”I wish you were here or I would be there or we were together anywhere.”

Se iskee jo ennen kuin toinen on edes lähtenyt.

Välillä se ottaa valtaansa, vaikkemme olisi sen kauempana toisistamme kuin eri puolilla kaupunkia. Vaikka ero olisi vain muutaman tunnin mittainen.

Se on omalla tavallaan hellyttävää ja ihanaakin. Mutta yhtä lailla myös kamalaa.

Nimittäin ikävä.

Välillä mietin, että miten on edes mahdollista aina ikävöidä toista niin paljon, vaikka vietämmekin liki kaiken mahdollisen ajan yhdessä.

Mutta kun ikävöiminen ja ajoittainen ikävässä vellominenkin vain on niin ihanan kamalaa!

Vähäpätöisyydessäänkin raastava ikävä nimittäin kertoo, miten paljon toisesta oikeasti välittääkään. Ikävää ei voi teeskennellä, eikä sille mahda mitään. Ja välillä sorrun suorastaan dramatisoimaan sitä ja vellon siinä kuin 50-luvun leffatähti ihan vaan siitä ilosta, että on niin ihanaa kyetä kokemaan sellaista ikävää. Ja samaan aikaan se toki on aika raskasta ja kuluttavaa, sellainen syvällä omissa tunteissaan räpiköiminen.

Mutta samalla niin puhdistavaakin.

Ja toisaalta se kertoo myös siitä, miten hyvin asiat ovat: Koska elämässäni ei ole mitään oikeaa suurta tragediaa, niin menen ja kaivan itselleni sellaisen aina, kun saan siihen tilaisuuden.

Vahvat tunteen nyt vaan ovat niin ihania!

Kun on erossa toisesta, tulee toisaalta miettineeksi myös ihan vakavissaan, että mitä jos toiselle tapahtuisi jotain silloin, kun emme ole yhdessä. Jotain kamalaa siis.

Se olisi hirveää, sillä jos nyt vaikka jokin kaamea kohtalo olisikin koituvaksi meistä toiselle, niin olisi parempi sentään kokea se yhdessä.

Ja toisaalta mietin myös sitä, että mitä jos toinen kokee jotain tajuttoman ihanaa, kun olemme erossa. Mutta eihän se edes ole mahdollista, nimittäin olla onnellinen silloin, kun emme ole yhdessä! Ja niinhän se on, mutta välillä huomaan, että kiellän itseltäni myös iloisuuden ja yritän kieltää sitä toiseltakin – ihan kuin meillä ei olisi oikeutta olla hyväntuulisia silloin, kun emme ole yhdessä. Ja sehän on ihan tyhmää, suorastaan ilkeää meitä molempia kohtaan.

Mutta eihän se omilla tunteilla leikittely mitään järjen touhua olekaan.

Ikävässä vellominen on ihan ok ja tosiaan aika vapauttavaakin, kunhan siinä ei toki mene järjettömyyksiin asti. Kohtuus kaikessa, ja järjen ja tunteiden kanssa tasapainottelemalla löytyy usein antoisin lopputulos. Järki estää ajamasta itseään hulluksi, mutta toisaalta mielestäni on hieno taito myös osata tuntea täysillä ja ruokkia niitä omia tunteitaan.

En pysty enkä halua ymmärtää pareja, jotka ovat toisistaan erossa viikkoja, jopa kuukausia vuodessa. Me emme pystyisi siihen.

Toisaalta ajoittaiset pienet erot tekevät sen sijaan vain hyvää. Ne havahduttavat siihen, miten paljon toisesta oikein välittääkään. Ne antavat syyn pieneen elokuvamaiseen draamaan ja tunteissa vellomiseen, joka päättyy lopulta jälleennäkemiseen.

Kaikessa kamaluudessaan ja ihanuudessaan ja vähäpätöisyydessään se tuo kipinää rakkauteen <3