Muistan, miten joskus ala-asteikäisenä kuudesluokkalaiset olivat silmissäni ihan aikuisia. Kun itse menin yläasteelle, niin nuorten kehitys oli kai jotenkin hidastunut, koska itse en ollutkaan kauhean ”iso”. Lukiolaiset sen sijaan olivat siinä vaiheessa silmissäni niitä aikuisia (omat vanhempani olivat kai sitten fossiileja ja isovanhempien ikää en pystynyt varmaan edes käsittämään).
Kun itse sitten olin lukiolainen, niin elin siinä harhassa, että muut ikäiseni olivat kaikessa paljon kokeneempia ja kypsempiä kuin minä. Tämä käsitys toki myöhemmin osoittautui niin ikään vääräksi.
Nyt on hauska naureskella, että millaisia kakaroita me Markun kanssa olimmekaan silloin, kun tapasimme lukion toisella luokalla. Kun 18-/19-vuotiaina olimme ekaa kertaa yhdessä reissussa, Lontoossa, niin olimme ihan naperoita. Elimmekin kun kakarat ja esimerkiksi söimme viikon ajan lähes pelkästään Starbucksin juustokakkuja ja Lindtin suklaakonvehteja. Markku laihtui tämän dieetin myötä monta kiloa.
Kun menimme naimisiin vuonna 2012, ikään kuin viimeinen harhakuvitelma murtui. Pohdin, että on tämä ihme maa, kun kahden lapsen annetaan mennä naimisiin keskenään.
Lapsena aikuisuuteen liittyi ajatus kauheasta vastuullisuudesta. Sitten aikuisena pitää maksaa laskuja, miettiä vakuutuksia, tienata rahat omaan ruokaansa, tehdä itse ruokaa, siivota, pyykätä, pitää huolta asioista.
Se vasta harhakuvitelma olikin!
Joo, itsestään pitää kyllä tavallaan pitää huolta, mutta ei se laskujen maksaminen lopulta mitään ydinfysiikkaa ole. Vakuutusyhtiön työntekijätkään eivät tiedä aina kaikkea vakuutuksista, puhumattakaan siitä, että jopa firmojen pomotkin saattavat olla niin idiootteja, että maailma olisi parempi paikka, jos heidän tilallaan olisi lapsia. Ruokarahansa voi tienata tekemällä ihan superhauskojakin juttuja, kuten ottamalla kuvia ja kutsumalla sitä hienosti ”yrittäjyydeksi”. Ruokaa EI tarvitse tehdä, vaan sitä saa elää vaikka pelkällä suklaalla, koska on ”aikuinen”. Itse asiassa ei ole pakko imuroida tai pyyhkiä pölyjäkään – kuka niin muka määrää, itsehän täällä asun ja aikaani vietän? Pyykkien ripustaminen kuivumaan taas onkin hauskaa (ehkä siinä suhteessa olen seonnut = ripaus aikuisuutta on iskenyt?).
Miksei kukaan kertonut minulle lapsena, että itse asiassa ”aikuisuus” ei tarkoita mitään tylsyyttä, vaan tilaa, jossa on sallittua tehdä monet asiat ihan juuri niin kuin huvittaa?
Tietenkin aikuisena on vastuuta eri tavalla kuin lapsena, mutta vastuu ei ole mikään kahle, vaan mahdollisuus – vastuun myötä on nimittäin myös niin paljon vapautta.
Tässä tähänastisten vuosien varrella olen oppinut, että ”aikuisuus” on itse asiassa aika turha käsite ja ikä ylipäätään on aika merkityksetön käsite ihmisten määrittämiseen. Sitä saattaa löytää sielunystävän itseään 60 vuotta vanhemmasta ihmisestä, ”vanha ja kokenut” saattaa olla joissain asioissa ihan yhtä nuorekas – tai tyhmä – kuin parikymppinen, joku teini saattaa tietyissä jutuissa olla kypsempi kuin viisikymppinen.
Ehkä siinä vaiheessa, kun ei enää ajattele, että ”minua X vuotta vanhemmat ovat kypsempiä ja aikuisempia”, on itse saavuttanut aikuisuuden eli toisin sanoen totuus on paljastunut: me kaikki olemme lopulta ikuisia oppijoita eli tavallaan lapsia tässä elämässä.
Pelkkä ikä ei takaa mitään, mutta toisaalta ikä ei myöskään kahlitse millään lailla.
Ainut, mikä asettaa ihmiselle itselleen rajat, on lopulta hän itse.
Vuosien mittaan olen myös paljon päätynyt miettimään sitä, millaisia ihmisiä itse ihailen ja millainen itse haluaisin olla. Moni niistäkään asioista ei suoraan liity ikään.
Ihailen itsevarmuutta, joka ei kuitenkaan mene ylimielisyyden puolella. Ihailen empatiakykyä, hyvyyttä, avoimuutta ja sitä, että kuuntelee muiden mielipiteitä ja on valmis oppimaan muilta – myös itseään nuoremmilta. Toisaalta ei kuitenkaan pidä nöyristellä liikaa, vaan osata pitää puolensa ja kyseenalaistaa asioita ja ihmisiä – myös itseään vanhempia ja kokeneempia.
Kun takana on elinvuosia enemmän, sitä on ollut enemmän aikaa kehittää itseään ja kasvaa ihmisenä. Toisaalta silloin on myös ollut enemmän aikaa sortua moniin asioihin ja sokaistua monille asioille. Pelkkä ikä ei siis takaa yhtikäs mitään.
Tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä hauskempaa elämä koko ajan on. Joo okei, helppoahan sitä on näin nuorena 28-vuotiaana tuollaista sanoa, joku varmaan toteaa. Mutta tähän sanottakoon, että ihmiset, joita itse eniten ihailen, ovat itseäni paljon vanhempia. He ovat niitä, jotka vielä minua tuplasti tai kolmesti vanhempina ovat samanlaisia lapsenmielisiä, vapaita, iloisia, avoimia, tosiasiat hyväksyviä, paljon ikäviäkin asioita kokeneita, mutta silti hyvillä mielin ja katkeroitumatta eteenpäin meneviä. Vaikka he ovat kohdanneet paljon, niin he ovat säilyttäneet sen jonkin tärkeimmän, joka on ainut ase, mikä meillä lopulta on elämän mukanaan tuomia ikäviäkin asioita vastaan.
Kukaan meistä ei selviä tästä elämästä hengissä. Mutta se, joka selviää mahdollisimman pitkälle tai jopa loppuun asti pilke silmäkulmassaan, on voittaja.
Me jatkamme nyt omaa ”aikuisuuden” alle naamioitua elämäämme. Syömme aamupalaksi suklaata, teemme vain hauskoja juttuja aina kun mahdollista ja elämme juuri siten kuin haluamme niissä puitteissa, joissa se on meille mahdollista. Kannamme vastuuta, muttemme murehdi.
Olemme ”aikuisia”, mutta samaan aikaan näytämme kieltä kaikille lapsille – lälläslää, ettepä tiedä totuutta. Vielä.
”Aikuisena” on vaan niin paljon hauskempaa!