Täällä on ollut hiljaista ja siihen on yksi ainoa syy: opettelin tänä vuonna olemaan stressaamatta (aiempaa vähemmänkin) mistään. Se ei tarkoita, ettei välillä silti tulisi hepuloitua ties mistä milloinkin. Uskon nimittäin ainakin omalla kohdallani sellaiseen tiettyyn tasapainoon, että kaiken hyvän fiiliksen, iloisuuden ja stressittömyyden vastapainona täytyy tietysti olla välillä myös huonoja hetkiä. Niitä on kuitenkin ajallisesti tosi vähän, mutta toisaalta silloin kun on, niin käyn jossain niin syvällä maanrakosessa kuin on mahdollista, koska niiden hetkien avulla täytyy kompensoida niin älytön määrä iloa, onnea ja hyvää fiilistä. Jotta voi olla suurimman osan ajasta hyväntuulinen ja iloita pienistäkin asioista, niin vastapainona täytyy välillä saada kunnon itkuparkuhepuli (jonka todistajana on aina Markku-parka)!
Mutta nyt eksyin jo aiheestani – vaikka toisaalta ei se haittaa! Olen nimittäin päättänyt keskittyä tekemään entistä enemmän vain niitä asioita, joista erityisen paljon pidän ja tekevät onnelliseksi ja keskittyä tekemään asioita itseäni varten, ei muita. Tottakai tämä ei päde suoraan kaikkeen, vaan esimerkiksi työjutuissa tietenkin pyrin toteuttamaan parhaani mukaan asiakkaan toiveet, mutta toisaalta tavoitteeni on, että voin tehdä vain sellaisia töitä, joista myös tykkään ja joissa olen parhaimmillani. Liki kymmenen vuoden perustusten rakennus freelancerinä ja keikkatyöläisenä onkin viimeisen parin vuoden aikana tuottanut tulosta, sillä olen ihan ideaalitilanteessa juuri nyt tämän osalta. Mulla on vain ihania asiakkaita ja saan tehdä ihania keikkoja <3
Viime vuonna tein kuitenkin jossain kohtaa ”vähän” liikaa töitä, mutta onneksi huomasin asian aika nopeasti. Tajusin ruveta laskemaan työtuntejani, mikä herätti näkemään asian täysin kirkkain silmin. Tänä vuonna olen tehostanut työskentelyäni niin paljon kuin on mahdollista ilman, että työn laatu kärsii (koska siihen en suostu) ja toisaalta olen oppinut arvostamaan omaa työtäni vieläkin enemmän. Jos muutama vuosi sitten tuntui tosi vaikealta nostaa hintoja, niin nyt tuntuu ihan luonnolliselta puhua siitä, paljonko tekemäni työ maksaa. Se on kuitenkin vain rahaa, eikä siitä puhuminen saa olla vaikeaa!
Tänä vuonna tavoitteeni oli tehdä määrällisesti paljon vähemmän töitä kuin viime vuonna, mutta tienata saman verran tai ainakin melkein – tai sitten merkittävästi vähemmän, mutta en saisi antaa sen haitata tai ajaa minua tinkimään vapaa-ajastani. Olenkin/ollaankin Markun kanssa tänä vuonna tehty ihan mielettömiä juttuja työkeikkojen lisäksi! Tällä hetkellä on sellainen olo, että olemme maailman rikkaimpia ihmisiä ja että mitkä tahansa unelmat voi toteutua. Saatiinhan me se meidän haaveilema hippipakukin, vaikka se vielä puoli vuotta sitten oli mielissämme joku täysin saavuttamaton pilvilinnahaavekuva.
Reissut Kuubaan ja Indonesiaan, kaksi Kuusamo-Lappi-Lofootit road trippiä, hippipakunhakureissu Britteihin, ruskaretket Kuusamoon ja Kolille, huskynpentu… Siinä joitain tämän vuoden kohokohtia suuressa mittakaavassa, mutta tärkeimpiä hetkiä ovat olleet kaikki ne pienet hetket matkan varrella.
Se, kun istuimme onnesta soikeina Kuubassa 50-luvun avoauton kyydissä. Se, kun kyyhötimme teltassa Kilpisjärven rannalla, pulahdimme (minä kiljuen) jääkylmään järviveteen ja vasta haaveilimme hippipakustamme. Se, kun ajelimme pitkin Lofoottien mutkaisia teitä, ja bongasimme venesafarilla miekkavalaita. Se, kun loikoilimme takkatulen ääressä mökillä. Ja paistoimme ruokaa nuotiolla metsän kupeessa. Kun hihhuloimme koko lauma pitkin metsää ottamassa taas kerran höpsöjä kuvia. Kun makasin kirsikkapuistossa keskellä hiekkatietä ja Hesarin kuvaaja kuvasi minua dronella. Kun tanssin puistossa itsekseni ja vanhempi rouvashenkilö kipitti paikalle ihmettelemään, että mikä keiju se siellä tanssii.
On vuoteen mahtunut myös vastoinkäymisiä, mutta ne ovat lopulta tosi pieniä. Lähipiirissä on ollut terveysmurheita (mitkä on olleet niitä pahimpia murheita itsellekin ja aiheuttaneet avuttomuuden tunnetta). Mulla murtui kämmen kesällä ja lopulta se leikattiinkin. Markulla hajosi taas olkapää, vakuutus ei suostunut sitä korvaamaan ja hän odotti kolme kuukautta pääsyä leikkaukseen julkisella. Hippipakumme Kuukkelin kanssa on sattunut ja tapahtunut ties mitä, viimeisimpänä mystisesti yön aikana kotiparkkiksella säpäleiksi hajonnut tuulilasi… Mutta: Vammoista ja vaivoista voi selvitä ja oleellisinta on asenne. Vaikka mitä tekisi, ennaltaehkäisisi ja yrittäisi treenata mahdollisimman fiksusti, niin urheilussa voi tulla vammoja, kun ihmiskroppaa venytetään äärimmilleen, kuten telinevoimistelussa tehdään. Kuukkelin kanssa elo on yhtä seikkailua, ja kuten aiemmin jo todettiin, niin raha on lopulta vain rahaa (jota Kuukkeli ahmii kuin me suklaata :D ) ja saadaanpahan uusi vähän modernimpi tuulilasi Kuukkeliin.
Olen/me olemme yhdessä Markun kanssa kuvanneet tänä vuonna taas entistä mielettömämpiä kuvia ja videoita. Vähän väliä harmittaa, kun en ikinä ”ehdi” editoimaan ja julkaisemaan niitä siinä määrin kuin haluaisin, mutta toisaalta ensisijaisesti haluan tehdä asioita ja elää täysillä tässä ja nyt enkä stressata sitä, etten ”ehdi” istua tarpeeksi koneen ääressä. Ja sana ”ehtiä” on siksi lainausmerkeissä, että tässä(kin) asiassa kyse on nimenomaan valinnasta. Tuntuisi pahalta vain istua kököttää nenä ruudussa, kun on niin paljon kivaa nähtävää ja koettavaa. Markku, meidän lauma, Kuukkeli, luonto & ulkoilu, mökkeily, kauniit asiat… niistä nauttiminen on ensisijaisen tärkeää. Koneella istutaan sitten, kun on sen aika ja tuntuu, että siihen on malttia.
Olen myös huomannut, että mitä ihanammin menee, sitä vähemmän olen postaillut asioita someen tai tänne nettisivuillemme. Ei ole tarvetta jakaa asioita kenenkään kanssa, mutta toisaalta nautin itse tosi paljon siitä, kun voin ikään kuin järjestellä meidän kokemuksia ja fiiliksiä kuviksi ja tekstiksi. Siksi haluan taas ruveta kirjoittamaan blogijuttuja ja editoimaan ja postailemaan enemmän omia kuviamme ja vidoitamme. Sivutuotteena on tietysti kiva, jos muutkin saavat niistä iloa, mutta ennen kaikkea aion tätäkin tehdä itseäni varten. Yrittäjänähän toisaalta minun on hyvä myös tuoda itseäni ja osaamistani esille, mutta olen ihan totaalisen kyllästynyt siihen, että pitäisi yrittää väkisin ”markkinoida” itseään. Siksi olenkin pitkään julkaissut ja postannut ihan tasan sellaisia asioita, mitä itse huvittaa ajattelematta sen kummemmin mitään strategioita. Ja onnekseni siitä huolimatta (vai sen ansiosta, tiedä nyt sitä) keikkoja ja ihania työjuttuja riittää melkein liiaksi asti ja olen itsekin onnellisempi.
Tässä on muutamia kuvia viime ajoilta. Haluan myöhemmin tehdä omia postauksiaan tämän vuoden tapahtumista – sitten kun ”ehdin”.
Ihanaa torstaita!
Ps. Bongaatko mut blogijutun pääkuvasta (mettäruskakuva, joka on otettu suoraan ylhäältä alaspäin)? :D