2.6.2022: Tasan kaksi vuotta sitten me ostettiin meidän talo. Tuntui käsittämättömän ihanalta seistä siinä talon edessä ja omistaa ihka oma talo. Ja vieläpä satavuotias punamullattu tiilikattoinen talovanhus metsän reunassa kartanon mailla ja minne johtaa sadunomainen tammikuja!

Me aiottiin vaalia taloamme ja rempata siitä pikkuhiljaa ideoitamme ja unelmiamme kasvattaen entistäkin ihanampi. Nähtiin itsemme siellä koko loppuelämämme, ja tuntui hienolta olla osa talon historian jatkumoa.

Oli päiviä joina tuntui, että sydän pakahtuu onnesta. Ei oltu aiemmin osattu kuvitella, miltä tuntuisi muutaman tunninkin poissaolon jälkeen aina palata kotiin omaan taloon.

Tulipaloyönä taas tuntui, että sydän repeytyi rinnasta ja sielu huusi äänetöntä epäuskon huutoa.

Nyt tuntuu liki yhtä uskomattomalta, ettei taloamme enää ole ollut olemassa liki 1,5 vuoteen. On vain hiiltyneitä hirsiä ja lautoja. Yksinäiset betoniportaat. Muistot.

Se aika, joka ehdittiin talossamme asua, tuntuu pieneltä silmänräpäykseltä.

Nyt ollaan asuttu sen sijaan yli vuosi tontillamme vanhassa hippipakussa eli käytännössä retkeilty pihalla. Meillä ei vieläkään ole valmista aittaa, vaikka käsivoimin ollaan sitä kahdestaan kyhätty tulipalosta lähtien ja vaikka kuviteltiin sen olleen valmis viimeistään viime jouluna. Puhumattakaan uudesta vanhasta talosta, jota meillä ei ole varaa rakennuttaa palaneen tilalle. Tällä hetkellä se odottaa pinoina pihalla, että me kasattaisiin se.

Jaksetaanko sittenkään rakentaa sitäkin itse?

Tämä kuulostaa tosi surulliselta tarinalta. Mutta se ei ole sitä!

Ei vaikka välillä tuntuu, ettei jakseta ja että ollaan vaan huijattu kaikkia, eniten itseämme. Ja ei vaikka tänään kyyneleet valuikin vuolaina ja hetki toivottiin, että meillä yhä olisi meidän palanut talo, johon palata reissusta kotiin.

Tämä on kuitenkin tarina onnesta, unelmista, elämänasenteesta ja kasvamisesta. Tämä on tarina suuresta seikkailusta sekä itsensä kadottamisesta ja löytämisestä uudelleen. Ja jonkunlaisesta luovasta hulluudesta ja elämisestä sen kanssa.

Tämä on myös tarina valinnoista, sillä me myös paljolti itse päätettiin suhtautua kaikkeen siten kuin tehtiin ja itse valittiin asua yli vuosi pihalla hippipakussamme retkeillen ja lähteä näihin suuruudenhulluihin rakennusprojekteihin ilman mitään aiempaa kokemusta.

Ja oli meidän oma päätös, ettei aiota vain selviytyä tästä kaikesta – elämän ei meistä nimittäin kuulu olla mikään selviytymistaistelu – vaan me aiotaan nauttia tästä kaikesta ja tehdä siitä taianomainen seikkailu. Me halutaan, että meidän supervoima ja ase maailman pahoja asioita vastaan on se, että meillä on ihanaa, tapahtui mitä vain. Se on meidän elämäntavoite.

Ja vaikka välillä, kuten tänään, meillä on ikävä palanutta taloamme ja sitä tylsempää elämäämme ennen tulipaloa, niin samaan aikaan me ei kuitenkaan ikinä luovuttaisi tästä seikkailusta ja kaikesta siitä, mitä ollaan opittu ja oivallettu – ei vaikka sen hintana välillä tuntuu, että me oikeasti seotaan lopullisesti!

Ollaan nimittäin opittu, että meillä on jo kaikki ainekset onneen, kun meillä on toisemme – jos vain osataan pitää kiinni omasta elämänilosta ja asenteesta. Sitä taitoa täytyy harjoitella ja vaalia läpi elämän, koska sen voi myös kadottaa milloin vain.

Lisäksi ollaan opittu, että kiire on kirosana ja meidän ehkä pahin vihollinen ja ahdistuksen aiheuttaja, josta halutaan päästä eroon. Meillä ei enää saa olla kiire minkään kanssa, ei aitan eikä talon, eikä saada niiden kustannuksella karsia pois muita asioita, joita myös tykätään tehdä. Ja koska vuorokauden tunnit ei riitä kaikkeen, vaikka valvoisi vuorokauden ympäri (kokeiltu on viime vuonna useaan otteeseen), niin ainoa ratkaisu on tehdä tiettyjä asioita hitaammin.

Lisäksi pienet ja hupsutkin asiat on erittäin tärkeitä, eikä niitä saa sortua väheksymään. On tärkeää tanssia keskeneräisen aitan katolla, ottaa pöhköjä kuvia kesken talon perustusten tekemisen ja istuttaa kirsikkapuita kattotuolien suunnittelun sijaan. Ilman niitä me ei jakseta eikä enää haluta rakentaa taloa, ja mikään materia tai ”täytyy” ei mene ohi sen, että tekee asioita, joista nauttii, jos siihen on mahdollisuus. Ja siihen on, jos maailma ympärillä ei romahda siksi, että niin tekee. Meidän talo ei esimerkiksi karkaa mihinkään tontilta, vaikka päätettiin lähteä kesken rakennusprojektien kahdeksi kuukaudeksi kiertämään Kuukkelilla Eurooppaa – mutta meidän mielenterveys ja onnellisuus sen sijaan ehkä pelastui juuri sen ansiosta.

Lisäksi muiden mielipiteillä ei oikeasti ole mitään väliä.

Hullua kyllä, tulipalon ansiosta uskon, että me ollaan samaan aikaan vahvempia ja onnellisempia kuin ennen – ja myös rikkinäisempiä ja haavoittuvaisempia. Jotenkin osataan tuntea ja elää entistä vahvemmin – mutta myös surraan ja murehditaan vahvemmin. Se on välillä aika kuluttavaa, ja usein tuntuu, että tasapainoillaan ajoittain jossain hyvän ja pahan hulluuden rajamailla ja meinataan hukata ne kaikki hyvät ominaisuudet, joiden ansiosta elämämme on ollut tulipalon jälkeen taianomaista.

Ja meidän palanut talo tulee aina kulkemaan mukana. Sen historia jatkuu, vaikka eri tavalla kuin oltiin alun perin kuvitellut. Aittamme alaosa on tehty palaneen talomme hiiltyneistä hirsistä. Palaneen talon perustuskivet kannattelee ”uutta” yli 200-vuotiasta taloa, joka me siirrettiin Keuruulta meille Malmgårdiin, ja jonka ainutlaatuinen historia nyt tulee kietoutumaan yhteen nyt niin meidän kuin palaneen talomme historian kanssa.

Ja jonain päivänä meidän tontin reunalla seisoo sisältä päin jo valmiiksi hiiltynyt sauna, joka on tehty kokonaan palaneesta talostamme.

Ja mitähän kaikkea muuta vuosien aikana vielä keksitään – ja ennen kuin meillä edes taas virallisesti on katto pään päällä!

Kiitos kaikille, jotka on kulkeneet meidän mukana tähänastisen matkan ajan ja antaneet meille eväitä ja inspiraatiota tähän kaikkeen. Ja kiitos kaikille meidän yhteistyötahoille – ja anteeksi, kun ei olla pystytty ja jaksettu toteuttaa kaikkea ideoimaamme siinä aikataulussa kuin kuviteltiin. Tehdään kuitenkin kaikki lupaamamme, vaikkakin hitaammin – ja paremmin – kuin alun perin on sovittu