Heräsimme puolen päivän aikaan. Oli tiistai. Kävin ”aamusaunassa”, söin ”aamiaiseksi” suklaata ja kahvia Baileysillä. Markku jumitti omiaan, ihmettelin lentoja ja kriiseilin edellisiltaisen ”vakavan” dilemmamme parissa: minne matkustaisimme seuraavaksi?

Kolmen jälkeen aloin laittautumaan valmiiksi. Kun olin saanut hiukset ja meikin laitettua, pinkaisin innoissani kuistille. Juuri silloin alkoi satamaan, ja kohta alkaisi jo hämärtämäänkin.

Viiden aikaan ei auttanut kuin suunnata ulos synkkään tihkusateeseen. Asteitakaan ei ollut kovin montaa.

Oli huippu hauskaa. Veikkaan, että olen ainoa, joka laittautuu vain hihhuloidakseen tyylikkäänä mökkimetsässä. Markku otti huvittuneena mutta kiltisti kuvia ennen kuin ryhtyi haravoimaan sateessa ja yhä pimenevässä syysillassa. Itse jatkoin omia enemmän tai vähemmän pöhköjä touhujani.

Tämä tummanvihreä villakangasmekko on viimeisin Hoochie Mama -löytöni. Ihana! Karvakaulus on aitoa turkista, mikä riipaisee sydäntäni, mutta kai ainut, mitä voin vuosikymmeniä sitten kärsineen turkiseläimen hyväksi enää tehdä, on muistaa ja kunnioittaa sitä. Uutta turkista en ikinä ostaisi. Miksi pitäisi antaa jonkun otuksen kärsiä vain turkin takia, kun nykyään osataan – ja ymmärretään – tehdä myös hienoja tekoturkiksia. Tuo ponchoni on juuri sellainen.

Nämä kuvat ovat parin viikon takaa, kun olimme keskellä viikkoa minilomalla mökillä. Sen jälkeen aika on vierähtänyt kuvaushommissa ja reissujärjestelyjä tehden. Ja leukoja vedellen.

Seuraavaan vajaaseen kolmeen viikkoon mahtuu vielä kuvauksia ja editointia, rästiin jääneitä töitä, kuvauskopteriin tutustumista ja viimeiset treenirutistukset ennen toistoleuanvedon SM:ejä. Sen jälkeen suuntaamme sitten vähän toisenlaiseen metsään.

Borneon sademetsään.