On vaikea pitää kirjaa omista fiiliksistä ja tunnelmista tämän kaiken keskellä. Nyt oli aivan pakko kirjoittaa blogi ja järjestellä – tai edes yrittää järjestellä – omia ajatuksia! Kumpa joku tulisi pääni sisälle ja tekisi sen puolestani. On liikaa kaikkea ja tuntuu, että pää räjähtää ja että olen ihan sekaisin puolet ajasta!

En oikein tiedä, mistä aloittaa ja miten jäsennellä asioita. On niin paljon kaikkea, etten tiedä, mihin tarttua ja mistä kertoa.

On tosi vaikea editoida vlogeja, kun en pysty jäsentelemään asioita ja valikoimaan, nostamaan esiin aina jotain asiota kerrallaan selkeinä nippuina.

Toivon, että joku tulisi ja järjestelisi kaiken! Aina välillä joku taitava toimittaja onkin niin tehnyt, viimeisimpänä Yle Östnyland (Paret Vahtilas nygamla drömhus blir Lovisas somestjärna: ”Vi kommer att fixa på vårt hem resten av livet”).

Kuvaaminen auttaa. Se, että kuvaan fiiliksiä ja ajatuksia videoille. Ihan murto-osa varmasti koskaan päätyy vlogeiksi. Ihan jo siksi, etten ehdi editoida kaikkea sitä materiaalia, jota on valtavia määriä, mutta toisaalta myös siksi, ettei kaiken ole tarve edes päätyä valmiiksi vlogeiksi. Kuvaan ensisijaisesti nimittäin itseäni varten ja jotta saan mielenrauhan, että olen dokumentoinut asiat ja ajatukset itselleni muistiin, koska pelkään muuten unohtavani ne.

Se on muuten hassu pelko, nimittäin unohtamisen pelko ja siitä stressaaminen. Meidän elämässä on viimeisen puolen vuoden aikana tapahtunut niin paljon ja ollaan itse kasvettu niin paljon, että haluan muistaa sen kaiken ikuisesti! Uskoisin, että tämä kulunut vuosi ja tätä seuraavat vuoden tulee aina olemaan yksi elämämme iso käännekohta. Me eletään tällä hetkellä aikamoisia vuosia ja haluan muistaa tämän kaiken ja kaikki ne oivallukset ja sen kasvun, jota me käydään läpi.

Vaikka suurin käänne johtui hyvin dramaattisesta asiasta, talon palosta, niin tässä on meneillään jotain niin hienoa ja avartavaa ja kasvattavaa ja sellainen seikkailu, etten halua mitään siitä tarinasta ja sen fiiliksistä ja oivalluksista katoavan! Itse asiassa haluan kirjoittaa tästä kaikesta kirjan jossain kohtaa. Kirjaa varten onkin tärkeää ja arvokasta dokumentoida ajatuksia ja fiiliksiä silloin, kun ne ovat käsillä.

Kirjoitin viimeksi blogin aiheella ”X viikkoa tulipalon jälkeen” silloin, kun tulipalosta oli kulunut 11 viikkoa (11 viikkoa tulipalon jälkeen).

Nyt viikkoja on kulunut 24 plus yksi päivä. Ihan uskomatonta!

Meinaa iskeä ahdistus siitä, että miten on kulunut noin paljon aikaa, mutta mitään ei ole vielä tapahtunut. Aitta ei ole valmis, ei olla lähempänä sitä, että meillä olisi taas ”uusi” vanha koti.

Mutta sitten sitä tajuaa, että on syytä istua alas ja tarkastella asioita – ja itseä – tarkemmin, rauhoittua ja luoda oikeanlainen kokonaiskuva. Oikeasti on nimittäin tapahtunut ihan sairaan paljon, ja yksi asia, mitä itse koko ajan opettelen on se, ettei saisi väheksyä omaa tekemistä ja aikaansaamisia ja että ei pitäisi yliarvioida sitä, mitä on mahdollista ehtiä tekemään tietyssä ajassa. Totuus on, että koko ajan teemme ihan täysillä miljoonaa eri asiaa, mutta silti moni asia ei etene, koska päivässä on vain tietty määrä tunteja – ja lisäksi lupasimme itsellemme, että pääarvomme ja -tavoitteemme on tehdä rauhassa ja ilman stressiä ja nauttia matkasta. Siten tämä kaikki tulee olemaan yhtä suurta opettelua ja tasapainoilua sen suhteen, ettei aseta itselle ja omalle tekemiselle epärealistisia tavoitteita. Mutta se ei ole helppoa, koska kun on koko ajan uuden äärellä, niin on mahdoton osata arvioida, miten paljon mihinkin menee aikaa.

Toinen asia on, ettei kivoja asioita pitäisi suorittaa! Siihen sortuminen on ihan naurettavaa, ja on mahdollista ajaa itsensä loukkuun, jossa kaikki kivakin alkaa tuntua pakkopullalta ja ahdistaa. Sellainen on ihan naurettavaa ja itsestä kiinni, ettei anna niin tapahtua.

Yksi iso elämäntavoitteeni – tai ehkä se isoin – on nimittäin se, että osaa elää tässä ja nyt rauhassa ja nauttia omasta tekemisestä ja matkan teosta. Elämässä mikään ei nimittäin tule koskaan valmiiksi tai täydelliseksi, vaan me ollaan ikuisesti matkalla ja vaikka jotain saisi näennäisesti valmiimmaksi, niin jatkuvasti elämään tulee uusia säröjä, joihin ei voi itse vaikuttaa. Siksi onnellisuuden sala on mielestäni osata nauttia epätäydellisyydestä ja keskeneräisyydestä ja matkan teosta.

Ehkä osaltaan juuri nämä asiat minua kiehtoo vanhoissa taloissakin: Niillä on pitkä historia ja jo paljon kolhuja takanaan ja elämä näkyy niissä, eikä niitä koskaan saa valmiiksi tai täydellisiksi. Vanhan talon omistaminen vaatii juuri sellaista asennetta kuin millä itse haluaisin elämääni elää.

Ja itse asiassa niin symboloi talonrakennuskin – eikä vain talon rakentaminen, vaan sitäkin hullumpi projekti, nimittäin vanhan talon siirtäminen. Ja Kuukkeli. Ja koko meidän elämä juuri nyt.

Talon rakentaminen ja siirtäminen on tavallaan ihan hullun hommaa. Jos haluaa vaan valmiin kodin, helpommallakin pääsee.

Tuollaisiin projekteihin pitääkin lähteä itse sen tekemisen tähden, eikä ainoastaan lopputuloksen. Osa unelmaa pitää olla se tekeminen.

Ja miten Kuukkeli tähän liittyy? Kuukkeli edustaa meille niin ikään kaikkea sitä, mitä arvostetaan: Se on sekoitus vanhaa ja viehättävää ja nostalgiaa ja romantiikkaa – mutta samalla onhan se vanha auto, joka voi lahota käsiin milloin vain ja jolla ajaminen on ihan omanlaistaan, eikä koskaan voi olla kiire mihinkään ja Kuukkelissa nukkuminen on tunnelmallista, mutta oikeasti sieltä puuttuu paljon mukavuuksia. Se, miten me juuri tällä hetkellä eletään tontillamme leireillen ja Kuukkelissa nukkuen on tavallaan täynnä glamouria, mutta tavallaan kaukana luksuksesta ja moni ei siitä ehkä osaisi nauttia, vaikka se näyttääkin romanttiselta ja ihanalta seikkailulta – mutta meille se juuri on luksusta siksi, ettei se näennäisyydestään huolimatta ole luksusta, mutta me osataan nauttia siitä kaikessa hulluudessaan ja seikkailuhenkisyydessään!

En nyt tässä kohtaa osaa tätä tämän paremmin selittää ja eksyin muutenkin taas aiheesta, mutta se sallittakoon, koska tämä teksti edustaa nyt itselleni tarpeellista ajatusten oksentamista ulos, jotta saan vähän järjestystä pääni sisälle.

Mutta takaisin siihen kaikkeen, mitä viime kuukausina on tapahtunut. Ihan älyttömän paljon on nimittäin tapahtunut ja muuttunut ja me ollaan muututtu ja kasvettu itsekin.

Tammikuun lopussa oltiin täynnä epävarmuutta, pelkoa ja tietynlaista ahdistusta. Siihen verrattuna ollaan tällä hetkellä harpattu valovuosi eteenpäin: Siinä missä meidän unelmien talon ostaminen oli viime keväänä silloisen elämämme isoin päätös, niin nyt ollaan tehty vielä moninkertaisesti isompi päätös, kun päätettiin, että ostetaan Keski-Suomesta se vanha hirsitalo ja lähdetään siirtämään sitä tontillemme.

Sen päätöksen tekeminen oli äärettömän vaikeaa. Ei ollut helppoa osata arvioida paitsi taloudellista puolta asioista, joista itsellä ei ole ennestään mitään kokemusta ja joihin kukaan ammattilainenkaan ei osaa – tai suostu – sanomaan mitään arvioita, koska kyse on sellaisista asioista, joihin vaikuttaa niin moni tekijä, eikä mitään varmaa arviota voi antaa. Lisäksi kukaan muu ei voi arvioida sitä, mitkä ovat meidän omat kykymme, osaamisemme, oppimiskykymme, innostuksemme ja voimavaramme. Itse voimme arvioida ne parhaiten, mutta kun kyse on meille uusista asioista, niin miten itsekään tietää varmuudella?

Kun päätös siitä, että lähdemme siirtämään taloa, oli tehty, siitä seurasi onneksi suuri rauha. Isossa mittakaavassa sen jälkeen alkoi meidän elämässä uusi iso luku: tulipalon jälkeinen epävarmuuden aika oli päättynyt ja ”uusi” elämä alkanut. Toki senkin jälkeen on viikkoihin ja päiviin mahtunut ties mitä pienemmän mittakaavan murheita ja ahdistuksen aiheita – niin kuin elämään kuuluukin – mutta kokonaisuudessaan nyt meillä on rauha. Tiedämme, mitä kohti kuljemme ja mitä nyt teemme ja tunnemme, että valitsimme oikean polun. Ja suuri innostus ja palo ja rohkeus on palannut meihin ja voittanut sen epävarmuuden ja pelon, jota tulipalo toi!

Mutta mitä kaikkea helmi-huhtikuuhun mahtui?

Elämämme isoin päätös vaati ympärilleen aikamoista selvittelyä ja itsetutkiskelua ja kriiseilyä, mikä osaltaan vei todella paljon aikaa ja voimia. Siinä rinnalla rakensimme aittaa: ensin piti opetella ihan uusi taito ja veistää aittaan peräti ne viisi uutta varvia hirsiä ja sen päälle sitten kasattiin lihasvoimin koko kaksikerroksinen kehikko pystyyn – me kaksistaan teimme sen + pikkuveljeni kävi kahtena päivänä auttamassa. Siihen päälle kiersimme moottorikelkkailukisoja viikonloppuisin sekä oli myös Päitsi ja yksi oma Lapin reissumme sekä käytiin talollamme siellä Keski-Suomessa eli muun muassa seuraavissa paikoissa reissattiin ja usean päivän mittaisia reissuja oli siis tuona aikana ainakin kuusi (en jaksa nyt tarkistaa): Rovaniemi, Karstula, Jyväskylä, Lieksa, Kittilä, Vierumäki…

Ja viimeisimpänä: huhtikuun alkupuoliskon valmistelimme muuttoamme takaisin tontillemme. Se olikin sitten ihan oma pieni draamansa. Siitä lisää seuraavassa blogissa – ja vlogissa. Ne tulee molemmat olemaan tätä samaa epäloogista ajatuksenvirtaa. Enkä pyydä sitä anteeksi, koska ne on itselleni tarpeen.

Teemme toisaalta nyt myös tavallaan työksemme, kun aloitimme sen yhteistyön Loviisan kaupungin kanssa. Haluan kuitenkin pitää meidän tekemisen tosi autenttisena ja tehdä fiilispohjalta, koska sen kuuluu olla tämän kaiken lähtökohta. Meidän vlogit tulevat siis jatkossakin sisältämään vähemmän mietittyjä ja viimeisteltyjä rehellisiä fiilisvlogeja kuin myös mietitympiä ja enemmän ns. harkiten suunniteltuja ja tehtyjä vlogeja, koska haluan tehdä molempia. Toki itse voi sitten valita, mitkä niistä haluaa katsoa. Yritän aina sellaisiin ajatuksenvirtavlogeihin laittaa alkuun varoituksen, että mitä on luvassa, jos ei nimittäin halua tämän tyylistä vuodatusta ja pohdintaa katsoa :)