Tuntuu epätodelliselta se, miten onnellisia me hetken aikaa oltiin. Oltiin onnistuttu pienilläkin tuloilla toteuttamaan niin monta unelmaa. Elettiin kunnon onnen kuplassa ja tiedostettiin se. Tuntui käsittämättömältä, miten onnellisia oltiin se 3,5 kk, joka asuttiin talossamme. Oltiin niin onnellisia, että onko sellainen edes sallittua?

Ehkä ei. Ehkä se siks paloi kuin kostoksi meidän onnesta, joka ei voi olla sallittua maailmassa, jossa niin monelle muulle tapahtuu niin paljon pahempiakin asioita.

Elettiin siellä just sellaista elämää, joka tuntui niin omalta. Oltiin siellä omassa kuplassamme, turvapaikassa, mistä oli turvallista seurata muun maailman hulluja tapahtumia. Tuntui, että mitä vain saa tapahtua maailmassa, mutta meillä on kuitenkin se maailman ihanin ja meille oikea paikka.

Se oli vaatimaton, se oli keskeneräinen, se oli epätäydellinen, joillekin se oli ihan pommi. Meille se oli just sitä, mitä haluttiin, koska meille ei tärkeintä oo, että asiat on valmiita, vaan että voidaan rakentaa niistä meidän näköisiä ja nauttia matkasta. Talon remontoiminen oli se juttu. Elämä on aina keskeneräistä ja epätäydellistä, mutta se talo oli just täydellinen epätäydellisyyksineen ja keskeneräisyyksineen, koska niissä piili ne kaikki unelmat ja mahdollisuudet, jotka me nähtiin edessämme, kun eläisimme siinä talossa sen talon kanssa. Oltiin suunniteltu jo niin paljon, koko talo ja pihapiiri ja muitakin rakennuksia ja tulevaisuuden eläimiä ja puutarhat. Kaikki.

Siinä missä alusta asti tiesin, että haluan viettää loppuelämän Markun kanssa, niin näin meidät siinä talossa loppuelämämme ajan. Se tuntui niin varmalta ja oikealta ja turvalliselta.

Tuntui niin epätodelliselta herätä keskellä yötä siihen, että talo oli ilmiliekeissä. Nähdä, kun Markku juoksee alasti palosammuttimen kanssa sammuttamaan paloa, josta heti näkee, ettei mitään oo enää tehtävissä.

Pelastettiin itsemme ja kaikki eläimet ja jotain pientä, mitä pystyi. Sen jälkeen oli avuton ja epätoivoinen olo.

Omaa oloa helpotti, kun tein jotain, mitä teen muutenkin joka päivä ja mistä tykkään. Siis kuvasin. Se tuntui niin absurdilta kuvata sitä, kun oma unelmien talo ja koko siinä nähty loppuelämä paloi savuna ilmaan. Sen mustempaa huumoria ei voi olla.

Se, mikä talosta jäi pystyyn, sen palokunta lanas matalaks. Sen kattominen raastoi vieläkin enemmän, mutta samalla meidän oli pakko saada nähdä se kaikki. Istua paikalla, kun kaikki poliisit, ambulanssit, ja paloyksiköt oli jo lähteneet. Nähdä, miten lopullista se oli.

Pahinta on oman onnen tuhoutuminen. Oliko se siinä? Ollaanko enää koskaan yhtä onnellisia?

Ja onko edes sallittua murehtia tämmösiä, koska ois voinut käydä niin paljon pahemminkin, eikä kukaan edes kuollut?

Onko tää nyt sellasta ”ihminen jolla on asiat liian hyvin valittaa kun tulee pieni takaisku”?

Tottakai tuntuu lohduttavalta ajatella, että kaikki tärkein säästyi eli kaikki henget. Talolla ei ois väliä, jos joku ois kuollut. Ois voinut käydä niin paljon huonomminkin. Jos meillä ei ois ollut palohälytintä, oltaisko herätty edes? Tai oltais voitu jo muuttaa sinne ihan kaikki omaisuus, jolloin kaikki ois mennyt. Meillä on onneks vielä vuokra-asunto Helsingissä, kun oltiin pidetty sitä vielä vuoden loppuun, jotta sinne voisi esim. paeta vessaremonttia. Kaikki tavarat ei siis mennyt, mutta iso osa on poissa.

Vaikka tän kaiken tiedostaa, silti tuntuu tosi pahalta. Järkeily ei pyyhi pois näitä tunteita ja surua. Ja samaan aikaan on huono omatunto siitä, että kehdataan olla niin surullisia, kun meillä kuitenkin on edelleen niin paljon.

Mitä nyt tapahtuu? Itsesyytökset ja jossittelut on ollu pakko käydä läpi ja ne kulkee mukana varmasti vielä pitkään. Kaikki mahdollisuudet, että oltaisiinko voitu tehdä jotain toisin.

Oli niin hyvä vakuutus, kun voi olla, mutta epätieto siitä, mitä se oikeasti nyt korvaa, ahdistaa.

Rahalla sais tehtyä ihmeitä. Mutta sitä ei ole. Tää talo oli jo ihan ylärajalla tai vähän sen yli, mihin me taloudellisesti pystyttiin yltämään. Toisaalta se oli kaikki, mitä me tarvittiin ja tarpeeksi tai sen ylikin meille. Mitä vakuutus nyt oikeasti korvaa ja ollaanko me taloudellisesti ihan pulassa nyt? Onko meidän mahdollista saavuttaa vielä sama ja milloin ja olla joku päivä jossain yhtä onnellisia ja kokea ja nähdä tulevaisuutemme yhtä onnellisena kuin me se siellä nähtiin?

Ja onko ees oikeus toivoa sellasta ylietuoikeutettua onnea uudestaan vai pitäiskö vaan tyytyä toteamaan, ettei niin onnellinen saa olla?

Meillä oli aiemmin asiat ihan super super super hyvin. Meillä ei ollut kauheasti rahaa, vaikka vuosi vuodelta enemmän kuin aiemmin, ja pienikin lisätulo on aina tuntunut tosi isolta. Ollaan aina onnistuttu tekemään vähästä paljon ja suunnittelemaan rahankäyttö siten, että on voitu toteuttaa unelmia siinä mittakaavassa kuin se vain meidän lähtökohdista on ollut mahdollista. Meillä on ollut lapsuus ja tuki ja lähipiiri ja kasvettu ympäristössä, jonka seurauksena meillä on ollut mahdollisuus ja rohkeus ja kyvykkyys tehdä asioita. Me ollaan koettu, että ollaan onnellisuudessa niin rikkaita kuin vai voi olla.

Nyt unelmien talo ja siinä näkemämme tulevaisuus paloi. Samoin paljon tunnearvoa sisältävää tavaraa, jota ei voi korvata mitenkään. Ja historiallisesti arvokas talo.

Silti meillä on edelleen kaikki tosi hyvin. Ei oltu muutettu sinne kaikkia tavaroitamme. Meillä säilyi toisemme. Meillä oli vakuutus, vaikkei vielä tiedetä, mitä se korvaa.

Onko meillä oikeus olla surullisia, kun ollaan silti niin etuoikeutettuja ja hyväosaisia?

Onko oikeus pyytää apua?

Opitaanko me tästä jotain? Ollaanko me joskus tästä kiitollisia?

Nyt sitä on vaikea kuvitella. Me oltiin niin onnellisia ja kiitollisia kaikesta mitä meillä oli jo tätä ennen. Ollaan aina osattu iloita kaikista pienistäkin asioista ja pienet asiat just tuo meille paljon iloa ja onnea niiden isojen ja elämässä tärkeimpien asioiden rinnalla.

Voiko sitä jatkossa osata iloita entistäkin enemmän asioista?

Onko väärin toivoa, että me vielä joku päivä kyhjötettäisiin yhtä onnellisen itsekeskeisinä jossain toisessa omassa kodissa kuin mitä me oltiin tässä?

Mistä tän olis tarkoitus olla joku herätys?

Tuntuu että oltiin niin onnellisia että tää oli rangaistus siitä. On aina ollut tunne, että me ollaan niin onnellisia ja kaikki on niin hyvin, että varmasti joskus tapahtuu jotain kamalaa. Ollaanko me oltu liian itsekeskeisiä ja itsekkäitä ja tää on universumin kosto siitä?

Se, että me saatiin meidän unelmien talo, ei ollut mikään itsestäänselvyys. Vaikka talo oli halpa pk-seudun hintoihin, meille se oli ihan maksimilaina, jota saatiin meidän tuloilla pieninä yrittäjinä. Toisaalta se on valinta – meille yhteinen aika + vapaus on isoja tuloja tärkeämpää.

Viimeiset 1,5 vuotta on olleet huikeat ja meidän elämän parasta aikaa. Viimeiset kolme ja puoli kuukautta oli huipentuma.

Se onni, kun on saanut unelman, josta luuli, ettei sen ole mahdollista tapahtua, ei ainakaan vielä vuosiin.

Ja sitten se palaa savuna ilmaan just, kun on hetken päässyt nauttimaan siitä ja rakentamaan koko tulevaisuuden unelmat sen varaan. Nähnyt itsensä siellä läpi koko lopun elämästään. Ja se tuntui just oikealta se tulevaisuus.

Nyt sitä ei enää ole. Tuntuu absurdilta ja ironiseltakin. Suurimmaks osaks olo on järkyttynyt ja surullinen, ei kuitenkaan vihainen. Välillä tekee mieli nauraa hetken sille, miten pienestä jotain niin isoa voi tapahtua. Ja sitten taas itkettää hysteerisesti.

Tulipalo tuli puskista, sitä ei tarvinnut odottaa kauhulla. Mut vähän kauhulla odotan sitä, mitä tosiaan nyt tapahtuu? Mitä vakuutus korvaa? Eihän se tuo sitä taloa takaisin ja tuoko se edes sellaista, jossa me pystyttäisiin näkemään meidän tulevaisuutta?

Täytyykö meidän tyytyä jatkossa johonkin vähempään kuin se, mitä meidän unelma oli? Ja onko oikeus surra sitä, että joutuisi tyytyä vähempään, koska oikeasti edelleen on asiat tosi hyvin?

Ja jos joku auttaa, miten me voidaan jatkossa auttaa takaisin?