New York – Rio de Janeiro -lento (10 h) oli peräti kaksi tuntia pidempi kuin Lontoo – New York -lento. Sitä aina kuvittelee Pohjois- ja Etelä-Amerikan kokonaisuutena, joka on kaukana Euroopasta, mutta todellisuudessa Etelä- ja Pohjois-Amerikka on kaksi ihan eri maailmaa. Hämmentävää oli myös se, että siinä missä Helsingin ja New Yorkin välinen aikaero on 7 tuntia, niin kodin ja Rion välinen ero on vain neljä tuntia.

Koneessa nukuin taas epämukavasti. Heräsin joskus aamuyöllä ikkunoiden ”verhojen” pimentämässä koneessa ja lähdin vähän verryttelemään. Suurin osa matkustajista nukkui, ja menin kurkkimaan koneen takaosan yksinäisestä ikkunasta ulos. Ajoitus oli loistava: taivas oli totaalisen kirkas, ja alla levittäytyi suunnaton puiden latvustojen täyttämä ”meri”, jota halkoi valtava sinisenä luikerteleva joki. Oisko se saattanut olla jopa Amazon?

Vähän myöhemmin, kun Markkukin heräilee matkahorroksestaan, me kurkitaan kumpikin omien istumapaikkojemme pikkuikkunasta ulos: laitetaan huopa päidemme päälle, jotta voidaan kuikuilla ulos paisteeseen ilman, että koneen muut matkustajat häikäistyy ulkona paistavasta auringosta. Nähdään useampia pienempiä jokia, jotka mutkittelee sademetsän lävitse, ja näky on tosiaan niin häikäisevä ja kirkas, että kun taas ”palaa” takaisin koneen sisätilan pimeyteen, niin osa näkökentästä on sokaistunut. Useamman minuutin ajan näköä sumentaa useampi valkoinen sokea täplä, kunnes näkökyky hiljalleen taas palautuu minuuttien kuluessa normaaliksi.

Kun kone lähestyy Rioa, maasto muuttuu kumpuilevammaksi. Aamupalan ja laskeutumisjärjestelyiden viimein herättämät matkustajat alkaa hiljalleen vähentää vaatekerrastoaan, kun kone lopulta rullailee kohti lentokentän laituria. Tässä vaiheessa ei vielä pysty oikein käsittämään, että me ollaan nyt Rio de Janeirossa, mutta kun astellaan koneesta putkea myöten terminaaliin, kuumuus puskee ilmastoinnista huolimatta päälle.

Matkalaukkuhihnnan vieressä odotellessa mulla on hyvin aikaa modata vaatteeni matkustusmoodista hellemoodiin. Oon aika pro ”vaihtamaan vaatteita” ilman, että riisuudun! Koneessa olin riisunut vaatteiden alta pelkät rintsikat, sillä ne päällä on ahdistavaa nukkua. Nyt ensimmäisenä oli aika kiemurrella ne vaatteiden alle takaisin päälle. Sitten kaikki villapaidat ja pitkähihaset paidat pois niin, että jäi vain toppi päälle, ja maximittasen hameen alta taas on mitä kätevintä riisua tosta noin vaan kaikkien ihmisten ilmoilla sukkahousut pois. Tadaa, I´m ready! Markun ei auttanut sen sijaan muu kuin raahautua miestenhuoneeseen riisumaan pitkiä kalsareita housujensa alta.

Kun ollaan saatu matkalaukut käsiimme ja nostettua käteistä, suunnataan taxilla kohti ydinkeskustassa sijaitsevaa hotellia. Ei haluta ottaa riskiä, että jouduttaisiin kinastelemaan taksikuskin kanssa hinnasta, joten tilataan kentältä ennakkoon sovittavalla hinnalla kyyti. Alkumatka kohti hotellia sujuu joutuisasti kaistalta toiselle päättömänä kaahaillen, mutta keskustaa kohden liikenne lisääntyy. Silti 40 minuuttia ei ole paha matka-aika kentältä hotellin ovelle. Meidän reissun eka hotelli sijaitsee aivan Rion ytimessä Lapan kaupunginosassa kuuluisan valkean akveduktin eli Arcos da Lapan kupeessa sekä noin puolen kilometrin päässä Escadaria Selarón -portaista.

Arcos da Lapan akvedukti ihan meidän vuokrahuoneiston naapurissa Rion ydinkeskustassa.

Itse asiassa meidän eka hotelli on kokonainen huoneisto, joka osoittautuu mitä ihastuttavimmaksi ja ihan nappivalinnaksi! On eteinen kaappeineen ja hyllyköineen, avara makuuhuone, jonka kupeessa on keittiösyvennys sekä tilava vessa suihkuineen. Iso parisänky on mukava ja keittiöstä löytyy kaikki tarvittava jääkaappipakastimesta kaasuhellaan (jota me ei tosin missään vaiheessa päädytty käyttämään). Parasta on kuitenkin kotoisa ja herttainen sisustus – sekä ilmastointi. Myöhemmin osoittautuu nimittäin, että ilman ilmastointia yöt on aika tukalia, ja lisäksi aamuisin on ihan kiva pukeutua ja levittää aurinkorasvat ilman, että jo siinä vaiheessa valuu vuolaana hikeä.

Tässä vilaus meidän Rion huoneistosta – lisää kuvia söpöstä asunnosta lisää myöhemmin.

Kello oli kahden maissa iltapäivästä, kun kotiuduttiin huoneistoomme. Vielä suihkun ja vaatteiden vaihdonkin jälkeen olo oli aika ikävä ja väsähtänyt yölennon jäljiltä. Siitä huolimatta oli pakko päästä jo heti ensimmäisenä päivänä vähän tutustumaan lähiympäristöön, joten pakkasin toisen kamerani laukkuun ja eikun menoks. Olin päättänyt, että Riossa kannan mukanani ensisijaisesti vain ”halvempaa” kakkoskameraani eli Canonin 7D:tä ja ”halpislaajakulmaani”, sillä jos ne tulisi ryöstetyksi, niin se ei olisi yhtä iso murhe kuin mun 5D:ni menettäminen, etenkin jo heti näin matkan alkuvaiheessa. Meitä oli varoiteltu etukäteen jo ihan liikaakin siitä, miten vaarallinen Rio on, ja päivitelty, että jos kannan mukana kameraani, niin varmasti tullaan ryöstetyiksi. Totuus kuitenkin on, että valokuvaaminen on yksi mun elämäni suurimmista iloista, ja mulle tässä koko matkassa ei olisi mitään ideaa, jos en saisi valokuvata kaikkea, mitä haluan. Sitä paitsi kyse on kuitenkin vain kameroista – jos ne varastetaan, thats it. Sitä vartenhan on hyvät vakuutukset olemassa, ja mä kyllä varjelen jo muutenkin mun ”vauvojani” lähes liian hysteerisesti, joten ihmisten varoittelut alkoi jossain vaiheessa tuntua jo aivan övereiltä. Ja jos joku kopla iskee niskaan, niin eiks siinä vaiheessa oo ihan hyvä, jos on jotain arvokasta niille annettavaksi, niin ne pysyy tyytyväisinä ja mahdollisesti jättää sen arvokkaimman (=meidät) rauhaan?

Suunnataan asunnoltamme Arcos da Lapan akveduktin kautta kohti Santa Teresan kaupunginosaa. Santa Teresa on kukkulan ympärille levittäytyvä vanha ja boheemi kaupunginosa, joka tunnetaan kapeista kiemurtelevista kujistaan. Siellä me seikkailtiin sillä ihanimmalla mahdollisella ”suunnistustaktiikalla”: katsottiin kartasta sunnilleen oikea suunta ja annettiin vaan jalkojen viedä niitä katuja pitkin, jotka kulloinkin näytti houkuttelevimmalta.Tällä pettämättömällä taktiikalla me ihasteltiin kaupunginosaa ristiin rastiin, kunnes oli hämärän kynnyksellä aika suunnata takaisin kohti asuntoamme.

Santa Teresa on viehättävä kaupunginosa kujineen ja mäkineen – tosin saa siellä kävellessä vähän hikoillakin!

Meidän eteneminen tyssäsi tuon tuostakin: ensin ihmeteltiin vikkelästi kivetyksillä kipitteleviä liskoja (joista ei ehtinyt edes kuvia napata) ja esimerkiksi tätä kissaa…

…ja tätä herttasta koiranpentua, joka sai meidät jo heti näin alkumatkasta ikävöimään meidän omaa söpöä Simbaa, joka oli nyt kaukana tuhansien kilometrien päässä Suomessa…

Santa Teresasta löytyi paljon jänniä pikku yksityiskohtia…

…ja hienoja seinämaalauksia sekä graffiteja.

Santa Teresan seikkailun päätteeksi tutustuttiin aika veikeisiin kisuihin… Niiden katse oli villimpi ja hurjempi kuin Tansanian leijonienkaan, joita katottiin silmästä silmään pari vuotta sitten! Aikamoisia katujen katteja…

Santa Teresan retkeltä suunnattiin illan tullen takaisin huoneistollemme kaupan kautta. Hamstrattiin paljon hedelmiä, keksejä, muroja, joguttia, shampoota ja 12 litraa vettä. Lopulta raahaudutaan väsyneinä takaisin asunnolle, mussutetaan tyytyväisinä mun pilkkomaani hedelmäsalaattia ja tuudittaudutaan jo varhain uneen ilmastointilaitteen hurinaa kuunnellen.

Juoni on ladata ensi yönä akut kunnolla täyteen, jotta perjantaina jaksetaan aloittaa Rio de Janeirossa seikkaileminen täydellä teholla.

Akut täyteen, että jaksetaan lomailla!