Tammikuisena tiistaiaamuna se vihdoin alkoi, nimittäin meidän ”unelmien treenilomamatka Brasiliaan”. Matkan oli tarkoitus taittua kolmella eri lennolla alle vuorokaudessa, eli pari lyhyttä välilaskua oli edessä. Tai niinhän me luultiin.

Oli aivan unelmaa, että eka lento lähti Helsinki-Vantaan kentältä vasta klo 14. Aamupäivällä ehti vielä hyvin tsekata, että kaikki tavarat (ja liikaakin!) oli pakattu. Oli myös aikaa kriiseillä painavia matkalaukkuja ja karsia edes muutama vaatekappale pois mun kassistani. Mut miten ihmeessä sitä pitäis osata valita, mitkä vaatteet ottaa mukaan ja mitkä jättää matkasta, kun kerranki pääsee jonnekin, missä voi käyttää kaikkia mun bikineitä ja kaiken maailman hellehepeneitä?!

Oman kodin hyvästelyn jälkeen oli aika suunnata mun vanhempien luokse, minne meidän pieni eläintarha – koiruus & pupu – vietiin hoitoon siksi reiluks kolmeks viikoks, kun me seikkailtiin maailmalla. Nala-kani oli viety häkkeineen ja porkkanoineen hoitoon jo edellisenä iltana, mutta Simba-hauvaa ei oltu haluttu hylätä ennen kuin vasta juuri ennen lähtöä. Mun pappani myös kätevästi heitti meidät matkalaukkuinemme lentokentälle.

Helsinki-Vantaalla kaikki sujui kerrankin putkeen: me saatiin vaihdettua itsellemme vierekkäiset istuinpaikat kaikille kolmelle lennolle (aluksi saatiin hajapaikat), ruumalaukut ei olleet liian painavia, mä en piipannut turvatarkastuksessa eikä turvamiehille tullut pakkomiellettä skannata läpikotaisin mun molempia kameroita tai jokaikistä akkua ja eka lento Helsingistä Lontooseenkin oli ajallaan.

No, Lontoossa ne kriisit sitten alkoikin. Lentokenttävirkailija alkoi höpöttämääm, että jopa USA:n välilaskulla tarvitsee jonkun matkustusluvan, joka me käsitettiin äkkiseltään jonkinlaiseksi viisumiksi. Mun vereni hyytyi: nytkö kaikki kaatuu tähän, eikä päästä Lontoota pidemmälle ja lennot Rioon valuu hukkaan? Ja mikä ihmeen viisumi me tarvitaan? Meillähän on vaan välilasku New Yorkissa? Miten mun olisi pitänyt tietää, että välilaskua varten tarvitsee jonkun viisumin?

Kävi ilmi, että Markulla onkin tällainen tarvittava ”viisumi” voimassa viime talven USA:han suuntautuneen maajoukkueleirin jäljiltä. Tarvittiin enää mulle vastaava, ja sen pystyi vielä hakemaan ja maksamaan netissä – jos vain ehdittäisiin tehdä se ennen seuraavaa lentoa, sillä ilman sitä ei ole NYC:in koneeseen asiaa. Heathrown netti oli äärettömän hidas, eikä meillä ollut kuin reilu tunti aikaa ennen koneen lähtöä. Onneks Markku kylmän rauhallisesti näpytti uudestaan ja uudestaan mun tietojani ylös takkuilevaan nettilomakkeeseen, ja lopulta saatiin tarvittavat saakelin 14 dollaria maksettua. Se siitä leppoisasta Lontoon välilaskusta ja kahvituokiosta Starbucksissa, mutta päästiinpähän lopulta onnellisesti Lontoo-NYC -koneeseen.

Näyttääks tää teistä Rio de Janeirolta? Ei mustakaan…

Loppujen lopuksi selvisi, ettei kyseessä ollut kuitenkaan mikään viisumi, vaan ns. matkustuslupa ESTA, joka on siis pakko olla, vaikka vaan pysähtyisi USA:ssa välilaskulla. Eipä missään vaiheessa lentoja hankkiessa tai matkaa suunnitellessa tullut tällaista vastaan – tottakai vaan iloisena tarkistin, että tarvitseeko kohteeseen eli Brasiliaan viisumeita enkä kuvitellutkaan, että välilaskuillekin tarvitsee jotain lupia. Ehkä kaikki muut tiesi asiasta, mutta kandee siis olla tarkkana, jos edes varpaallaan haluaa käydä hipaisemassa jenkkimaata!

Lontoo-NYC -yölennolla kökötettiin lanttuna ja porkkanana lähes koko yli 8 tunnin lento paikoillamme, vaikka ainakin mun pitäis muistaa liikkua eikä vaan jumittua siihen epämukavaan koneen tuoliin. Mua ei oo todellakaan tehty olemaan liikkumatta istuma-asennossa saatikka kaiken maailman sykkyröissä, joihin itseäni aina lennoilla yritän väännellä. Ajankuluks hihitettiin kaiken maailman terveys- ja liikunta-aiheisille lehtijutuille ja kateltiin myös ihanaa Audreytä How to Steal a Million -leffassa. Kai mä vähän nukuinkin, mutta huonosti niissä ihme sykkyröissäni. Jos mulla rääpäleellä on epämukavaa pitkillä lennoilla, niin voi kaikkia niitä parkoja, jotka on mua vähääkään isompia!

Ja voin sanoa et tää ei ainakaan TUNNU Rio de Janeirolta!
Hiukset kertoo paljon!

New Yorkiin saavuttiin tiistai-iltana paikallista aikaa, mikä oli joskus aamuyöllä Suomen aikaa. Lento saapui myöhässä, ja siinä vaiheessa kun me yhä rullailtiin koneessa kohti laituria, alkoi jo seuraavan lennon boardingi. Tiedettiin, että peli oli aika lailla jo menetetty, ja kun NYC-Rio -kone nousi, me jumitettiin vielä jossain niistä kaikista lukuisista passintsekkauksista ja turvatarkastuksista, jotka piti NYC:n välilaskullakin käydä läpi. Kentän tunnelma ja touhu oli ahdistavaa, ja yritin pitää naaman mahdollisimman peruslukemilla, vaikka sisällä jo vähän riemuitsinkin tätä edessä olevaa käännettä: ei ollut meidän vika, että myöhästyttiin NYC-Rio -lennolta, joten lentoyhtiö sais korvata asian meille ja hoitaa uuden lennon – mut toivottavasti se lento olisikin vasta seuraavan päivän illlalle! Se tarkottaisi nimittäin päivälomaa New Yorkissa!

Ja niinhän siinä kävikin, että lentoyhtiö hoiti meidät hotelliin JFK:n kentän tuntumaan, ja uus lento Rioon lähtisi vasta vuorokauden kuluttua. Enpä ollut ajatellut, että tällä samalla reissulla tulisi rantauduttua myös Pohjois-Amerikan mantereella ja nähtyä vähän NYC:iäkin.

Ainut vaan, että me oltiin lähdetty Helsingistä mielet viritettyinä ja matkalaukut pakattuina Brasilian hellettä ajatellen – ja New Yorkissa oli parhaillaan kylmempi kuin Helsingissä! Eli auringon ja helteen sijaan päädyttiin märästä ja koleasta Suomesta hyytävän kylmään Pohjois-Amerikkaan…

Onneks päästiin sentään AAMIAISELLE TIFFANYLLE – mut NYC:in päiväseikkailusta enemmän seuraavassa tekstissä! :)