Markun olkapään AC-nivelvamma alkaa vihdoinkin olla paranemaan päin. Viime lokakuusta asti se on rajoittanut Markun tekemistä (lue juttu Vittumainen AC-nivel), aika radikaalistikin. Kevään kisakausi meni taas sivu suun, mikä ei ole helppo juttu urheilijalle, jonka pitäisi koko ajan olla osoittamassa omia kykykään ja potentiaaliaan ja arvoaan raadollisessa urheilu(tuki)maailmassa. EM-joukkueeseen ei ollut asiaa, ja kun haaveena on nimenomaan läpimurto arvokisoissa, niiden skippaaminen ei ollut helppoa.

Omaa kroppaa vastaan ei kuitenkaan voi taistella, vaan vastoinkäymiset on vaan otettava vastaan ja mentävä eteenpäin niiden ehdoilla. On tyhmää väittää, että kaikki olisi aina vältettävissä ja että kaikesta voi oppia jotain. Mitä oppia tapaturmista? Tekevälle sattuu. Ainut, mitä voi tehdä, on treenata täysillä juuri sen verran ja siten kuin vamma sallii, ja juuri niin Markku on tehnyt kuluneen puoli vuotta.

Hevosta Markku on pystynyt treenailemaan koko tämän ajan, mutta renkailla ja nojapuilla hän ei alkuun pystynyt tekemään juuri mitään. Kuukausien kuluessa olkapää alkoi kestää yhä enemmän liikkeitä.

Se päivä joskus kolmisen viikkoa sitten, kun Markulla oli ensimmäinen rengastreeni, jossa ei tuntunut kipua, oli hieno päivä!

Veikkaan, että moni muu olisi jo aikoja sitten lopettanut. Mutta ei Markku. Miksei?

Koska usko omaan tekemiseen on kova, ja koska hän oikeasti nauttii urheilusta. Hän on urheilija henkeen ja vereen ja omistautunut tekemiselleen siitä huolimatta, ettei tukijoita satele ja vastoinkäymisiä tulee.

”Jos tuet ja sponsorit loppuisivat/jos niitä ei olisi, lopettaisin urheilun/en olisi tässä.” Olen kuullut/lukenut useamman urheilijan sanoneen näin.

Miksi? Toki he samalla vakuuttavat kiitollisuuttaan tuista, mutta eikö se kerro jotain urheilijan omasta uskosta ja omistautuneisuudesta…?

Tietenkin ei ole helppoa tulla toimeen urheilijana. Se on täysipäiväisen työn tekemistä palkatta. Satsausta osaamiseen ja uraan, joka ei ehkä koskaan palkitse taloudellisesti.

Mutta silti tiedän, että kun tahto ja motivaatio on tarpeeksi kova, sitä pystyy tekemään unelmiensa työtä, vaikkei tukijoita kauheasti olisi. Ja eikö se ole paras mittari siitä, kuka on omistautunein tekemiselleen? (Tai ehkä vaan hulluin, mutta sanoisin, että hyvällä tavalla, koska tällainen hulluus ei aiheuta pahaa kenellekään, mutta sen sijaan tuo onnen ja iloa monille :) )

Kun hain starttirahaa, totesin, että tulen kyllä tekemään tätä, vaikken sitä saisi. Mietin, että onkohan paha juttu myöntää se. Yritysneuvoja kuitenkin totesi, että ei todellakaan.

”Jos et itse usko omaan tekemiseesi, niin miksi kukaan muukaan uskoisi?”

Tässä on Markun treenivideo siitä kevään ensimmäisestä kivuttomasta rengastreenistä:

Usko itseesi! Mahtavaa viikonloppua, me suuntaamme pian CF Härkään, missä Markku pitää muscle up -tekniikkakurssin. Jumppaan varmaan vähän itsekin, vaikka tällä viikolla onkin jo takana kolme leuanvetotreeniä… Markulla taas ei tunnu missään, vaikka takana on neljä treenipäivää ja viisi päivää työharjoittelua (hullu!). :)