Usein jopa karismaattisilta esiintyjiltä kuulee tarinan, kuinka he nuoruudessan ovat olleet kovia jännittämään. Niin minäkin olin: esiintyminen oli koulussa aina ihan kamalaa, eikä välttämättä tarvinnut edes ”esiintyä”, vaan ihan vaan olla äänessä muiden joukossa. Jännitys oli lamauttavaa.
En edelleenkään ole mikään puhuja tai esiintyjä, oi en tosiaankaan! Siksi valokuvaan ja kirjoitan, koska en osaa puhua, vaan olen tosi visuaalinen ja pystyn jäsentämään ajatuksiani paljon paremmin, kun saan puettua ne tekstin muotoon silmieni eteen. Puheeni on sen sijaan tosi sekavaa höpinää, jätän usein lauseita kesken tai vaihdan aihetta lennosta kesken lauseen, koska pulinani ei pysy ajatusteni mukana.
Mutta palatakseni esiintymiseen: jännitän edelleen, mutta erona aiempaan on, että nykyisin myös nautin esiintymisestä ja vieläpä ihmeen paljon. Ja vaikka jännittäisi kuinka, mutta nauttii kuitenkin, niin se oma ilo vähän niin kuin vie maton sen jännityksen alta.
Toki kokemus ja itsensä tunteminenkin tuovat varmuutta. Itse sain jonkinlaisen ahaa-elämyksen häidemme jälkeen. Häämme videoitiin, ja häävideota katsellessa näin kerrankin itseni ulkopuolisen silmin ja siten, että pystyin katsomaan itseäni tietyllä tapaa kauhistelematta ja lempeästi. Olinhan videolla onnellisimmillani, niin miten olisin voinut olla liian itsekriittinen itsestäni? Teininä suurin mahdollinen kauhu oli nähdä itsensä videolla, mutta kun nyt pystyikin katsomaan itseään uusin silmin ja lempeästi, niin se olikin tosi avartavaa. Siinä oppii todella paljon itsestään, omista maneereistaan ja omasta ilmaisustaan sekä siitä, miten muut näkevät minut ja olemukseni.
Yli parikymppisenä huomasin myös, ettei esiintyminen tuntunutkaan enää niin pahalta. Oman jännityksen voittaminen oli palkitsevaa, ja jossain vaiheessa ajauduin pikkuhiljaa nauttimaan esiintymistilanteista. Suurin käänne esiintymispelon voittamisessa oli, kun minut vuonna 2014 pyydettiin Ylelle yhteen toimittajien koulutukseen luennoimaan/puhumaan. Minut, silloin 24-vuotias opiskelija ja journalistin alku, laitettiin puhumaan kokeneille toimittajille, joilla osalla oli usean kymmenenkin vuoden ura jo takanaan ja joista moni kuului sellaiseen sukupolveen, joka oli kasvanut hyvin erilaiseen työelämään. Heti ensimmäisessä lauseessani sanoin jotain, joka sai yleisöni kuohahtamaan (loppujen lopuksi oikein hyvällä ja molemmin puolin avartavalla tavalla), ja siinä puolitoistatuntisen aikana minusta tuntui siltä kuin minut olisi yritetty syödä elävältä. Mutta selvisinpäs tilanteesta, joka oli ehkä pahin mahdollinen, mihin saatoin joutua noin ammatillisesti, mutta josta en voinut toki kieltäytyäkään, sillä olin toisaalta niin otettu, että minut pyydettiin sinne. Lisäksi halusin haastaa itseni.
Se kannatti. Minut pyydettiin puhumaan samaiseen tilanteeseen myös vuotta myöhemmin. Lisäksi samoina aikoina pyörin Ylellä työharjoittelussa tv-puolella ja sain seurata tuotantojen tekoa ja esimerkiksi kokeneiden juontajien työskentelyä. Oli huojentavaa huomata, että hekin jännittivät ja mokailivat ja sekoilivat. Ei se homma niin vakavaa tosiaankaan ole!
Päädyin itsekin vilahtamaan muutamaan kertaan telkkarissa ja pari kolme vuotta sitten olin radiossa haastateltavana, mikä oli aika jännittävää. Silloin jäin vähän toisen haastateltavan jalkoihin, sillä toinen osapuoli oli asiantuntijana aika paljon korkeammassa asiassa (olisiko ollut tohtori, vaikka toisaalta se ei oikeuttanut silti sitä, että minua vähän jyrättiin lähetyksessä).
Vuosien varrella olen tietysti myös tehnyt paljon haastatteluja, etenkin lehti- ja nettijuttuihin, mutta joitain myös televisioon, ja lisäksi valokuvauskeikoilla sitä saa (huom SAA, ei JOUTUU) olla hyvinkin sosiaalinen, sillä onnistuneiden kuvien ottaminen vaatii usein vahvaa vuorovaikutusta muiden kanssa. Kaikki se kokemus on osaltaan tuonut itsevarmuutta ja vähentänyt jännitystä sosiaalisissa tilanteissa.
Se, että esiintymisjännitystään voi vähentää ei kuitenkaan varmastikaan merkitse sitä, että kaikki oppisivat nauttimaan esiintymisestä, eikä mielestäni tarvitsekaan. Meitä on erilaisia, ja hyvä niin. Itsekin olen tavallaan yllättynyt siitä, että olen oppinut nauttimaan esiintymisestä, sillä pohjimmiltaan olen aika inrtovertti. Tai sanotaan, että 90 % ajasta minulla on tarve olla ihan vain omassa seurassani (tai Markun – hänen kanssaan olo on yhtä rauhoittavaa kuin yksin oleminen), jotta voin siihen 10 %:iin ladata sitten ison sosiaalisuusboostin.
Tänään olin ensimmäistä kertaa elämässäni suorassa tv-lähetyksessä haastateltavana. Sain tietää asiasta eilen, joten en ehtinyt liikaa märehtiä asiaa etukäteen. Suurin ”kriisini” olikin asiasta kuullessani se, että mitä laittaisin päälleni. Seuraava oli se, mitkä kuvistani lähettäisin Maikkarille näytettäviksi lähetyksen aikana.
Hiukan kyllä pohdiskelin sitä, että mitä jos suora lähetys aiheuttaakin jonkinlaisen extrajännityksen, joka osoittautuisikin ylitsepääsemättömän suureksi. Ilokseni sain kuitenkin huomata, että pelkoni oli turha.
Viimeisen silauksen esiintymispelon lopulliselle kukistamiselle on tuonut nimittäin se, että osaan nykyisin suhtautua itseeni pilke silmäkulmassa. Se jos jokin on nimittäin sellainen ase, jonka avulla selviää tilanteesta kuin tilanteesta. Mitään niin noloa ei nimittäin voisi tapahtua, etten osaisi sille nauraa, ja huomasimpas jopa leikitteleväni ajatuksella, että olisi suorastaan hauskaa, jos sattuisi jotain oikein hullunkurista, joka mahdollisesti laittaisi muilta pasmat ihan sekaisin, mutta jolle voisin itse hihitellä sydämeni kyllyydestä :D
Minulla oli huippu hauskaa Huomenta Suomen lähetyksessä tänään aamulla. Haastatteluosuus kesti ehkä vartin, mutta viihdyin paikalla kaksi ja puoli tuntia ihan vaan pööpöilemässä ja vakoilemassa tuotantotiimin touhuja (pahoittelut!) ja ihmettelemässä Pekka Poudan ja hänen mainion Sini-koiran menoa.
Kiitos, oli huippua olla mukana! Erityinen kiitos V-P:lle, joka vaimoineen meidät sinne telkkuun järjesti. V-P valokuvasi vajaat kuusi vuotta sitten minun ja Markun häät, ja sen jälkeen uskaltauduin pikkuhiljaa myös itse hääkuvaajaksi. Me molemmat olemme nyt Fotofinlandia-valokuvakilpailun finaalissa eli kolmen parhaan joukossa hääkuva-kategoriassa, ihan mahti juttu :)
Mutta tästä aiheesta voit kuunnella lisää minun & V-P:n haastatteluklipistä, joka löytyy MTV Katsomosta täältä. Koko lähetyksen löydät täältä (meidän osuus alkaa kohdasta 1:14:10).
Päivän paras oli ehkä kuitenkin, että päädyin Huomenta Suomen facebookin livelähetykseen YLÖSALAISIN ja Pekka Poutan dogin kuvaamana. Kaikkea sitä! :D
Ihanaa tiistai-iltaa kaikille <3
