Meidän talo paloi vajaat 2 vuotta ja 2 kuukautta sitten eli marraskuussa 2020. Me oltiin odotettu erityisen paljon ekaa joulua ikiomassa kodissamme. Sitä ei koskaan tullut.
Kun talo paloi, me oltiin jo alle viikon päästä löydetty (kiitos oman kummallisen sisukkuutemme ja ihanien ihmisten, jotka auttoi) meille vanha luhtiaitta, joka aiottiin siirtää tontillemme ja pystyttää/rakentaa kahdestaan asuinkuntoon. Meillä oli iso sisäinen palo ja usko, että päästäisiin siihen asumaan heti jouluksi.
Oliko se haave täysin utopistinen? Ehkä. Ehkä ei.
Se oli utopistinen siihen nähden, että haluttiin rakentaa aitta kokonaan itse kahdestaan ja siten, että se olisi myös hauskaa.
MUTTA: Ilman sitä naiivia uskoa me ei oltaisi jaksettu ylläpitää meidän elämäniloa ja uskoa siihen, että tulipalo johtaisi hirveydestään huolimatta johonkin aiempaakin ihanampaan. Toisin sanoen me tarvittiin sitä harhaa, se oli erittäin tärkeää meille tän KAIKEN kannalta.
Ja silloin reilut kaksi vuotta sitten me kuviteltiin, että vuoden päästä meillä olisi palaneen talomme tilalla jo ”uusi” talo, jossa viettää joulua. Noh, vuoden päästä aittakaan ei vielä ollut valmis, vaan me asuttiin Kuukkeli-hippipakussamme kylmässä piharakennuksessa ja uusi talo lojui hirsipinoina pihallamme.
Entä kahden vuoden päästä? Aitta ei ollut vieläkään ihan valmis joulun viettoa varten, eikä ole vieläkään, ja talosta puuttui ja puuttuu yhä katto.
MUTTA: Enää se ei haittaa. Enää meillä ei ole kiire. Enää ei tarvita sitä kahden vuoden takaista naiivia uskottelua, jotta me pystyttäisiin jatkamaan elämäämme sillä ihmeellisellä asenteella, jolla halutaan.
Usein on vaikea ennakkoon tietää ja ennustaa, miten asiat tulee menemään. On itse asiassa aika mahdotonta tietää, miten ne menee etenkin, jos ei ole asioista ennestään omakohtaista kokemusta. Ja harvallahan meistä on, eikä muiden kokemukset koskaan kokonaan korvaa omaa kokemusta, koska me kaikki ollaan erilaisia ja pystytään eri asioihin – ja eri asiat tekee meidät onnellisiksi – ja jokaisen meidän kohdalla elämä menee eri tavoin ja usein ennalta ennustamattomalla tavalla.
Että asiat menee eri tavoin kuin oli ajatellut tai kuvitellut, ei kuitenkaan tarkoita epäonnistumista. Se voi tarkoittaa epäonnistumista, jos takertuu suunnitelmiin kiinni eikä osaa päästää niistä irti.
Mutta jos osaa päästää irti ja nauttia ja iloita ja kääntää voitoksi kaiken, mitä elämä eteen tuo ja hyödyntää itselle parhaalla mahdollisella tavalla ne puitteet, jotka kulloinkin itsellä on, ja pystyy samalla pitämään kiinni omista arvoistaan ja haluamastaan elämänasenteesta, se on voittamista. Se, jos osaa luoda iloa ja onnea kulloisistakin olosuhteista, se on meistä voittamista. Se ei ehkä ole aina helppoa, eikä siinä tartte onnistua joka hetki – eihän elämä ja me ihmiset olla ikinä täydellisiä – mutta jos onnistuu pitämään kiinni suunnasta ja tähän kaikkeen pyrkimisestä, se on voittamista.
Me aiotaan viettää tänä vuonna (tai oikeastaan taitaa mennä ensi vuoden puolelle 🤭) myöhässä omaa joulua aitassamme. Ja vaikka meidän ”uudessa” vanhassa talossa ei ole vielä kattoa ja tuvassa on kirjaimellisesti lunta, me kannettiin tupaan joulukuusi, joka on isompi, mitä siellä ehkä koskaan enää tulee olemaan (tulevaisuudessa katto, ovet ja ikkunat rajoittanee sisään tuotavan kuusen kokoa, hihi).
Hyvää myöhäisjoulua ja ennen kaikkea ihanaa elämää kaikille!!! Kuunnelkaa muita ja itseänne, mutta älkää liikaa kumpaakaan 🤗
