Voiko säteilevä, iloinen, pirskahteleva, valoa ympärilleen luova ihminen olla myös uupunut, ahdistunut ja jopa masentunut?

Viime aikoina oon kamppaillut tällaisten ajatusten kanssa. Ja todella synkkien ja mustien fiilisten kanssa.

Hirveintä niissä on se, että niitä on, vaikka meidän elämä on tajuttoman ihanaa ja me eletään keskellä unelmaamme ja elämämme suurinta seikkailua! Ei osattu ennen tulipaloa haaveilla tällaisesta unelmaelämästä, minkä keskellä me nyt ollaan ja tuntuu käsittämättömältä, että silti on välillä myös niin paha olla.

Siksi välillä iskee sellainen olo, että jokin tässä on valetta. Ollaanko me vain huijattu kaikkia, myös itseämme, siitä, että meidän elämä on ihanaa ja ihmeellistä ja että me nautitaan tästä kaikesta? Vai kuvittelenko oman pahan olon ja ns. valitan turhasta?

Vaikka niinä mustina hetkinä kaikki tuntuu mahdottomalta selittää ja tekee vaan mieli huutaa kurkku suorana apua, niin pikkuhiljaa yhdessä Markun kanssa ollaan pystytty purkamaan tätä kaikkea. Se ei oo ollut helppoa, koska pitkään kesti edes tajuta, mistä on kyse.

Miten vaikeaa voikaan olla nähdä niin yksinkertaisia asioita, joista niin moni muukin kärsii, nimittäin uupumisen? Miten sitä ei näe siinäkään kohtaa, kun elämän ihanat asiat, kuten oma unelmatyö, alkaa ahdistaa tai viimeistään silloin, kun iloinen sielu alkaa masentua?

Meidän elämä on mielettömän ihanaa. Me uskallettin tulipalon jälkeen lähteä aiempaakin isommin luomaan uusia unelmia ja toteuttamaan niitä aiempaakin rohkeammin ja heittäydyttiin elämään ja tuntemaan aiempaakin vahvemmin ja todellakin täydellä sielullamme. Jotenkin kun jotain niin hirveää tapahtui niin sitä olisi voinut joko käpertyä peloissaan jonnekin piiloon ja sulkea itsensä maailmalta tai sitten avata itsensä kaikelle entistä rohkeammin kun tajuaa, että hissuttelu on turhaa, koska me eletään vain kerran ja milloin vain voi tapahtua mitä vain, joten kannattaa elää täysillä tässä ja nyt.

Me valittiin jälkimmäinen. Eikä kaduta hetkeäkään eikä vaihdettaisi mitään pois! Ei edes sitä, ettei tajuttu hiljentää tahtia ajoissa, vaan uskotaan, että kaikesta pahastakin seuraa vielä hyvää. Ja vaikka kun jotain itsessä hajoaa, sitä ei koskaan voi enää korjata entiseksi – paluuta entiseen ei enää ole, vaan siitä jää ikuiset haavat – mutta ehkä sen kaiken myötä oppii vähintäänkin olemaan entistä lempeämpi ja ymmärtäväisempi niin itseä kuin muita kohtaan.

Meidän kohdalla, niin hullua kuin se onkin, tulipalo johdatti meidät sellaiseen elämään, josta tulipaloa ennen ei osattu edes haaveilla, mutta joka nyt koetaan unelmiemme elämäksi ja matkaksi, joka tulee olemaan elämän mittainen, ja ei malteta odottaa, että saadaan vuorotellen nauttia sen jokaisesta vaiheesta.

Se ei kuitenkaan poista sitä, että tämä kaikki alkoi tragediasta, johon kuului myös paljon raskaita asioita, joista piti selvitä ja jotka söi paljon voimavaroja. Kun me siihen päälle lähdettiinkin tarmokkaasti poimimaan kirjaimellisesti tuhkan keskeltä uuden onnen palasia ja heittäydyttiin täysillä kääntämään sitä kaikkea pahaa ihanaksi ja ikään kuin ammennettiinkin tulipalo meille voimavaraksi, niin sekös vasta kuluttavaa olikin, vaikka hauskaa myös. Me ikään kuin huumattiin itse itsemme kaikella ihanalla ja sillä, että me pystyttiin tulipalonkin jälkeen nauttimaan kaikesta, mitä meillä oli ja rakentamaan niistä lähtökohdista uutta entistä ihanampaa ja ihmeellisempää onnea. Ja pikkuhiljaa me alettiin huomaamattamme myös uuvuttaa itseämme, koska siitä kaikesta ihanasta huumaantuneina ei huomattu, että me alettiin väsyä.

Täysillä ja koko sielulla eläminen on nimittäin ihanaa ja antoisaa, mutta myös todella kuluttavaa, ja kun tekee suurella palolla asioita, joista nauttii suunnattomasti, sitä jaksaa todella paljon ja ehkä enemmän kuin mitä oikeasti jaksaisi, eikä sitä huomaa, jos alkaa väsyä, kun väsymyksestä huolimatta on kivaa. Juuri niin meille kävi eli uupumus alkoi salakavalasti hiipiä mukaan tarinaan. Ja koska etenkin minä olin heittäytynyt kaikkeen aiempaakin suuremmalla palolla, tunteella ja intohimolla ja uskaltanut jotenkin avata itseni nauttimaan elämästä isommin, niin olinkin muuttunut samalla myös jotenkin herkemmäksi ja alttiimmaksi myös suistumaan täysillä jonnekin mielen mustiin syövereihin, minne en aikaisemmin ollut pudonnut.

Totuus on, että kaikki hyvä voi myös kääntyä itseään vastaan, jos mukaan kuvioihin tulee uupumus ja sen pitkittyessä synkkiä ajatuksia ja mielentiloja. Meidän kohdalla ne on olleet hätähuuto siitä, että liika on liikaa, ja että meidän pitäisi osata pysähtyä, levätä tarpeeksi ja ottaa aikaa myös muille asioille kuin unelmiemme rakentamiselle. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta kun on astunut jonkun estottomasti ja täysillä elämisen kynnyksen yli ja huumaantunut siitä täysin – ja nauttii siitä – se ei olekaan niin helppoa.

Miksi kerron tämä kaiken?

Koska asioiden pukeminen ymmärrettävään muotoon auttaa itseäni. Koska omien tuntemusten paljastaminen muulle universumille helpottaa oloa. Ja koska uskon ja toivon, että jakamalla asioita toinen toistemme kautta voimme peilata muiden kokemuksia ja ajatuksia itseemme ja löytää vastauksia oman elämämme vastaavanlaisiin kamppailuihin. Totuus nimittäin on, että vaikka kaikki olemme erilaisia ja elämme erilaisia elämiä, niin lopulta kamppailemme niiden samojen haasteiden ja teemojen äärellä omilla tahoillamme. Esimerkiksi juuri uupumus ja masennus nimittäin on salakavalia ja kieroja, eikä kukaan meistä ole niiltä turvassa, oli elämä sitten näennäisesti ihanaa tai ei.

Kerron myös koska haluan kertoa, että kaikki, mitä ulospäin näkyy on totta, mutta ei koskaan koko totuus, vaan paljon jää myös kertomatta, koska yksinkertaisesti kukaan ei voi paljastaa muille ihmisille itsestään kaikkea eikä niin kuulukaan tehdä, vaan sen kaikkein syvimmän ja herkimmän osan itseä tietää vain itse ja paljastaa vain kaikkein läheisimmilleen ja niin sen kuuluukin olla. Somen kautta sitä voi helposti kuvitella tuntevansa jonkun, etenkin jos tätä ihailee, mutta todellisuudessa mielestäni kannattaa muistaa, että oikeasti tietääkin hyvin vähän tästä ihmisestä ja paikkailee puuttuvia kohtia omilla olettamuksilla ja toiveilla.

Kerron myös tämän kaiken, koska häkellyin teiltä seuraajilta saamistamme ihanista viesteistä. Itse välillä poden suurta huijarisyndroomaa siitä, että moni tuntuu kuvittelevan, että me ollaan Markun kanssa jotain superihmisiä ja etenkin omina alakulon ja epäröinnin hetkinä iskee välillä paniikki, että huijaanko tosiaan vaan kaikkia. Mutta en huijaa. Me ollaan superihmisiä ja kaikkea sitä, mitä ihmiset näkee – mutta me ollaan myös välillä tosi rikki ja loppu. Vaikka se tuntuu ristiriitaiselta, se ei ole valetta, vaan mitä enemmän valoa ja kirkkautta on, sitä syvemmät on myös varjot.

Musta on myös ihana jakaa asioita. Kysyin yhtenä epävarmuuden hetkenäni seuraajiltamme Instargamissa, miksi teen tätä. Sain ihanaakin ihanampia vastauksia ja huojennuksekseni myös vahvistuksen sille, että vaikka ne oli ihania ja koskettavia – ja olin oikeasti häkeltynyt niistä – en kuitenkaan tee tätä niiden takia, vaan ennen kaikkea itseni takia. Somettaminen on paitsi kivaa, niin se on ennen kaikkea kunnon terapiaa itselleni ja auttaa näkemään itseni ja oman elämäni jotenkin selkeämmin. Lisäksi saan suunnattomasti iloa siitä ajatuksesta, että joku muukin voi ehkä saada jotain irti tästä kaikesta.

Ja kerron myös siksi, että omalla kohdallani etenkin työjutut on kärsineet tästä kaikesta. Kun kaikkea ei ole jaksanut ja ehtinyt tehdä, asiat on alkaneet kasautua. Tuntuu julmalta ja ironiselta, kun ei jaksa ja pysty enää tekemään kunnolla töitä, jotka on omaa unelmatyötä tai yhteistöitä, jotka itse ensin on hankkinut ja jotka nekin on meidän yksi unelmien täyttymys. Se asia painaa ja riivaa mieltä ja lisää entisestään ahdistusta. Oon lopulta kuitenkin joutunut reteästi asettamaan asiat tärkeysjärjestykseen ja joutunut nostamaan kädet ylös niiden edessä ja antautumaan: en pysty tekemään läheskään tätä kaikkea siinä aikataulussa, jossa olen kuvitellut, että ne teen.

Meidän suurin synti työ ja yhteistyöasioissa kuluneena puolenatoista vuotena onkin se, että me ollaan Markun kanssa suurella palolla ja intohimolla haalittu oma-aloitteisesti meille upeita työ- ja yhteistyökuvioita ja kuviteltu pystyvämme toteuttamaan ne tietyssä aikataulussa ja yliarvioitu oikeastaan ihan kaikilla elämän osa-alueilla aikatauluasiat. Se on ollut ihan inhimillistä ja ymmärrettävää tämän kaiken keskellä, mutta se on osaltaan ajanut meitä yhä syvempn väsymykseen ja uupumukseen, kun todellisuus ei ole vastannut kuvitelmiamme ja vuorokausista on vain loppunut tunnit kesken ja me ollaan otettu itsellemme lisäaikaa karsimalla yöunista ja toteutettu kaikkia unelmiamme läpi öidenkin.

Ollaan tästä pahoillamme, mutta toisaalta ei nähdä, että oltaisiin tätä voitu mitenkään välttää, koska tää kaikki tekemisen palo myös auttoi meidät selviytymään tulipalosta voittajina. Jotenkin tämä oli vaan väistämätöntä.

Tämä kaikki tulee kuitenkin olemaan tärkeä osa meidän tarinaa ja me voidaan vain toivoa, että meidän yhteistyötahot antaa meille anteeksi ja haluaa edelleen olla mukana tässä tarinassa, joka on yhä vasta aluillaan ja josta tänkin kaiken myötä tulee varmasti aiemmin kuviteltuakin mielettömämpi, vaikka joka hetki siihen ei jaksaisikaan uskoa.

Jos tämä nimittäin olisi jonkun muun tarina, jota vain itse seuraan, olisin tajuttoman innoissani ja sitä mieltä, että haasteet ja vastoinkäymiset tekee siitä entistäkin paremman. Mutta kun kyse on omasta elämästä, niin se tuntuukin uuvuttavalta ja sitä toivoisi, ettei nuorena olisikaan aina niin kauheasti haaveillut jostain ihmeellisestä seikkailusta.

Sain nimittäin mitä tilasin, vaikkakin tavalla, jota en koskaan olisi osannut kuvitella ja sellaisessa määrin, että tässä riittää varmasti pureskeltavaa nyt ja koko loppuelämäksi.