Minulla on tunnustus.

Olen sittenkin sortunut muokkaamaan kehoani!

Vaikka toitotankin jatkuvasti, ettei ulkonäön muokkaamisen tulisi olla liikunnan harrastamisen lähtökohta, niin itsekin olen kuitenkin ”sortunut” siihen, että kroppani on muuttunut harrastuksieni takia.

Mutta se on kyllä tapahtunut ihan vain ikään kuin kaupan päällisenä.

Ja ylpeänä voin todeta, että ei, en ole tässä viimeisen kahden vuoden aikana pudottanut painoani tai kiinteytynyt.

Ei, vaan painoni on lisääntynyt, ja painan enemmän kuin mitä koskaan eläissäni olen painanut.

Olen aina ollut hoikka.

Todellisuudessa en kuitenkaan ole mikään erityinen ”höyhen”, vaikka olemukseni onkin sellainen varsamainen.

Minulla nyt vain sattuu olemaan sellainen ruumiinrakenne, että näytän aikamoiselta ”pulkannarulta”. Käsivarteni ovat yllättävän pitkät suhteessa omaan pituuteeni – ne ovat yhtä pitkät kuin esimerkiksi isälläni, joka kuitenkin on minua kokonaisuudessaan aikamoisesti pidempi. Lisäksi esimerkiksi rinnanympäryksenikään ei ole mikään kauhean pieni (mikä ei siis johdu siitä, että rintani olisivat isot, päinvastoin), enkä muutenkaan ole mistään kaikkein kapeimmasta päästä, vaan hartianikin ovat aika leveät.

Jos käsistäni ottaisi 5-10 cm pois ja rinnanympärystä pienentäisi 10 cm, samoin hartialeveyttä 5 cm, mutta pitäisi siis painon ja pituuden samana, olisin edelleen lukuarvojen mukaan todella normaalikokoinen suomalaisnainen – mutta ulkonäköni antama vaikutelma saattaisi olla hyvinkin erilainen. Jos mukaan vielä lisäisi sen, että rintani olisivat paljon suuremmat (nyt siis puhutaan siitä rintakudoksesta), niin sekin vaikuttaisi merkittävästi siihen, miten ”laihan” mielikuvan minusta saa.

Mitä yritän tässä sanoa on, että pelkät numerot, eivät kerro totuutta siitä, miltä me näytämme, vaan ruumiinrakenteellakin on suuri merkitys. Kaksi naista, joilla on sama pituus ja paino, saattavatkin olla ihan totaalisen eri näköisiä jo pelkästään se perusteella, millainen ruumiinrakenne heillä on.

Mutta takaisin kehonmuokkaukseen.

Kun olin lukiossa, terveydenhoitaja aina jaksoi valittaa minulle, että minun ”pitäisi saada pari kiloa lisää painoa”. Se ärsytti, ja ajattelin mielessäni, että ”miksi, minähän olen täysin terve ja voin hyvin ja olen sinut itseni kanssa juuri tällaisena”.

Kun aloitin reilut kaksi vuotta sitten leuanvetohaasteeni, olin aika lailla saman kokoinen kuin tuolloin lukioaikana. Jos tuolloin kaksi vuotta sitten minulle olisi sanottu, että haasteeni myötä saisin 2 kg lisää painoa, olisi se tuntunut hiukan ahdistavalta. Jos olisi puhuttu 5 kilosta, se olisi ollut ihan kauhistuttavaa.

Enhän minä ollut aikeissa ryhtyä harrastamaan mitään bulkkaamista, ja edelleenkin: olin yhä täysin terve ja tyytyväinen omaan kroppaani, joten mitä syytä minulla olisi ruveta ”lihottamaan” itseäni?

Leuanveto- ja voimailuinnostukseni myötä en muuttanut syömisiäni tai millään lailla pyrkinyt siihen, että painoni nousisi. Omasta mielestäni oma kroppani ei edes ole kauheasti muuttunut.

Silti minuun on tullut 5 kiloa lisää, vaikken edelleenkään pysty oikein keksimään, että mihin. Vanhat vaatteeni mahtuvat päälleni liki samalla tavoin kuin ennen, mitä nyt rinnan ja hartioiden kohdalta jotkut jo ennestään kireät vaatteet ahdistavat nyt aivan liikaa.

Mutta se, missä muutoksen huomaan, on oma pääni: olen itse asiassa nyt vielä enemmän sinut itseni kanssa ja itse asiassa tyytyväisempi peilikuvaani, vaikka vaa’an lukemaan tuijottamalla niin ei pitäisi olla.

Sillä eikö se menekin niin, että naisen kuuluu aina haluta olla ainakin pari kiloa kevyempi?

Nyt kun katson vanhoja valokuvia, niin ehkä kuitenkin näen eroa. Olen ollut jossain vaiheessa aikuisiälläni jopa 10 kiloa kevyempi kuin mitä nyt olen ja siis liki 5 kg kevyempi kuin mitä olin lukioaikana.

Kun katson peiliin, sitä on vaikea käsittää. Miten minusta voisi ottaa 10 kiloa pois? Mistä sen ottaisi?

En ole koskaan määrittänyt itseäni liikaa sen perusteella, miltä näytän tai paljonko painan. Olen kuitenkin aina ollut aika tyytyväinen itseeni ja siihen ajatukseen, että minä nyt olen juuri tällainen. Niin ikään en ole toki toivonutkaan, että painoni nousisi, sillä olen toisaalta alitajunnassani pelännyt, että ehkä sen myötä en enää sitten viihtyisikään omissa lihoissani ja nahoissani niin hyvin.

Mutta miten väärässä olinkaan.

Näin jälkikäteen olen myös tajunnut, että terveydenhoitaja esitti asiansa aivan väärin silloin, kun olin lukiossa. Hän kehoitti minua ”lihomaan” – ei ehkä ihan noin suorin sanoin, mutta kuitenkin. Hän vain puhui siitä, että söisin enemmän, mikä tuntui kaltaiselleni linnunruokahaluiselle ärsyttävältä.

Mutta jos hän olisi kehoittanut, että mitä jos tekisinkin itsestäni vahvemman, niin en ehkä olisikaan ollut yhtä kauhistunut.

Se minulle on nimittäin tapahtunut tässä viimeisen parin vuoden aikana: voimani ovat lisääntyneet. Ja en toki puhu vain niistä fyysisistä voimista, vaan myös henkisistä :)

Olen aina väheksynyt sitä ajatusta, että ”lihas painaa rasvaa enemmän” ja että ”lihaksikkaat ihmiset ovat painavampia kuin ei-niin-lihaksikkaat”. Joo, se pätee ehkä joihinkin ihmisiin, muttei kaltaisiini naisiin.

Mutta tässä vaiheessa joudun kai myöntämään, että olin väärässä.

Ja vaikka olen toitottanut myös sitä, että eivät meidän naisten lihakset voimaharjoittelun myötä mihinkään ”paisu”, niin olen siinäkin asiassa osittain väärässä.

Kyllä ne lihakset kasvavat ja se saattaa tosiaan näkyä vaa’assa.

Mutta peilistä samaa on vaikeampi huomata.

Omassa olossaan sen kuitenkin huomaa sitäkin paremmin.

Olen vahvempi kuin ennen ja tunnen sen. Samaan aikaan tunnen itseni myös terveemmäksi ja toimintakykyisemmäksi kuin koskaan. Olen myös tyytyväisempi itseeni kuin ennen, vaikken silloin 5 kg kevyempänä olisi suostunut uskomaan, että niin voisi olla.

Toisaalta voi olla, ettei oman itsetunnon lisääntyminen olekaan noiden painokilojen ansiota – mutta se juurikin tässä on mielestäni oleellisinta! Oman hyvinvoinnin ja tyytyväisyyden sekä olon omissa nahoissa ei pitäisi olla kiinni siitä, mitä vaaka näyttää, vaan siitä, mitä itse tuntee ja kokee.

Ja tässä vaiheessa painottaisin, että en kannusta siihen, että älä punnitse itseäsi ollenkaan.

Jos sanoo, että ”minua ei kiinnosta pätkääkään, paljonko painan” ja ”en edes omista vaakaa”, niin se kertoo mielestäni yhtä lailla jostain kuin se, jos neuroottisesti juoksee puntarilla joka ikinen päivä ja tarkkailee painoaa.

Siinä vaiheessa kun pystyy toteamaan oman painonsa ja olemaan sinut ja tyytyväinen sen kanssa sekä tuntemaan itsensä vahvaksi ja onnelliseksi, voi liputtaa voiton puolesta tässä ulkonäkö- ja painopaineisessa yhteiskunnassamme.

Unohda siis halu olla laihempi – ja ole mieluummin vahvempi kuin ennen!

Ihanaa Älä laihduta -päivää kaikille!

Ps. Ensi sunnuntain leuanvetokurssilleni mahtuu yhä mukaan. Tervetuloa hakemaan eväitä siihen, miten kasvattaa omia voimiaan hauskasti leukoja vetelemällä! :) Lisätietoa & ilmoittautumisohjeet löydät täältä.