Tiedättekö huijarisyndrooman – sen, että ihminen ei suostu käsittämään tai ymmärtämään omia taitojaan tai saavutuksiaan, vaan vähättelee niitä ja kuvittelee, ettei oikeasti ole niin hyvä tai ammattitaitoinen kuin mitä muut hänestä kuvittelevat.

Itse kärsin siitä joskus viitisen vuotta sitten, kun siirryin päätoimiseksi yrittäjäksi. Oli sellainen olo, että osaanko oikeasti niin hyvin sitä, mitä teen ja kehtaanko pyytää siitä niin paljon rahaa kuin haluaisin.

Hiljalleen pääsin siitä kuitenkin yli ja nyt tiedän, että olen hyvä siinä, mitä teen, eikä rahan pyytäminen omasta työstä enää tunnu pahalta tai miltään huijaamiselta.

Mutta tässä viime kuukausina olen törmännyt aika huvittavaan itselleni uuteen huijarisyndroomaan – tai en tiedä, voiko puhua virallisesti huijarisyndroomasta tässä yhteydessä, mutta itse nimeän tämän nyt siksi. Nimittäin poden huonoa omaatuntoa, kun ihmiset kehuvat meidän sinnikkyyttä ja sitä, miten ollaan niin iloisia ja positiivisia ja jatketaan vaan vahvoina ja inspiroivina eteenpäin ja rakennetaan unelmiamme uudestaan tapahtuneen jälkeen.

Ja niinhän me ollaankin ja tehdäänkin ja uskon siihen hyvinä hetkinä, mutta sitten on välillä niitä hetkiä, kun tekisi mieli vajota maan alle häpeästä tai toisaalta kiljua koko universumille, että oikeasti oon välillä tosi negatiivinen ja ilkeä ja paha ihminen ja näkisittepä mut kiukkuisena (tai olisitte se poloinen vakuutusihminen langan toisessa päässä) ja vihaan kaikkia muita ihmisiä ja että koko tämä meidän keissi ja touhu ja suunnitelmat on sulaa pähkähulluutta! Jotenkin vahingossa ollaan saatu kaikki uskomaan, että oltaisiin maailman iloisimpia ja positiivisimpia ja jotain hyviä esikuvia, mutta oikeasti ei sitä olla! Apua!!!

Sitten taas hetken päästä hihitän itselleni ja näille kriiseilleni.

Oletteko muut kärsineet jostain tällaisesta huijarisyndroomasta?