, mitä haluamme ja miten tarinamme jatkuu ja tiedämme, että olemme rohkeita ja jaksamme painaa eteenpäin. Ja sitten on hetkiä, joina tajuamme, miten vähän tiedämme mistään – tiedämmekö oikeasti sittenkään edes sitä, että mitä ylipäätään haluamme tehdä – ja meitä pelottaa ja ahdistaa tehdä päätöksiä, joihin liittyy omat riskinsä ja jotka antavat suunnan meille vuosiksi eteenpäin.

Lisäksi jos me uskalletaan hypätä suunnittelemaamme uuteen ehkä jopa elämänmittaiseen projektiin, niin vaikka päätökset pitääkin lopulta tehdä itse, niin me tullaan tarvitsemaan paljon apukäsiä ja yhteistyötahoja. Olisi hienoa löytää mukaan rinnallemme tahoja, jotka jakaisivat kanssamme samoja arvoja ja esimerkiksi innostuksen, elämänilon, sisukkuuden, yrittelijäisyyden, rakkauden vanhoja taloja kohtaan noin muutamia asioita mainitaksemme.

Ja ehkä yhtenä isona asiana voisi vielä mainita avoimuuden sekä suoruuden, mutta ystävällisen ja kunnioittavan sellaisen. Jos asioista kerrottaisiin ja asioihin suhtauduttaisiin tässä maailmassa enemmän hyväntahtoisen avoimesti ja rehellisesti, niin uskon, että se helpottaisi monia asioita, niin vaikeita kuin iloisia, ja säästäisi pieniä päitä monelta päänsärkyä aiheuttavalta pähkäilyltä :)