Liigapelit alkoivat puolitoista viikkoa sitten Tampereella.

Itse en ole pahemmin lätkää kuvaillut. Joskus junnuna olin videokuvaajaisäni mukana ja kuvasin sen verran stilliä kuin mitä nyt siihen aikaan vielä osasin. Oma varsinainen urheilukuvausurani on suuntautunut sitten aikuisiällä muiden lajien pariin, ja syynä tähän ovat olleet niin sattuma, omat kiinnostuksen kohteeni kuin se, että lätkäkuvaajia kyllä riittää ja itse mieluummin annan oman panokseni sellaisiin lajeihin, jotka ehkä enemmän jäävät taitavien kuvaajien ja journalistien – sekä yleisön – sorsimiksi.

Urheilijan vaimona osaan nimittäin arvostaa myös niiden ei-mediaseksikkäimpien lajien urheilijoita ja mielelläni tuen heitä siten, että omalla työpanoksellani yritän saada heille enemmän näkyvyyttä. Helppoa se ei tosin usein ole ollut, eikä aina auta, vaikka olisi kuinka hyvä siinä, mitä tekee, kun yleisön ja median kiinnostus on toisaalla. Mutta se on kuitenkin ollut sen arvoista.

Ja toisaalta siinä missä ”pienempien” lajien kohdalla haasteena on, ettei kuville ole ostajia, niin ”isojen” lajien kohdalla taas tarjontaa on enemmän ja siten kilpailu kuvaajien välillä on kovempaa. Mutta onneksi osaaville tekijöille kyllä riittää kysyntää, ja toisaalta freelancerin ammattitaitoa on myös juurikin se, että osaa hankkia keikkaa ja myydä osaamistaan.

Mutta takaisin varsinaiseen aiheeseen: Liigan avauspäivänä tulin kuitenkin päätyneeksi lätkäkuvauksen pariin, nimittäin Rajala Ambassador -kisan viidennen osakilpailun merkeissä.

Matkustimme jo ottelupäivän aamuna Helsingistä Tampereelle ja kävimme seuraamassa Tapparan aamupäivän treenejä ja tutustumassa kuvausympäristöön etukäteen. Saimme mentoriksemme kokeneen urheilu- ja jääkiekkokuvaajan Jukka Raution. Hän on kierrellyt kuvaamassa lajia ympäri maailmaa ja toimii liigan ja Suomen maajoukkueen kuvaajana. Siinä riitti kyllä juttuja kuunneltavaksi ja intoa tartutettavaksi meihinkin. Ja aika mageita kuvia hän onkin vuosien saatossa napsinut!

Ja vaikken itse lätkäkuvaajaksi tahtoisi erikoistuakaan, niin oli kyllä todella kivaa ja antoisaa päästä itsekin kuvaamaan ihan huippuolosuhteissa kyseistä Tappara-Ässät -avausmatsia. Olosuhteiden ja mentorin lisäksi myöskään kalusto ei ollut hullumpi – me ambassadorit saimme nimittäin kyseisen päivän aamuna ensimmäisten suomalaisten joukossa kätösiimme Canonin uudet 5D mark IV -rungot. Ai jai jai, olin ihan haljeta!

Mutta ennen kuin intoilen enemmän kalustosta, syvennytään vielä ensin paremmin jääkiekon kuvaamisen saloihin.

Jääkiekossa pätevät monet samat käytännön säännöt kuin urheilukuvauksessa ylipäätänsä.

Ensinnäkin urheilijoita ei saa missään nimessä häiritä. Toiseksi kuvaajille on määrätty tietyt säännöt sekä paikat, joissa he saavat kuvata. Kolmanneksi kuvaajien välillä vallitsee tietty arvojärjestys sen mukaan, miten isosta mediasta on kyse.

Ja mitä isompi kilpailu, sitä tiukempia näiden juttujen kanssa ollaan. Itse olen ollut esimerkiksi voimistelupuolella EM- ja MM-kilpailuissa, missä valokuvaajat on tosi tarkkaan arvotettu sen mukaan, mitä mediaa he edustavat, ja niin toki kuuluukin olla. Isot kansainväliset kuvatoimistot menevät kaikkien muiden edelle, ja niitä edustavat kuvaajat myös saavat eniten liikkumavaraa ja parhaat kuvauspaikat.

Lisäksi kylmä fakta on, että televisio on aina still-kuvaajien edellä. Etenkin, jos tehdään suoraa tv-lähetystä, tv-kuvaajille ja -toimittajille on annettava heidän vaatima tila ja työrauha.

Monesti ainakin oman kokemukseni perusteella kaikki kuitenkin sujuu yleensä hyvin ja kaikille löytyy kyllä tilaa. Kun tekijät ovat ammattilaisia, niin jokainen kyllä osaa toimia sääntöjen mukaan ja toiset huomioiden. Toki joskus kiire ja stressi aiheuttavat tälläkin alalla ylilyöntejä, ja vahinkoja sattuu.

Lisäksi näin 19-vuotiaasta alkaen urheilua kuvanneena tyttömäisenä nuorena naisena haluan huomauttaa, että kyllä siellä urheilukuvauspuolella välillä esiintyy, valitettavasti, asennevammaisuutta naiskuvaajia kohtaan. Vaikka siltä kuinka yrittäisi sulkea silmänsä ja olla välittämättä, niin välillä on joutunut kohtaamaan epäilyksiä ja jopa halventavaa kohtelua. Sitten sitä jälkikäteen ollaan niin hämmästyneitä, kun nähdään työn tulos eli valmiit kuvat ja todetaan, että ”oho, kyllä se tyttö osasikin kuvata”. Eli älkää koskaan tuomitko urheilukuvaajia – tai ketään muutakaan – pelkän ulkonäön perusteella :)

Vaikka perusteet olisivat kuinka hallussa ja osaisi kuvata jotain tiettyä lajia kuinka hyvin, niin valokuvauksen hienouksia on se, että aina voi oppia lisää ja tulla paremmaksi sekä kehittää omia näkemyksiään. Joka urheilulajissa on lisäksi myös omia erikoisuuksiaan, jotka pitää oppia ottamaan valokuvauksessa huomioon.

Jääkiekkokuvauksessa on omia jippojaan ja hienouksiaan, joita kuvaajat käyttävät hyväksi. Näitä ovat esimerkiksi kattoon kiinnitetyt salamat ja kamerat, joilla räpsitään kuvia sitten etänä ja synkassa toistensa kanssa.

Lisäksi lätkässä käytetään maalikameroita. Kumpaankin maaliin mahtuu toki vain yksi sellainen ”maalikameralaatikko”, ja kuulemma esimerkiksi joissain isoissa kansainvälisissä kilpailuissa arvotaan, kenen kamera sinne laitetaan missäkin matsissa. Reiluuden nimissä kuitenkin tehdään niin, että kaikki, joilla kyseisenlainen kamera on, saavat sitten käyttöönsä tuon onnekkaan tahon/median kuvat.

Itse vietin kouluikäisenä paljon aikaa jäähalleissa niin oman luistelu- kuin pikkuveljen lätkäharrastuksen myötä, ja hallien hirveät kellertävät valot tulivat tutuiksi. Tuolla Tampereen Tapparan kotihallilla oli positiivinen yllätys, että valaistusolosuhteet olivat todella loistavat. Sinne oli juuri uusittu ledilamput, jotka olivat lähellä luonnonvaloa, ja määrällisesti valoa olisi ollut vaikka muille jaettavaksi. Ei ollenkaan sitä tuskaa ja hiusten repimistä, mitä monesti joutuu kokemaan sisäurheilulajeja kotimaassa kuvatessa, kun on liian vähän valoa ja lisäksi se on kaamean väristä ja on vieläpä useaa eri valoa sekaisin.

Toki mainittakoot, että oli tuolla Tampereen hallissa toki omat haasteensakin, kuten pleksin läpi kuvaaminen sekä pleksistä heijastuvat ledivalot, jotka tekivät kaukalon päädyissä kuvaamisesta aika kökköä.

Parhaita kuvauspaikkoja olivat ihan kaukalon reunalla kulmat sekä vaihtoautioiden puoleinen sivu, ja ylempänä katsomossa taas sivujen oviaukot. Kuvaajien suosikkipaikka on niin kutsuttu ”suicide box”, joka sijaitsee siinä vaihtoaitioiden välissä, mistä jäälle tullaan sisään/mistä jäädytyskone ajaa sisään. Siinä ei ole pleksiä edessä, minkä seurauksena valokuvaajat ovat alttiita esimerkiksi kaukalon reunojen yli lentävän kiekon osumille tai mailaniskuille.

Kuulemma joissain kilpailuissa siinä kuvatessa on kuvaajilla oltava kypärät päässä. Meille ei kuitenkaan kypäröitä tarjottu, ja itse pysyin suosiolla pois siitä paikasta, jonne tuskin muutenkaan olisi meillä ambassadoreilla ollut asiaa, kun isojen medioiden kuvaajat olivat ensisijalla tyrkyllä sihen ”parhaaseen” kuvauspaikkaan. Hah, pitääkööt hyvänään sellaiset tappopaikat! :D

Seuraavaksi sitten kalustoon. Vaikka ei se valokuvaus kokonaisuudessaan ole vain kalustosta kiinni, niin urheilukuvauksessa kyllä valitettavasti – tai no onhan se tavallaan ihan kivaakin – kalustolla on merkitystä, ja mitä laadukkaampi (= kalliimpi) kalusto, sitä parempi. Kaluston merkitys korostuu, mitä haasteellisemmissa olosuhteissa kuvaa, ja ainakin itse olen kokenut juurikin sellaiset huonolla sekavalolla kirotut kaamean väriset sekahallit pahimmiksi. Ne yhdistettynä johonkin suurta liikettä, kieppumisia, hyppyjä yms. sisältävään lajiin, niin avot.

Nopeus, hyvä tarkennus, valovoima, laadukas optiikka – siinä muutamia kalusto-ominaisuuksia, joista urheilukuvauksessa on hyötyä. Ja vaikka urheilukuvaukseen parhaiten sopivaan kalustoon saa uppoamaan ominaisuuden, niin toisaalta ammattikuvaajalle se on satsaus, joka tietysti kannattaa, ja jos taas harrastelijalla on varaa ja halua satsata kunnon tekniikkaan, niin urheilua kuvatessa pääsee sitten ainakin hyödyntämään kalustonsa potentiaalia oikein täydellä teholla :)

Ja yksi asia, jonka tuona lätkäkuvauspäivänä opin, on, että liiallisuuksiin ei kuitenkaan tarvitse mennä, vaan jossain vaiheessa tulee kyllä se raja, että kyllä se kalusto jo riittää, eikä oma kehittyminen enää ole kiinni siitä, satsaako taas lisää euroja tähän touhuun. Mutta siitä lisää kohta.

Täytyy sanoa, että meitä kyllä oikein lellittiin kaluston osalta tuolla Tappara-Ässät -matsissa.

Saimme siis käyttöömme uuden Canonin 5D Mark IV:n, joka ihan vastikään julkaistiin. Siihen saimme putkiksi Canonin 16-35 -millisen laajiksen (EF 16-35mm f/4 L IS USM) sekä 70-200 -millisen pidemmän zoomin (EF 70-200mm f/2.8 L IS USM II). Tai no itse en saanut tuota jälkimmäistä, koska minulla on jo se omasta takaa.

Lisäksi pääsimme testailemaan myös joitain muita putkia, joista itse nostan esille 500-millisen kiinteän f/4-valovoimaisen kakkulan. Sellainen tykki maksaa sellaisen vajaat 12 000 egeä eli ei ihan siinä hintaluokassa, että freelancerinä lähtisin sellaista hommaamaan. Ja ilokseni täytyy sanoa, ettei onneksi ole tarvettakaan!

Toisin sanoen oli tosi siistiä päästä kokeilemaan sellaista tykkiä, ja vielä siistimpää oli päästä toteamaan, että pärjään oikein hyvin ilman sellaista. Tuolla Tampereen jäähallissa ja lätkä tähtäimessä se oli ensinnäkin ihan turhan pitkä, ja toiseksi kyllä tuo 70-200 -millinen f/2.8:n putki on vaan niin tajuttoman nopea, hyvä tarkentamaan – ja KEVYT – että oli ilo taas kokeilun päätteeksi vaihtaa takaisin siihen. Vaikka sitä kuinka olisi leuanvedossa SM-kakkonen, niin aika raskashan se 500-millinen oli, vaikka sillä kyllä sitkeästi kokonaisen erän kuvasinkin ja ilman monopodiakin vielä, kun sellaista ei ollut tarjolla lainaksi, enkä tietenkään ollut osannut varautua ottamaan mukaan omaani.

Toki ihan tajuttoman laadukas linssi tuollainen on, ja esimerkiksi luontokuvauksessa se on varmasti ihan unelma, mutta kyllä sitä onneksi ilmankin pärjää. Jos joskus on liikaa rahaa tai joku sellaista tarjoaa, niin en toki semmosesta kieltäytyisi.

Jotta käyttämästään kalustosta saisi urheilukuvaustilanteessa parhaan mahdollisen hyödyn irti, on sitä tietysti osattava käyttää oikein. Toisin sanoen on tiedettävä, miten säätää esimerkiksi kameran suljinaika, aukko ja ISO-arvo sopiviksi. Näistä jutuista kirjoitinkin enemmän jo aikaisemmassa blogijutussani, jonka löydät täältä: Vinkkejä urheilukuvaukseen

Urheilukuvauksessa toki teknisten kuvausjuttujen osaaminen ei yksin riitä, vaan lisäksi pitää osata ”lukea peliä”. On siis löydyttävä sitä sellaista pelisilmää. Lisäksi nopeutta vaaditaan kameran lisäksi myös kuvaajalta.

Omalla kohdallani lätkäkuvauksessa suurin haaste olikin juuri se, että osaisi tunnistaa ns. parhaat kuvatilanteet pelin keskeltä ja tavallaan kuvata oikeaa kohdetta oikeaan aikaan. Toisaalta taas olen ollut huomaavinani, että eri lajeissa on monestit ne tietyt kuvausihanteet ja tavat, joilla lajia ”kuuluisi kuvata”, ja monet kuvaajat vaan toistelevat toistensa kuvia. Tällöin voi olla ihan virkistävää, jos välillä lajin pariin eksyykin kuvaaja, joka ei osaa kuvata lajia näiden ”sääntöjen” mukaan, vaan kuvaa ihan omalla tavallaan. Silloin valmiiden kuvien joukkoon saattaakin eksyä ihan uudenlaisia kuvakulmia, kuvaustilanteita ja uudenlaista näkemystä.

Mielestäni muita ei kannatakaan suoraan yrittää apinoida, vaikkakin toki kuunnella neuvoja ja vinkkejä. Mutta itse kuvaustilanteessa kannattaa myös vaan rohkeasti kokeilla ja luottaa myös siihen omaan näkemykseen.

Loppuun vielä muutama sana tästä uudesta testikamerastamme, josta saatte kyllä kuulla paljon lisääkin vielä tässä lähiviikkojen aikana.

Tämä 5D Mark IV vaikuttaa ihan superkivalta, ja kuten Canonin edustaja meille mainosti, kameran sisältö on täysin uusittu ja niin edespäin. Enkä yhtään epäile tätä, ja esimerkiksi hämäräkuvauksessa eron aiempaan Mark III:een kyllä huomaa, mutta silti: en ole vielä varma, onko minun tarvetta päivittää toista omaa Mark III:stani Mark IV:ään.

Yritän nyt kokeilla kameraa ja suhtautua siihen todella kriittisesti, jotten haluaisi sitä omakseni ihan vaan ”koska se on parempi”. Totuus on, että kyllä se Mark III:nenkin on jo niin tajuttoman hyvä, että pärjään sillä vielä pitkään. Toisaalta taas toinen mark III -rungoistani on jo aika monta vuotta vanha, joten jossain vaiheessahan se saattaa sanoa sopimuksensa irti ja päivittäminen tulee ajankohtaiseksi, halusin tai en… Mutta se voi tapahtua ensi viikolla tai viiden vuoden kuluttua. Yhtäkään kameraa en ole vielä saanut kulutettua loppuun, ja jos kalustoa kohtelee kuin omaa lasta, niin kyllä se tuntuu kestävän.

Mutta katsotaan, miten käy. Tekeekö Mark IV minuun kriittisyydestäni huolimatta niin suuren vaikutuksen, että on ”pakko päivittää” kalustoa vai satsaanko seuraavan kalustoinvestointini ennemmin linssivalikoimani monipuolistamiseen. Niin ja se piirtopöytä ja toinen salamakin pitäisi hankkia…

Mutta mitens itse se matsi? Noh, antaa kuvien kertoa sanojen sijaan:

Ps. Tsekkaa myös valokuvaussivustoni www.voimafoto.fi :)