Moikka,

muistan kun yhdellä blogisivustolla oli jossain vaiheessa joku ”fitcouple”-tyyppinen blogi meneillään. Ensireaktioni taisi silloin olla, että haa, ihan loistava idea! Mutta kun tarkemmin tutustuin, ketkä blogin taustalla olivat, niin olin vähän, että jaa, kauankohan tuo blogi pysyy pystyssä… Noh, eihän se kauhean kauaa pysynyt (= pari erosi).

Olen huomannut, että aika harva pari treenaa yhdessä. Toivottavasti tämä havaintoni on väärä, eikä päde suurimpaan osaan pareista (?), sillä mielestäni yhdessä treenaaminen/liikkuminen on ihan mieletöntä ja paras tapa maksimoida yhdessä vietetty aika, joka muutenkin varmasti on monella parilla kortilla.

Minun ja Markun kohdalla olemme sen verran ”outo” pari, että haluaisimme olla 24/7 yhdessä, mikä ei toki käytännössä aina onnistu, mutta uskallan väittää, että olemme keskivertopareja enemmän toistemme seurassa. On suorastaan outoa, että edes 9 vuoden tuntemisen jälkeen emme kyllästy toistemme seuraan. Pikemminkin erot (kuten Markun kisamatkat tai minun työmatkat) tuntuvat aina vaan vaikeammilta, vaikka toisaalta ne myös tuovat tavallaan hyvääkin mukanaan, sillä muutaman päivän-viikon eron jälkeen on aina niin ihanaa taas olla yhdessä.

Mutta takaisin treenaamiseen. Miksette tekin aloittaisi yhteistä harrastusta? Lisäksi liikkua voi yhdessä myös täysin ilmaiseksikin niin kotona kuin vaikkapa lomareissuillakin. Ja siinä vasta onkin koko touhun suola!

Lomamuistoja:

Meidän kohdalla tilanne on toki sen verran ainutlaatuinen, että Markku on huippu-urheilija ja treenaa ammattimaisesti, joten hänellä kuluu aikaa siellä salilla. Onneksi hän on yksilöurheilija, jonka valmennus on… noh, sanotaan, että hän treenaa todella omatoimisesti, joten pystyn menemään mukaan hänen treeneihinsä ja voimme jumpata ”yhdessä”.

Käytännössä toki treenaamme kumpikin omia juttujamme, mutta samassa tilassa ja samalla ehdimme jutella ja seurailla toistemme tekemisiä. Voin tunnustaa, että yhä näin ”aikuisenakin” on todella tärkeää, kun on läheinen katsomassa, mitä tekee, vaikka kyse olisikin sitten ihan tavallisesta treenistä. Etenkin jos kuitenkin satun kokeilemaan vaikkapa uutta ennätystä leuanvedossa, niin on todella tärkeää – ja siitä saa myös lisäboostia – kun Markku on siinä vierellä katsomassa. Sama toimii toki toisinpäin, ja mielelläni katselen etenkin Markun rengastouhuiluja.

Välillä myös autan Markkua tekemään rengasvoimaa, mikä on ihan huippua:

Ja kaikenlaista me keksimme aina voimistelusalin ulkopuolellakin:

Siinä missä Markku osaa neuvoa minua monessa asiassa, niin vaikka vuosikausia olen hänen voimisteluaan tuijotellut, niin enhän osaa toki oikein mitään koskaan sanoa muuta kuin että hienolta näyttää. Eniten osaan seurata Markun omia reaktioita, ja hienointa on nähdä, kun hän itse on tyytyväinen omiin suorituksiinsa tai kehitykseensä.

Toisaalta usein treenaaminen ei ole mitään hohdokasta ennätystentekoa, vaan sitä samaa arkista puurtamista, mutta on hienoa olla mukana myös siinä – tai nimenomaan siinä, sillä totuushan on, että menestys on todella pieni osa mitä tahansa urheilua ja taustalla on aina tajuttoman paljon työtä ja ei-niin-hohdokasta treenaamista. Kysymys kuuluukin: kuinka moni on valmis olemaan mukana siinä ja ei vaan olemaan mukana, vaan myös nauttimaan siitä?

Nyt jos joku nimittäin alkoi haaveilemaan, että olisipa kiva itsekin olla huippu-urheilijan vaimo/tyttöystävä, niin unohda koko juttu! Totuus nimittäin on, että aika moni urheilija taitaa olla totaalisen persaukinen (haha, I know), ja näinä aikoina tuet sen kun vaan hupenevat, joten ellei sitten aio bongata itselleen lätkäpelaajaa, niin urheilijan puolisoksi on hölmöä haikailla ihan vaan sen ”statuksen” itsensä tähden.

Toki jos käy niin hullusti, että vahingossa kuitenkin menee ja rakastuu johonkin köyhään urheilijaan, niin minkäs sille voi. Mutta tämän homman rikkaus ei tosiaankaan piile rahassa, vaan jossain ihan muussa. Jos osaa nauttia yhteisestä matkan tekemisestä, yrittäjähenkisyydestä ja puurtamisesta ilman tietoa siitä, johtaako se koskaan menestykseen, niin silloin on valinnut oikein :)

Ja puurtaahan kannattaa, vaikkei tavoittelisi urheilussa tai liikunnassa mitään sen suurempaa. Itse asiassa omasta mielestäni liikkumisesta saatava hyvä fiilis ja ilo on paljon tärkeämpää kuin menestys – jopa urheilussa. Toki urheilijaa ajaa eteenpäin myös halu olla paras ja menestyä, mutta jos haluaa siinä rinnalla myös olla onnellinen, niin kyllä siitä matkan teosta täytyy nauttiakin.

Treenaamisen ei myöskään pidä olla aina liian vakavaa, vaikka se tavoitteellista olisikin.

Ja vaikka minulla ja Markulla on näennäisesti aika erilaiset tavoitteet, niin niiden yhdistäminen arjessa ei silti ole lainkaan mahdotonta. Toki se vaatii joustamista molemmin puolin, mutta jos oikeasti välittää toisesta ja haluaa maksimoida yhdessä vietetyn ajan, niin ”joustaminen” ei ole kauhean työlästä, vaan kyllä se siitä muotoutuu kuin itsestään.

Ja onhan se niin, että kun tarpeeksi kauan on yhdessä, niin kaipa pariskunnat alkavat pikkuhiljaa muistuttaa toisiaan. Itse en olisi ikinä keksinyt aloittaa leuanvetoa ilman Markkua. Ja vaikken vielä ihan yhtä paljon leukoja vedä kuin Markku, niin veikkaisin, että lihasmassaan suhteutettuna tulokseni on ehkä jopa parempi kuin hänen ;)

Mutta vaikka sitä joissain suhteissa alkaisikin muistuttaa toinen toistaan, niin on myös tärkeää, että molemmilta löytyy omiakin juttuja ja vahvuuksia. Siinä missä Markku on edelleen – ja aina – meistä se fyysisesti vahvempi, niin hän saa rauhassa keskittyä siihen voimiensa kartuttamiseen, kun taustalla rattaita pyörittää joku muu…

Hauskaa tiistaita kaikille – me suuntaamme nyt voimistelusalille!

-Milla

Ps. Lue myös: Heih, olen Milla ja elän suklaalla!