Tulipalosta on kulunut jo kuusi viikkoa, mikä tuntuu käsittämättömältä.

On yhä vaikea uskoa, että niin todella tapahtui. Välillä iskee sellainen fiilis, että nyt voitaisiin vaan ajaa takaisin kotiin kuin mitään ei olisi tapahtunut ja että siellähän se meidän talo – oma kotipesä, turvapaikka – on odottamassa meitä.

Välillä taas on vaikea enää edes muistaa, millaista siellä oli asua ja on vaikea uskoa, että oliko siellä oikeasti niin ihanaa ja oltiinko me oikeasti niin onnellisia se aika, joka ehdittiin asua omassa talossamme.

Joinain hetkinä tuskastuttaa se, miten vähän asiat on edenneet, vaikka toisaalta tähän kuuteen viikkoon on mahtunut ihan tajuttoman paljon. Omien töiden ja kaikkien asioiden selvittelyyn on mennyt niin paljon aikaa, että viime yö oli ensimmäinen yö, jona ehdittiin viimein nukkua kunnolla ja nukuttiinkin yli 12 tuntia. Silti ei meinattu jaksaa nousta sängystä ylös ja nytkin väsyttää.

Ollaan myös opittu näinä viikkoina paljon niin itsestämme ja muista ihmisistä kuin myös esimerkiksi vakuutuksista.

Tässä on jotain havaintoja:

Suru jostain menetetystä ei häviä ajan kanssa, vaikka sitä oppii kyllä käsittelemään ja hallitsemaan pikkuhiljaa.

Aluksi suru sokaisee tyystin ja sitä luulee tietävänsä, mitä haluaa seuraavaksi, mutta kun aikaa kuluu, sitä huomaa, ettei enää ole varma ja ei joinain hetkinä yhtään tiedä, mitä haluaisi tehdä nyt.

Kun ei ehdi nukkua tarpeeksi, jos ollenkaan, olo on aivan kaamea ja pienimmätkin asiat tuntuu ylivoimaisilta – mutta kun nukkuu vähän enemmän, jaksaa toisaalta myös surra paremmin. Tällä hetkellä en tiedä, että onko lopulta parempi vaan jatkaa neljän tunnin unilla vai yrittää ehtiä nukkua kunnolla, koska molemmissa tilanteissa tuntuu silti kauhealta, vaikkakin vähän eri tavalla.

Toimin todella tehokkaasti ja nopeasti tuli perseen alla, niin kirjaimellisesti kuin kuvannollisesti. Kun talo paloi, en jäätynyt, kuten ei Markkukaan, vaan teimme oppikirjamaisesti ja juuri oikeassa järjestyksessä kaiken sen, mitä sellaisessa tilanteessa voi ja täytyy tehdä. Kun taas omat työni pääsivät tulipalon takia kasautumaan ja lopulta oli pakko ottaa itseä niskasta kiinni ja ryhtyä taas tekemään töitä ja samaan aikaan jatkaa kaikkea tulipaloon liittyvää selvitys- ja siivoustyötä ja setviä vakuutusasioita ja omaa tulevaisuutta, niin olen hoitanut työjuttuja aiempaakin tehokkaammin ja nopeammin – ja ilmeisesti lopputuloskin on ollut ihan yhtä hyvä kuin yleensäkin ellei joissain tapauksissa jopa parempi.

En jaksa enää turhaa valittamista, mutta silti huomaan, että sorrun siihen itsekin. Ihan kamalaa ja naurettavaa ja siispä kiljun itsellenikin: lopeta!!!

On olemassa tällainen mutta-ihmistyyppi. Hän ensin toteaa jotain, mutta sen jälkeen kumoaa asian heti seuraavassa lauseessa. Kuten ”olen pahoillani, mutta…” tai ”en halua olla hankala, mutta…”. Näihin ihmistyyppeihin törmääminen tällaisen tragedian jälkeen kuin mitä meille on sattunut, on erityisen hämmentävää ja hetken päästä raivostuttavaa, etenkin jos he ovat olleet vastuussa jostain meitä koskevasta asiasta tai omalla tekemisellään vaikuttavat johonkin, mitä yritämme tehdä. Vaikuttaa siltä, ettei tämä ihmistyyppi myös on aika järkähtämätön mielipiteessään, eikä oma – tai ulkopuolelta apuun pyydetty – puhuminenkaan auta heitä punnitsemaan kantaansa. Olisi varmaan parempi kiertää tällaiset ihmiset kaukaa, mutta aina se ei ole mahdollista. Mitä ihmettä siis tehdä?

(Ai niin jätin pois myös yhden mutta-tyypin suusta kuullun lauseen: ”muut tekevät virheitä, mutta en minä…”)

Vakuutusyhtiön tehtävänä on myydä ihmisille vakuutuksia ja ison vahingon sattuessa heidän tehtävä on varmistaa, ettei ihminen saa liian paljon korvauksia, koska sellainen on laissa kiellettyä. Siispä he mahdollisesti tarjoavat aluksi aivan liian vähän ja vielä puutteellisin ja ontuvin perusteluin, ja on omalla vastuulla – ja omista voimavaroista kiinni – jaksaa selvittää asioita ja vaatia vakuutuyhtiötä tekemään lisäselvityksiä ja taistella, että saa varmasti sen, mitä tällaisessa tilanteessa kuuluu saada (mikä ei toki koskaan korvaa silloinkaan kaikkea menetettyä, koska on asioita, joita ei voi korvata rahalla). Me ymmärretään nyt tämä – mutta sitä ei ymmärretä, että vakuutuyhtiö tekee tällaisen tapahtuman jälkeen yhteydenpidosta hankalaa, kieltäytyy vastaamasta heille esitettyihin kysymyksiin tai vastaa niihin vain osittain pyyntöjen ja asiasta huomauttamisenkin jälkeen.

Suurin osa ihmisistä on kuitenkin aivan uskomattoman ihania ja joka päivä joku kaunis kommentti tai ele jaksaa sykähdyttää niin paljon, että se kumoaa moninkertaisesti kaiken ikävän. Pienetkin ystävällisyyden eleet, viestit ja sanat tuntuu todella hyvälle, ja on uskomatonta, että ihan tuntemattomatkin ihmiset jaksaa tuntea myötätuntoa ja lähettää meille jopa pieniä lahjoja ihan vain ilahduttaakseen meitä. Kiitos, kun olette olemassa <3

Vuoden 2021 lupaukseni tuleekin olemaan, että yritän olla antamatta energiaani niille muutamille hassuille negatiivisille ihmisille, koska se on niin väärin niitä satoja ellei tuhansia muita kohtaan, jotka tarkoittavat ja tekevät hyvää. Yritän myös parhaani mukaan olla ärsyyntymättä mutta-ihmisistä ja sellaisista, jotka mielestäni tuntuvat valittavan kohtuuttoman suuressa mittakaavassa jostain turhanpäiväisen pienestä asiasta ilman (mihin me kaikki varmasti toki välillä sorrumme).

Jokaisella toki on ja saakin olla oman mittakaavansa murheet, ja koskaan ei voi tietää ihmisten taustaa ja mitä heidän elämässään tapahtuu, ja ainoa mihin voi vaikuttaa on oma suhtautuminen ja käyttäytyminen. Aion itse yrittää parantaa niitä omalta osaltani, ja oon varmasti ollut monessa tilanteessa viime aikoina urpo tai ylireagoinut, eikä edes se, että meidän talo paloi, oikeuta huonoon käytökseen eikä kaikkea voi vaan kuitata silläkään, että ihmisiä me vaan ollaan. Niin ollaan, mutta silti täytyy osata tunnustaa omat virheet ja oppia niistä ja kasvaa ihmisenä.

Haluaisin olla kierrättämässä hyvää, en pahaa. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta – ei vaan juuri niiden takia – yritän olla ensi vuonna aiempaakin kiitollisempi, iloisempi ja onnellisempi.

Vuosi sitten meillä ei ollut vielä hajuakaan meidän talosta. Ehkä meillä tällä hetkellä on yhtä vähän hajua siitä, mitä ensi vuosi tuo tullessaan. Ja ehkä hyvä niin.

En tiedä onko oikein toivoa, että ensi vuosi olisi parempi, koska tämä vuosi oli loppujen lopuksi, koronasta ja monesta muustakin asiasta huolimatta, elämämme paras aina marraskuun alkuun asti.

Miksi sitten piti tapahtua mitä tapahtui?

Ehkä se selviää ensi vuonna, ehkä kymmenen vuoden päästä. Ehkä ei koskaan.